Rau­ta­tie­lap­set

E. Nesbit

Luku 1: Kaiken alku

Aluksi he eivät olleet rautatielapsia. Enpä usko, että he olivat koskaan ajatelleet rautateitä muuten kuin keinona päästä Maskelyne and Cook’siin, satunäytelmään, eläintarhaan ja Madame Tussaud’n vahakabinettiin. He olivat aivan tavallisia esikaupunkilapsia ja asuivat isänsä ja äitinsä kanssa tavallisessa huvilassa, jonka julkisivu oli punaista tiiltä. Ulko-ovessa oli värilasit, kaakeloitua käytävää kutsuttiin halliksi, kylpyhuoneeseen tuli kuumaa ja kylmää vettä, talossa oli sähköiset soittokellot, ranskalaiset ikkunat, paljon valkoista maalipintaa ja ”kaikki nykyajan mukavuudet”, kuten kiinteistönvälittäjät sanovat.

Heitä oli kolme. Roberta oli vanhin. Äideillä ei tietenkään koskaan ole suosikkeja, mutta jos heidän äidillään olisi ollut suosikki, se olisi saattanut olla Roberta. Seuraavana tuli Peter, joka tahtoi isona insinööriksi, ja nuorin oli Phyllis, jonka tarkoitukset olivat mitä parhaimmat.

Äiti ei kuluttanut kaikkea aikaansa tekemällä tylsiä vierailuja tylsien rouvien luo ja istumalla tylsistyneenä kotona odottamassa, että tylsät rouvat tulisivat vieraisille. Hän oli melkein aina paikalla, valmiina leikkimään lasten kanssa, lukemaan heille ja auttamaan läksyissä. Lisäksi hän kirjoitti heille kertomuksia heidän ollessaan koulussa ja luki ne ääneen teen jälkeen. Ja aina syntymäpäiviksi ja muihin suuriin tilaisuuksiin hän sepitti hauskoja runoja: kun uudet kissanpennut kastettiin tai nukkekotiin hankittiin uudet kalusteet tai kun lapset olivat toipumassa sikotaudista.

Näillä kolmella onnekkaalla lapsella oli aina kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita vaatteita, kunnon takkatulet, ihana lastenhuone täynnä leluja ja Hanhiemo-aiheinen tapetti. Heillä oli kiltti ja iloinen lastenhoitaja sekä koira, jonka nimi oli James ja joka oli aivan heidän omansa. Heillä oli myös aivan täydellinen isä – ei koskaan pahantuulinen, ei koskaan epäoikeudenmukainen ja aina valmis leikkiin – tai ainakin, jos hän joskus ei ollut valmis, siihen oli aina erinomainen syy, ja hän selitti sen lapsille niin kiinnostavasti ja hauskasti, että he olivat varmoja, ettei hän voinut asialle mitään.

Ajattelette varmaan, että heidän olisi pitänyt olla hyvin onnellisia. Niin he olivatkin, mutta he eivät tienneet, kuinka onnellisia, ennen kuin suloinen elämä Red Villassa oli lopullisesti ohi ja heidän oli elettävä aivan toisenlaista elämää.

Kauhea muutos tuli aivan äkkiä.

Peterillä oli syntymäpäivä – hän täytti kymmenen. Muiden lahjojen joukossa oli pienoisveturi, täydellisempi kuin olisitte ikinä osanneet uneksiakaan. Muutkin lahjat olivat viehättäviä, mutta veturi oli vielä viehättävämpi kuin yksikään niistä.

Sen viehätys säilyi täydellisenä tasan kolme päivää. Sitten veturi äkkiä räjähti paukahtaen, joko Peterin kokemattomuuden tai Phyllisin jokseenkin päällekäyvien hyvien aikomusten tai jonkin muun syyn vuoksi. James säikähti niin, että meni ulos eikä palannut koko päivänä. Kaikki tenderissä olleet Nooan arkin ihmiset särkyivät palasiksi, mutta muuten vahinkoa kärsivät vain pieni veturiparka ja Peterin tunteet. Muut sanoivat hänen itkeneen sitä – mutta kymmenvuotiaat pojathan eivät tietenkään itke, olivatpa heidän osaansa synkentävät murhenäytelmät kuinka hirveitä hyvänsä. Hän sanoi silmiensä punoittavan siksi, että hänellä oli flunssa. Se osoittautui todeksi, vaikkei Peter sitä sanoessaan tiennytkään: seuraavana päivänä hänen oli mentävä vuoteeseen ja pysyttävä siellä. Äiti alkoi jo pelätä, että hän oli sairastumassa tuhkarokkoon, kun hän äkkiä nousi vuoteessa istumaan ja sanoi:

”Minä vihaan velliä – minä vihaan ohravettä – minä vihaan leipämaitoa. Haluan nousta ylös ja saada jotakin oikeaa syötävää.”

”Mitä haluaisit?” äiti kysyi.

”Kyyhkypiiraan”, Peter sanoi innokkaasti, ”ison kyyhkypiiraan. Oikein ison.”

Niinpä äiti pyysi keittäjää tekemään ison kyyhkypiiraan. Piiras tehtiin. Ja kun piiras oli tehty, se paistettiin. Ja kun se oli paistettu, Peter söi siitä palan. Sen jälkeen hänen flunssansa helpotti. Piiraan valmistuessa äiti sepitti hänen huvikseen runon. Aluksi siinä kerrottiin, miten kovaonninen mutta kunnollinen poika Peter oli, ja sitten se jatkui näin:

Hän veturiaan rakasti

koko sydämin ja sieluin,

ja jos hän jotain toivoi vain,

sen tahtoi ehjänä pitää.

Eräänä päivänä – ystävät, varautukaa,

nyt pääsen pahimpaan –

yksi ruuvi äkkiä sekosi,

ja kattila räjähti!

Synkin kasvoin hän nosti sen

ja äidin luokse toi,

vaikkei hänkään luullutkaan,

että äiti uuden tehdä voi;

radalla surmansa saaneista

ei näyttänyt piittaavan,

sillä veturi merkitsi enemmän

kuin kaikki ihmiset radan.

Ja nyt te näette, mistä syystä

on Peterimme sairastanut:

hän kyyhkypiiraalla sieluaan lohduttaa

surun kalvavan surmatakseen.

Hän lämpimiin peittoihin kietoutuu

ja vuoteessa nukkuu myöhään,

päättänyt näin nujertaa

onnettoman kohtalonsa.

Ja jos silmät melko punaiset on,

se flunssan syyksi suokaa:

tarjotkaa piirasta – varmaa on,

ei hän siitä kieltäydy.

Isä oli ollut kolme tai neljä päivää poissa maaseudulla. Peter pani nyt kaiken toivonsa veturiparan parantamisesta isään, sillä isä oli aivan tavattoman kätevä käsistään. Hän osasi korjata kaikenlaista. Hän oli usein toiminut puisen keinuhevosen eläinlääkärinä; kerran hän oli pelastanut sen hengen, kun kaikki toivo ihmisavusta oli jo mennyt ja eläinparkaa pidettiin menetettynä ja puuseppäkin sanoi, ettei keksinyt, mitä voisi tehdä. Ja juuri isä oli korjannut nuken kehdon, kun kukaan muu ei osannut, ja saanut vähällä liimalla, muutamalla puunpalalla ja linkkuveitsellä kaikki Nooan arkin eläimet seisomaan jaloillaan yhtä tukevasti kuin ennenkin, ellei tukevamminkin.

Sankarillisen epäitsekkäästi Peter vaikeni veturistaan siihen asti, että isä oli syönyt päivällisensä ja polttanut sen päälle sikarin. Epäitsekkyys oli äidin ajatus – mutta Peter sen toteutti. Ja kärsivällisyyttäkin siihen tarvittiin aika lailla.

Lopulta äiti sanoi isälle: ”Nyt, rakas, jos olet kunnolla levännyt ja sinulla on oikein mukava olla, haluaisimme kertoa suuresta rautatieonnettomuudesta ja kysyä neuvoasi.”

”Hyvä on”, isä sanoi, ”antaa tulla!”

Niin Peter kertoi surullisen tarinan ja haki sen, mitä veturista oli jäljellä.

”Hmm”, isä sanoi tutkittuaan veturin hyvin huolellisesti.

Lapset pidättivät hengitystään.

”Eikö ole lainkaan toivoa?” Peter kysyi hiljaisella, värisevällä äänellä.

”Toivoako? On toki! Tonnikaupalla”, isä sanoi iloisesti. ”Mutta tähän tarvitaan muutakin kuin toivoa – vaikkapa hiukan kovajuottoa tai juotetta ja uusi venttiili. Luulen, että meidän kannattaa säästää tämä sadepäivän puuhaksi. Toisin sanoen uhraan sille lauantai-iltapäivän, ja te saatte kaikki auttaa minua.”

”Osaavatko tytöt auttaa veturien korjaamisessa?” Peter kysyi epäillen.

”Totta kai osaavat. Tytöt ovat aivan yhtä eteviä kuin pojat, ja muista sinä se! Haluaisitko sinä olla veturinkuljettaja, Phil?”

”Silloin naamani olisi aina likainen, eikö olisikin?” Phyllis sanoi mitenkään innostumatta. ”Ja varmaan rikkoisin jotakin.”

”Minusta se olisi ihanaa”, Roberta sanoi. ”Luuletko, että voisin isona, isi? Tai olla edes hiilenlapioija?”

”Tarkoitat lämmittäjää”, isi sanoi kiskoen ja väännellen veturia. ”No, jos vielä isona haluat, katsotaan, miten sinusta saadaan naislämmittäjä. Muistan, kun olin poika –”

Juuri silloin ulko-ovelle koputettiin.

”Kukahan ihme siellä on!” isä sanoi. ”Englantilaisen koti on tietysti hänen linnansa, mutta kunpa parihuviloihinkin rakennettaisiin vallihauta ja laskusilta.”

Ruth – hän oli sisäkkö ja hänellä oli punainen tukka – tuli sisään ja sanoi, että kaksi herraa tahtoi tavata isännän.

”Ohjasin heidät kirjastoon, herra”, hän sanoi.

”Varmaan keräävät rahaa kirkkoherran muistolahjaan”, äiti sanoi, ”tai sitten kuoron lomarahastoon. Hankkiudu heistä pian eroon, rakas. Se keskeyttää illanvieton niin ikävästi, ja lasten nukkumaanmenoaikakin on melkein käsillä.”

Mutta isä ei näyttänyt pääsevän herroista eroon ollenkaan pian.

”Kunpa meillä olisikin vallihauta ja laskusilta”, Roberta sanoi. ”Silloin kun emme tahtoisi ketään tänne, voisimme vain nostaa laskusillan eikä kukaan enää pääsisi sisään. Isä varmaan unohtaa kertoa siitä, kun hän oli poika, jos he viipyvät vielä paljon kauemmin.”

Äiti yritti saada ajan kulumaan kertomalla heille uuden sadun vihreäsilmäisestä prinsessasta, mutta se oli vaikeaa, sillä kirjastosta kuului isän ja herrojen puhetta, ja isä puhui kovempaa ja eri äänellä kuin yleensä niille, jotka tulivat lahjakeräys- ja lomarahastoasioissa.

Sitten kirjaston kello soi, ja kaikki huokaisivat helpotuksesta.

”Nyt he lähtevät”, Phyllis sanoi. ”Isä soitti, että heidät tultaisiin saattamaan ulos.”

Mutta sen sijaan että olisi saattanut ketään ulos, Ruth tuli itse sisään, ja lasten mielestä hän näytti kummalliselta.

”Anteeksi, rouva”, hän sanoi, ”isäntä pyytää teitä käväisemään työhuoneessa. Hän on kalman näköinen, rouva. Taitaa olla tullut huonoja uutisia. Teidän on parasta varautua pahimpaan, rouva – ehkä joku suvusta on kuollut tai pankki mennyt nurin tai –”

”Se riittää, Ruth”, äiti sanoi lempeästi. ”Voit mennä.”

Sitten äiti meni kirjastoon. Puhe jatkui. Sitten kello soi uudestaan, ja Ruth haki vuokravaunut. Lapset kuulivat saappaiden kolisevan ulos ovesta ja portaita alas. Vaunut ajoivat pois, ja ulko-ovi sulkeutui. Sitten äiti tuli sisään. Hänen rakkaat kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin hänen pitsikauluksensa, ja silmät näyttivät hyvin suurilta ja kiiltäviltä. Hänen suunsa näytti pelkältä vaaleanpunaiselta viivalta – huulet olivat ohuet eivätkä lainkaan tavallisen muotoiset.

”On nukkumaanmenoaika”, hän sanoi. ”Ruth panee teidät nukkumaan.”

”Mutta sinähän lupasit, että saamme valvoa tänä iltana myöhään, kun isä on tullut kotiin”, Phyllis sanoi.

”Isä kutsuttiin muualle – työasioissa”, äiti sanoi. ”No niin, rakkaat, menkää nyt heti.”

He suukottivat häntä ja menivät. Roberta viivytteli halatakseen äitiä vielä kerran ja kuiskatakseen:

”Eihän se ollut huonoja uutisia, äitikulta? Onko joku kuollut – vai –”

”Kukaan ei ole kuollut – ei”, äiti sanoi, ja hän näytti melkein työntävän Robertan luotaan. ”En voi kertoa sinulle tänä iltana mitään, pikkuiseni. Mene, rakas, mene nyt.”

Niin Roberta meni.

Ruth harjasi tyttöjen hiukset ja auttoi heitä riisuutumaan. (Äiti teki sen melkein aina itse.) Himmennettyään kaasuvalon ja jätettyään heidät hän tapasi portaissa Peterin, joka odotti yhä vaatteet yllään.

”Kuule, Ruth, mitä oikein on tekeillä?” hän kysyi.

”Älä kysele, niin en minäkään valehtele”, punatukkainen Ruth vastasi. ”Kyllä sinä saat pian tietää.”

Myöhään sinä iltana äiti tuli ylös ja suuteli kaikkia kolmea lasta heidän nukkuessaan. Mutta vain Roberta heräsi suudelmaan, ja hän makasi hiirenhiljaa eikä sanonut mitään.

”Jos äiti ei tahdo meidän tietävän, että hän on itkenyt”, hän sanoi itsekseen kuullessaan pimeässä äidin hengityksen katkeilevan, ”niin me emme tiedä sitä. Se on sillä selvä.”

Kun he seuraavana aamuna tulivat alas aamiaiselle, äiti oli jo lähtenyt.

”Lontooseen”, Ruth sanoi ja jätti heidät syömään aamiaistaan.

”Jokin on hirveän hullusti”, Peter sanoi kopauttaessaan munansa kuoren rikki. ”Ruth sanoi minulle eilen illalla, että saisimme pian tietää.”

”Kysyitkö sinä häneltä?” Roberta sanoi halveksivasti.

”Kyllä kysyin!” Peter sanoi vihaisesti. ”Jos sinä pystyit menemään nukkumaan piittaamatta siitä, oliko äiti huolissaan vai ei, niin minä en pystynyt. Että niin.”

”Minusta meidän ei pidä kysellä palvelijoilta asioita, joita äiti ei meille kerro”, Roberta sanoi.

”Juuri niin, neiti kilttimys”, Peter sanoi, ”saarnaa vain.”

”Minä en ole kilttimys”, Phyllis sanoi, ”mutta minusta Bobbie on tällä kertaa oikeassa.”

”Totta kai. Hänhän on aina. Omasta mielestään”, Peter sanoi.

”Voi, älä!” Roberta huudahti ja laski munalusikkansa pöydälle. ”Ei olla ilkeitä toisillemme. Olen varma, että jotakin aivan hirveää on tapahtumassa. Ei pahenneta sitä!”

”Haluaisinpa tietää, kuka aloitti”, Peter sanoi.

Roberta kokosi itsensä ja vastasi:

”Minä kai, mutta –”

”No niinpä”, Peter sanoi voitonriemuisesti. Mutta ennen kouluun lähtöään hän läimäytti sisartaan lapaluiden väliin ja kehotti piristymään.

Lapset tulivat kotiin kello yhden päivälliselle, mutta äiti ei ollut siellä. Eikä hän ollut kotona teeaikaankaan.

Kello oli melkein seitsemän, kun hän tuli, niin huonovointisen ja väsyneen näköisenä, etteivät lapset tunteneet voivansa kysyä häneltä mitään. Hän vaipui nojatuoliin. Phyllis otti pitkät neulat hänen hatustaan, Roberta riisui hänen käsineensä, ja Peter avasi hänen kävelykenkänsä ja haki hänelle pehmeät, samettiset tohvelit.

Kun hän oli juonut kupin teetä ja Roberta oli sivellyt kölninvettä hänen särkevään pääparkaansa, äiti sanoi:

”Rakkaani, haluan nyt kertoa teille jotakin. Ne miehet kyllä toivat eilen illalla hyvin huonoja uutisia, ja isä on poissa jonkin aikaa. Olen siitä hyvin huolissani, ja haluan teidän kaikkien auttavan minua, ettette tee tätä minulle vielä vaikeammaksi.”

”Ihan kuin me tekisimme niin!” Roberta sanoi ja painoi äidin kättä poskeaan vasten.

”Voitte auttaa minua kovasti”, äiti sanoi, ”olemalla kilttejä ja iloisia ja riitelemättä, kun olen poissa” – Roberta ja Peter vaihtoivat syyllisiä katseita – ”sillä minun on oltava poissa aika paljon.”

”Emme me riitele. Emme varmasti”, kaikki sanoivat. Ja he olivat tosissaan.

”Sitten”, äiti jatkoi, ”haluan, ettette kysele minulta tästä ikävästä asiasta. Ettekä kysele keneltäkään muultakaan.”

Peter painui kasaan ja liikutteli vaivaantuneena kenkiään matolla.

”Lupaattehan senkin?” äiti sanoi.

”Minä kysyin Ruthilta”, Peter sanoi äkkiä. ”Olen hyvin pahoillani, mutta kysyin kuitenkin.”

”Ja mitä hän sanoi?”

”Hän sanoi, että saisin pian tietää.”

”Teidän ei tarvitse tietää siitä mitään”, äiti sanoi. ”Se koskee työasioita, ettekä te koskaan ymmärrä työasioita, vai ymmärrättekö?”

”Emme”, Roberta sanoi. ”Liittyykö se jotenkin valtion asioihin?” Isä nimittäin oli töissä valtion virastossa.

”Kyllä”, äiti sanoi. ”Nyt on nukkumaanmenoaika, rakkaani. Älkääkä te huolehtiko. Kyllä kaikki lopulta järjestyy.”

”Älä sitten sinäkään huolehdi, äiti”, Phyllis sanoi, ”ja me kaikki olemme kultaisen kilttejä.”

Äiti huokasi ja suuteli heitä.

”Aletaan olla kilttejä heti huomenaamulla”, Peter sanoi heidän noustessaan portaita.

”Miksi ei nyt?” Roberta kysyi.

”Eihän nyt ole mitään kilttiä tekemistä, hupsu”, Peter sanoi.

”Voisimme aluksi yrittää olla mielessämme kilttejä”, Phyllis sanoi, ”ja olla nimittelemättä toisia.”

”Kuka tässä nimittelee?” Peter sanoi. ”Bobbie tietää ihan hyvin, että kun sanon ’hupsu’, se on aivan sama kuin sanoisin Bobbie.”

”Vai niin”, Roberta sanoi.

”En minä tarkoita sitä, mitä sinä tarkoitat. Tarkoitan vain, että se on sellainen – miksi isä sitä sanookaan? – hellyydenosoite! Hyvää yötä.”

Tytöt viikkasivat vaatteensa tavallista siistimmin – se oli ainoa heidän keksimänsä tapa olla kilttejä.

”Kuule”, Phyllis sanoi silotellessaan esiliinaansa, ”ennen sinä sanoit, että on niin tylsää, kun ei tapahdu mitään sellaista kuin kirjoissa. Nyt on tapahtunut jotakin.”

”En minä koskaan halunnut, että tapahtuu sellaista, mikä tekee äidin surulliseksi”, Roberta sanoi. ”Kaikki on ihan kamalaa.”

Kaikki oli edelleen ihan kamalaa useita viikkoja.

Äiti oli melkein aina poissa. Ruokailu oli tylsää ja epäsiistiä. Apupiika lähetettiin pois, ja Emma-täti tuli vierailulle. Emma-täti oli paljon äitiä vanhempi. Hän oli lähdössä ulkomaille kotiopettajattareksi. Hänellä oli kova kiire saada vaatteensa valmiiksi, ja ne olivat hyvin rumia, ankeita vaatteita, ja niitä lojui aina kaikkialla, ja ompelukone tuntui hurisevan yhä vain koko päivän ja suurimman osan yötä. Emma-täti uskoi, että lapset oli pidettävä omalla paikallaan. Ja lapset maksoivat kohteliaisuuden takaisin korkojen kera. Heidän mielestään Emma-tädin oikea paikka oli missä tahansa, missä he eivät itse olleet. Niinpä he näkivät häntä hyvin vähän. He viihtyivät mieluummin palvelijoiden seurassa, sillä nämä olivat hauskempia. Hyvällä tuulella ollessaan keittäjä osasi laulaa hassuja lauluja, ja huonepiika, ellei sattunut olemaan sinulle suuttunut, osasi matkia muninutta kanaa ja samppanjapullon avaamisesta kuuluvaa ääntä sekä naukua kuin kaksi tappelevaa kissaa. Palvelijat eivät koskaan kertoneet lapsille, mitä huonoja uutisia herrat olivat tuoneet isälle. Mutta he vihjailivat jatkuvasti, että voisivat kertoa paljonkin, jos tahtoisivat – eikä se tuntunut mukavalta.

Eräänä päivänä Peter oli virittänyt ansan kylpyhuoneen oven päälle, ja kun se toimi loistavasti Ruthin astuessa ovesta, punatukkainen sisäkkö otti hänet kiinni ja läimäytti häntä korville.

”Sinulle käy vielä huonosti”, hän sanoi raivoissaan, ”senkin ilkeä pikku riiviö! Ellet paranna tapojasi, joudut sinne, minne se sinun rakas isäsikin on mennyt, sen sanon sinulle suoraan!”

Roberta toisti Ruthin sanat äidille, ja seuraavana päivänä Ruth sai lähteä.

Sitten tuli se päivä, jolloin äiti tuli kotiin, meni vuoteeseen ja pysyi siellä kaksi päivää, ja lääkäri kävi, ja lapset hiippailivat surkeina ympäri taloa ja miettivät, oliko maailmanloppu tulossa.

Eräänä aamuna äiti tuli alas aamiaiselle hyvin kalpeana, kasvoillaan uurteita, joita niissä ei ennen ollut. Hän hymyili parhaansa mukaan ja sanoi:

”Nyt, pikkuiseni, kaikki on järjestetty. Me muutamme pois tästä talosta maalle asumaan. Sellaiseen herttaiseen, suloiseen pieneen valkoiseen taloon. Tiedän, että se on teistä ihana.”

Seurasi pakkaamisen pyörteissä kulunut viikko – eikä pakattu vain vaatteita niin kuin merenrannalle lähdettäessä, vaan tuoleja ja pöytiä, joiden yläosat peitettiin säkkikankaalla ja jalat oljilla.

Pakattiin kaikenlaista, mitä ei pakata merenrannalle lähdettäessä. Astioita, peittoja, kynttilänjalkoja, mattoja, sängynrunkoja, kastrulleja ja jopa takaneduskaiteet ja takkatyökalut.

Talo oli kuin huonekaluvarasto. Luulen, että lapset nauttivat siitä kovasti. Äiti oli hyvin kiireinen, mutta nyt ei sentään niin kiireinen, ettei ehtinyt puhua heille ja lukea heille ja jopa sepittää pientä runoa Phyllisin piristykseksi, kun hän oli kaatunut ruuvimeisseli kädessään ja pistänyt sen käteensä.

”Etkö pakkaa tätä, äiti?” Roberta kysyi ja osoitti kaunista kaappia, jonka pintaan oli upotettu punaista kilpikonnankuorta ja messinkiä.

”Emme voi ottaa kaikkea mukaan”, äiti sanoi.

”Mutta näyttää siltä, että otamme mukaan kaikki rumat tavarat”, Roberta sanoi.

”Otamme mukaan hyödylliset”, äiti sanoi. ”Meidän täytyy leikkiä jonkin aikaa köyhiä, tipuseni.”

Kun kaikki rumat ja hyödylliset tavarat oli pakattu ja vihreisiin verkaesiliinoihin pukeutuneet miehet olivat vieneet ne pois muuttovaunuilla, molemmat tytöt, äiti ja Emma-täti nukkuivat kahdessa vierashuoneessa, joissa kaikki huonekalut olivat kauniita. Kaikki heidän vuoteensa oli viety pois. Peterille sijattiin vuode salin sohvalle.

”Kuule, tämähän on hulluttelua”, hän sanoi kiemurrellen riemuissaan äidin peitellessä häntä. ”Minä kyllä pidän muuttamisesta! Kunpa muuttaisimme joka kuukausi.”

Äiti nauroi.

”Minä en!” hän sanoi. ”Hyvää yötä, Peterkin.”

Kun hän kääntyi poispäin, Roberta näki hänen kasvonsa. Hän ei koskaan unohtanut niitä.

”Voi äiti”, hän kuiskasi aivan itsekseen kömpiessään vuoteeseen, ”miten rohkea sinä olet! Miten minä sinua rakastankaan! Ajatella, että voi olla niin rohkea, että nauraa, vaikka olo on tuollainen!”

Seuraavana päivänä täytettiin laatikoita ja laatikoita ja vielä lisää laatikoita, ja sitten myöhään iltapäivällä tulivat vuokravaunut viemään heidät asemalle.

Emma-täti saattoi heidät matkaan. Heistä tuntui, että he saattoivat hänet matkaan, ja siitä he olivat iloisia.

”Mutta voi niitä pieniä ulkomaalaislapsiparkoja, joiden kotiopettajattareksi hän menee!” Phyllis kuiskasi. ”En mistään hinnasta haluaisi olla heidän sijassaan!”

Aluksi heistä oli hauska katsella ikkunasta ulos, mutta kun alkoi hämärtää, heitä alkoi nukuttaa yhä enemmän, eikä kukaan tiennyt, kuinka kauan he olivat olleet junassa, kun he havahtuivat siihen, että äiti ravisteli heitä hellästi ja sanoi:

”Herätkää, rakkaat. Olemme perillä.”

He heräsivät kylmissään ja alakuloisina ja seisoivat väristen vetoisella asemalaiturilla sillä aikaa kun matkatavaroita nostettiin junasta. Sitten veturi ryhtyi taas töihin puskuttaen ja puhaltaen ja veti junan pois. Lapset katselivat konduktöörivaunun perävalojen katoavan pimeyteen.

Se oli ensimmäinen juna, jonka lapset näkivät sillä rautatiellä, joka aikaa myöten tulisi heille niin rakkaaksi. Eivät he silloin aavistaneet, miten he oppisivat rautatietä rakastamaan ja miten pian siitä tulisi heidän uuden elämänsä keskipiste, eivätkä sitä, mitä ihmeitä ja muutoksia se heille toisi. He vain värisivät ja aivastelivat ja toivoivat, ettei uudelle talolle olisi pitkä kävelymatka. Peterin nenä oli kylmempi kuin hän muisti sen koskaan ennen olleen. Robertan hattu oli vinossa, ja kuminauha tuntui tavallista kireämmältä. Phyllisin kengännauhat olivat auenneet.

”Tulkaa”, äiti sanoi, ”meidän täytyy kävellä. Täällä ei ole vuokravaunuja.”

Taival oli pimeä ja kurainen. Lapset kompuroivat hiukan epätasaisella tiellä, ja kerran Phyllis kaatui hajamielisyyksissään lätäkköön, josta hänet nostettiin kastuneena ja surkeana. Tien varrella ei ollut kaasulyhtyjä, ja tie vei ylämäkeen. Kärryt etenivät kävelyvauhtia, ja he seurasivat pyörien sorassa rouskuvaa ääntä. Kun heidän silmänsä tottuivat pimeään, he alkoivat hämärästi erottaa edessään huojuvan laatikkokasan.

Oli avattava leveä veräjä, jotta kärryt pääsivät läpi, ja sen jälkeen tie näytti kulkevan peltojen poikki – ja nyt se vietti alamäkeen. Pian oikealla erottui jokin suuri, tumma möhkäle.

”Tuossa se talo on”, äiti sanoi. ”Miksiköhän hän on sulkenut ikkunaluukut?”

”Kuka hän on?” Roberta kysyi.

”Se nainen, jonka palkkasin siivoamaan talon, panemaan huonekalut paikoilleen ja valmistamaan iltapalan.”

Siinä oli matala muuri ja sen sisäpuolella puita.

”Tuo on puutarha”, äiti sanoi.

”Pikemminkin se näyttää uunipannulta täynnä mustia kaaleja”, Peter sanoi.

Kärryt kulkivat puutarhan muurin vierustaa ja kiersivät talon taakse, missä ne kolisivat mukulakivetylle pihalle ja pysähtyivät takaoven eteen.

Yhdessäkään ikkunassa ei näkynyt valoa.

Kaikki takoivat ovea, mutta kukaan ei tullut.

Kärryjä ajanut mies sanoi, että rouva Viney oli varmaankin lähtenyt kotiin.

”Junanne kun tuli niin myöhään”, hän sanoi.

”Mutta avain on hänellä”, äiti sanoi. ”Mitä me nyt teemme?”

”Kyllä hän on varmaan jättänyt sen kynnyskiven alle”, kärrymies sanoi. ”Täälläpäin on sellainen tapa.” Hän otti lyhdyn kärryistään ja kumartui.

”Niin, täällähän se tosiaan on”, hän sanoi.

Hän avasi oven avaimella, meni sisään ja laski lyhtynsä pöydälle.

”Onkos kynttilää?” hän kysyi.

”En tiedä, missä mikään on.” Äiti ei kuulostanut aivan yhtä iloiselta kuin tavallisesti.

Hän raapaisi tulitikun. Pöydällä oli kynttilä, ja hän sytytti sen. Sen pienessä, heikossa tuikkeessa lapset näkivät suuren ja karun keittiön, jossa oli kivilattia. Verhoja ei ollut, ei mattoa tulisijan edessä. Kotoa tuotu keittiönpöytä seisoi huoneen keskellä. Tuolit olivat yhdessä nurkassa ja kattilat, pannut, luudat ja astiat toisessa. Tulta ei ollut, ja mustalla arinalla näkyi kylmää, elotonta tuhkaa.

Kun kärrymies oli kantanut laatikot sisään ja kääntyi lähteäkseen, kuului rapinaa ja kipitystä, joka tuntui tulevan talon seinien sisältä.

”Voi, mitä tuo on?” tytöt huudahtivat.

”Rottia vain”, kärrymies sanoi. Hän lähti ja sulki oven, ja siitä syntynyt äkillinen ilmavirta sammutti kynttilän.

”Voi sentään”, Phyllis sanoi, ”kunpa emme olisi tulleet!” ja tönäisi tuolin kumoon.

”Vain rottia!” Peter sanoi pimeässä.

---