Fran­kens­tein

Mary Wollstonecraft Shelley

Luku 1: Kirje I

Rouva Savillelle, Englantiin.

Pietarissa 11. joulukuuta 17–.

Ilahdut kuullessasi, että hanke, johon olet suhtautunut niin synkin aavistuksin, on alkanut ilman onnettomuuksia. Saavuin tänne eilen, ja ensi töikseni vakuutan rakkaalle sisarelleni voivani hyvin ja luottavani yhä lujemmin hankkeeni onnistumiseen.

Olen jo kaukana Lontoon pohjoispuolella, ja kävellessäni Pietarin kaduilla tunnen kylmän pohjoistuulen leikkivän poskillani; se vahvistaa hermojani ja täyttää minut riemulla. Ymmärrätkö tämän tunteen? Tämä tuuli on saapunut niiltä seuduilta, joita kohti olen matkalla, ja antaa minulle esimakua noista jäisistä maista. Tämä lupausten tuuli innostaa minua, ja haaveeni käyvät yhä kiihkeämmiksi ja elävämmiksi. Yritän turhaan vakuuttua siitä, että napa on pakkasen ja autiuden tyyssija; mielikuvissani se näyttäytyy aina kauneuden ja ilon maana. Siellä, Margaret, aurinko on alati näkyvissä; sen laaja kehrä hipoo taivaanrantaa ja levittää ikuista loistoa. Siellä – sillä luvallasi, sisareni, luotan jonkin verran aiempiin merenkulkijoihin – siellä lumi ja pakkanen on karkotettu, ja purjehtiessamme tyynellä merellä tuuli voi kantaa meidät maahan, joka voittaa ihmeissään ja kauneudessaan kaikki tähän mennessä löydetyt maapallon asuinkelpoiset seudut. Sen luonnontuotteet ja ominaispiirteet saattavat olla ainutlaatuisia, kuten taivaankappaleiden ilmiöt noilla tutkimattomilla erämailla epäilemättä ovatkin. Mitä kaikkea ikuisen valon maassa voikaan odottaa? Siellä saatan löytää sen ihmeellisen voiman, joka vetää kompassineulaa puoleensa, ja saattaa järjestykseen tuhat tähtitieteellistä havaintoa, joiden näennäisten säännöttömyyksien lopulliseen selvittämiseen tarvitaan vain tämä matka. Tyydytän palavan uteliaisuuteni näkemällä maailman kolkan, jossa kukaan ei ole ennen käynyt, ja saatan astua maalle, johon ihmisjalka ei ole koskaan painanut jälkeään. Tämä kaikki houkuttelee minua; se riittää voittamaan vaaran tai kuoleman pelon kokonaan ja saa minut lähtemään tälle vaivalloiselle matkalle samalla ilolla kuin lapsi, joka lähtee lomatoveriensa kanssa pienellä veneellä löytöretkelle kotijokeaan ylävirtaan. Mutta vaikka kaikki nämä arvelut osoittautuisivat vääriksi, et voi kiistää sitä mittaamatonta hyötyä, jonka tuotan koko ihmiskunnalle aina viimeiseen sukupolveen asti löytämällä navan läheltä kulkuväylän niihin maihin, joihin pääsemiseen nykyisin kuluu niin monta kuukautta, tai selvittämällä magneetin salaisuuden, mikä – jos se ylipäätään on mahdollista – onnistuu vain minun hankkeeni kaltaisella yrityksellä.

Nämä mietteet ovat hälventäneet levottomuuden, jonka vallassa aloitin kirjeeni, ja tunnen sydämeni hehkuvan innosta, joka kohottaa minut taivaisiin; mikään ei näet tyynnytä mieltä niin kuin vakaa päämäärä – kiinnekohta, johon sielu voi kiinnittää henkisen katseensa. Tämä tutkimusretki on ollut rakkain unelmani varhaisvuosistani asti. Olen lukenut innokkaasti kuvauksia eri merimatkoista, joilla on pyritty pääsemään Tyynenmeren pohjoisosaan napaa ympäröivien merien kautta. Muistanet, että hyvän Thomas-setämme koko kirjaston muodosti kaikkien löytöretkien historia. Opetuksestani ei huolehdittu, mutta lukemista rakastin intohimoisesti. Tutkin näitä teoksia päivin ja öin, ja mitä tutummiksi ne kävivät, sitä suuremmaksi kasvoi se mielipaha, jota olin lapsena tuntenut kuultuani, että isäni oli kuolinvuoteellaan kieltänyt setääni päästämästä minua merimiehen uralle.

Nämä haavekuvat hälvenivät, kun ensi kertaa luin niitä runoilijoita, joiden säkeet lumosivat sieluni ja kohottivat sen taivaisiin. Minustakin tuli runoilija, ja vuoden ajan elin itse luomassani paratiisissa; kuvittelin, että minäkin voisin saada sijan temppelissä, jossa Homeroksen ja Shakespearen nimet on pyhitetty. Tiedät hyvin, kuinka epäonnistuin ja kuinka raskaasti otin pettymyksen. Mutta juuri silloin perin serkkuni omaisuuden, ja ajatukseni palasivat entiseen uomaansa.

On kulunut kuusi vuotta siitä, kun päätin ryhtyä nykyiseen hankkeeseeni. Muistan vieläkin sen hetken, jolloin omistauduin tälle suurelle yritykselle. Aloitin totuttamalla ruumiini koettelemuksiin. Olin valaanpyytäjien mukana useilla retkillä Pohjanmerellä; kärsin vapaaehtoisesti kylmää, nälkää, janoa ja unenpuutetta; uurastin päivisin usein kovemmin kuin tavalliset merimiehet ja omistin yöni matematiikan, lääketieteen teorian ja niiden luonnontieteen alojen opiskelulle, joista merillä seikkaileva saattoi saada eniten käytännön hyötyä. Kahdesti jopa pestauduin aliperämieheksi Grönlannin vesillä purjehtivalle valaanpyyntialukselle ja suoriuduin tehtävistäni ihailtavasti. Minun on tunnustettava, että tunsin hieman ylpeyttä, kun kapteenini tarjosi minulle aluksen toiseksi korkeinta virkaa ja pyysi minua mitä hartaimmin jäämään; niin arvokkaina hän piti palveluksiani.

Ja nyt, rakas Margaret, enkö ansaitse saavuttaa jotakin suurta päämäärää? Olisin voinut viettää elämäni mukavuudessa ja ylellisyydessä, mutta asetin kunnian kaikkien niiden houkutusten edelle, joita rikkaus toi tielleni. Voi, kunpa jokin rohkaiseva ääni vastaisi myöntävästi! Rohkeuteni ja päättäväisyyteni ovat lujat, mutta toiveikkuuteni vaihtelee ja mieleni on usein maassa. Olen lähdössä pitkälle ja vaikealle matkalle, jonka vaaratilanteet vaativat minulta kaiken mielenlujuuteni: minun on paitsi rohkaistava muita myös toisinaan pidettävä omaa rohkeuttani yllä, kun heidän rohkeutensa pettää.

Nyt on suotuisin aika matkustaa Venäjällä. Reellä kiidetään nopeasti lumen yli; kyyti on miellyttävää ja minun mielestäni paljon mukavampaa kuin englantilaisissa postivaunuissa. Pakkanen ei ole liian ankara, jos kääriytyy turkiksiin – itse olen jo ryhtynyt käyttämään niitä; on näet aivan eri asia kävellä kannella kuin istua tuntikausia liikkumatta, jolloin mikään liike ei estä verta suorastaan jäätymästä suoniin. Minulla ei ole halua menettää henkeäni Pietarin ja Arkangelin välisellä postitiellä.

Lähden jälkimmäiseen kaupunkiin kahden tai kolmen viikon kuluttua, ja aion vuokrata sieltä laivan, mikä käy helposti, kun maksaa vakuutusmaksun omistajan puolesta, ja pestata niin monta valaanpyyntiin tottunutta merimiestä kuin katson tarpeelliseksi. Aion lähteä merelle vasta kesäkuussa; entä milloin palaan? Voi, rakas sisar, miten voisin vastata tähän kysymykseen? Jos onnistun, kuluu monta, monta kuukautta, kenties vuosia, ennen kuin sinä ja minä voimme tavata. Jos epäonnistun, näet minut taas pian tai et enää koskaan.

Hyvästi, rakkaani, oivallinen Margaret. Taivas vuodattakoon siunauksiaan yllesi ja varjelkoon minua, jotta saan yhä uudelleen osoittaa kiitollisuuteni kaikesta rakkaudestasi ja hyvyydestäsi.

Sinua rakastava veljesi,

R. Walton.

---