Aar­re­saa­ri

Robert Louis Stevenson

1. luku: Amiraali Benbow -majatalossa

Koska kartanonherra Trelawney, tohtori Livesey ja muut herrasmiehet ovat pyytäneet minua kirjoittamaan muistiin Treasure Islandin koko tarinan alusta loppuun kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta muuta kuin saaren sijainnin, ja senkin vain siksi, että osa aarteesta on yhä nostamatta, tartun kynään armon vuonna 17– ja palaan aikaan, jolloin isäni piti Amiraali Benbow -majataloa ja tuo päivettynyt vanha merimies, jolla oli poskessaan sapelinarpi, asettui ensi kertaa asumaan kattomme alle.

Muistan kuin eilisen, miten hän laahusti majatalon ovelle ja hänen merimiesarkkunsa kulki perässä kottikärryissä: hän oli pitkä, vahva, raskastekoinen, pähkinänruskeaksi päivettynyt mies; tervainen palmikko riippui likaisen sinisen takin harteilla; kädet olivat rohtuneet ja arpiset, kynnet mustat ja lohkeilleet, ja toisen posken poikki kulki likainen, sinertävänvalkoinen sapelinarpi. Muistan, miten hän silmäili poukamaa ja vihelteli samalla itsekseen ja puhkesi sitten laulamaan sitä vanhaa merilaulua, jota hän myöhemmin niin usein lauloi:

”Viistoista miestä arkulla vainaan,

Hii-o-hoi ja rommia pullo!”

korkealla, vanhuuttaan vapisevalla äänellä, joka tuntui saaneen sointinsa ja särönsä ankkuripelin vipujen ääressä. Sitten hän koputti oveen mukanaan kantamallaan vääntökangen tapaisella kepinpätkällä, ja kun isäni tuli ovelle, hän käski karkeasti tuoda lasillisen rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, kuin tuntija, mausta nautiskellen, ja katseli yhä ympäröiviä kallioita ja ylhäällä olevaa kylttiämme.

”Tämä on kelpo poukama”, hän sanoi viimein, ”ja mukavalla paikalla tämä kapakka. Käykö paljon väkeä, toveri?”

Isäni sanoi, että ei, väkeä kävi ikävä kyllä kovin vähän.

”No sitten”, hän sanoi, ”tässä on minulle sopiva punkka. Hei sinä, veikkonen”, hän huusi kärryjä työntävälle miehelle, ”tule tähän rinnalle ja auta arkkuni ylös. Jään tänne vähäksi aikaa”, hän jatkoi. ”Minä olen vaatimaton mies; rommia ja pekonia ja munia minä tarvitsen, ja tuon niemen tuolla, jolta tähystellä laivoja. Milläkö nimellä minua saa kutsua? Kapteeniksi vain. Ahaa, kyllä minä ymmärrän, mitä ajat takaa – tuossa”, ja hän heitti kynnykselle kolme tai neljä kultarahaa. ”Voit sanoa sitten, kun nuo ovat huvenneet”, hän sanoi ja katsoi tuimasti kuin päällikkö.

Ja tosiaan, vaikka hänen vaatteensa olivat kurjat ja puheensa karkeaa, hän ei lainkaan näyttänyt tavallisena matruusina purjehtivalta mieheltä vaan pikemminkin perämieheltä tai kipparilta, joka oli tottunut tulemaan totelluksi tai lyömään. Kärryjä tuonut mies kertoi meille, että postivaunut olivat jättäneet hänet edellisaamuna Royal George -majatalon luo; hän oli kysellyt rannikon majataloista ja valinnut meidän majatalomme asuinsijakseen kuultuaan sitä luullakseni kehuttavan ja sanottavan syrjäiseksi. Muuta emme vieraastamme saaneet selville.

Tavallisesti hän oli hyvin vaitelias. Päivät hän kuljeskeli poukaman tienoilla tai kallioilla messinkinen kaukoputki mukanaan; illat hän istui salin nurkassa tulen ääressä ja joi hyvin väkevää rommigrogia. Yleensä hän ei vastannut, kun hänelle puhuttiin; vilkaisi vain äkisti ja tuimasti ylös ja tuhisi nenäänsä kuin sumutorvi, ja me sekä talossamme käyvä väki opimme pian antamaan hänen olla. Joka päivä kävelyltä palattuaan hän kysyi, oliko tietä pitkin kulkenut merimiehiä. Aluksi luulimme hänen kyselevän siksi, että hän kaipasi toisten merimiesten seuraa, mutta lopulta aloimme ymmärtää, että hän halusi karttaa heitä. Kun Amiraali Benbow -majataloon majoittui merimies (silloin tällöin joku rantatietä Bristoliin matkaava yöpyi meillä), kapteeni kurkisti tulijaa verhotusta oviaukosta ennen kuin astui saliin, ja pysyi aina hiirenhiljaa tällaisen vieraan läsnä ollessa. Minulle ainakaan asiassa ei ollut mitään salaperäistä, sillä jaoin tavallaan hänen pelkonsa.

Hän oli eräänä päivänä ottanut minut syrjään ja luvannut minulle neljän pennyn hopearahan joka kuun ensimmäisenä päivänä, jos vain pitäisin ”valppaan silmäni auki yksijalkaisen merimiehen varalta” ja ilmoittaisin hänelle heti, kun mies ilmaantuisi. Usein kävi niin, että kun kuun ensimmäinen päivä koitti ja pyysin häneltä palkkaani, hän vain tuhisi minulle nenäänsä ja lannisti minut tuijotuksellaan; mutta ennen viikon loppua hän tuli kuitenkin aina toisiin ajatuksiin, toi minulle neljän pennyn rahani ja toisti käskynsä pitää silmällä ”yksijalkaista merimiestä”.

Tuskin minun tarvitsee kertoa, kuinka tuo hahmo kummitteli unissani. Myrskyöinä, kun tuuli ravisteli talon kaikkia neljää nurkkaa ja tyrskyjen pauhu kiiri pitkin poukamaa ja ylös kallioita, näin hänet tuhannessa hahmossa ja tuhat pirullista ilmettä kasvoillaan. Milloin jalka oli katkaistu polvesta, milloin lonkasta; milloin hän oli hirviömäinen olento, jolla ei koskaan ollut ollutkaan kuin yksi jalka, ja se keskellä vartaloa. Pahinta painajaista oli nähdä hänen loikkivan ja juoksevan ja ajavan minua takaa yli pensasaitojen ja ojien. Kaiken kaikkiaan nuo kammottavat kuvitelmat olivat minulle varsin kova hinta kuukausittaisesta neljän pennyn rahastani.

Mutta vaikka ajatus yksijalkaisesta merimiehestä kauhistutti minua niin kovasti, kapteenia itseään pelkäsin paljon vähemmän kuin kukaan muu, joka hänet tunsi. Oli iltoja, joina hän joi rommigrogia paljon enemmän kuin hänen päänsä kesti; silloin hän toisinaan istui laulamassa rivoja vanhoja, hurjia merilaulujaan kenestäkään välittämättä, mutta toisinaan hän käski tuoda kaikille lasilliset ja pakotti koko vapisevan seurueen kuuntelemaan tarinoitaan tai yhtymään laulujensa kertosäkeisiin. Olen usein kuullut talon tärisevän laulusta ”Hii-o-hoi ja rommia pullo”, kun kaikki naapurit yhtyivät siihen henkensä hädässä ja kuolemanpelon vallassa ja jokainen lauloi toistaan kovempaa, ettei joutuisi silmätikuksi. Sillä noissa puuskissaan hän oli määräilevin toveri, minkä kukaan oli koskaan tuntenut; hän läimäytti kädellään pöytää vaatien kaikkia vaikenemaan; hän raivostui kysymyksestä tai joskus siitäkin, ettei kukaan kysynyt mitään, jolloin hän katsoi, ettei seurue seurannut hänen tarinaansa. Eikä hän sallinut kenenkään poistua majatalosta ennen kuin oli juonut itsensä uneliaaksi ja hoiperrellut vuoteeseen.

Kaikkein eniten ihmisiä pelottivat hänen tarinansa. Kammottavia tarinoita ne olivat: hirttämisistä ja lankulla kävelystä ja merimyrskyistä ja Dry Tortugasista sekä hurjista teoista ja seuduista Espanjan Karibian-rannikolla. Hänen omista puheistaan päätellen hänen täytyi olla elänyt ikänsä pahimpien miesten joukossa, joita Jumala oli koskaan merille päästänyt, ja kieli, jolla hän tarinansa kertoi, järkytti tavallista maalaisväkeämme melkein yhtä paljon kuin hänen kuvailemansa rikokset. Isäni hoki aina, että majatalo menisi perikatoon, sillä pian ihmiset lakkaisivat tulemasta sinne, kun heitä komenneltiin ja nöyryytettiin ja passitettiin pelosta vapisten vuoteisiinsa; mutta minä kyllä uskon, että hänen oleskelustaan oli meille hyötyä. Sillä hetkellä ihmiset pelkäsivät, mutta jälkeenpäin he oikeastaan pitivätkin siitä; se toi mukavaa jännitystä hiljaiseen maalaiselämään. Oli jopa joukko nuorempia miehiä, jotka olivat ihailevinaan häntä, kutsuivat häntä ”oikeaksi merikoiraksi” ja ”aidoksi vanhaksi merikarhuksi” ja muilla vastaavilla nimillä ja sanoivat, että juuri sellaisten miesten ansiosta Englantia pelättiin merillä.

Eräässä suhteessa näytti kyllä siltä, että hän veisi meidät perikatoon: hän vain viipyi viikosta viikkoon ja lopulta kuukaudesta kuukauteen, niin että kaikki hänen maksamansa rahat olivat jo kauan sitten huvenneet, eikä isäni silti koskaan rohjennut vaatia lisää. Jos hän joskus otti asian puheeksi, kapteeni tuhisi nenäänsä niin äänekkäästi, että sitä saattoi sanoa karjunnaksi, ja pakotti isäparkani katseellaan poistumaan huoneesta. Olen nähnyt isäni vääntelevän käsiään sellaisen torjunnan jälkeen, ja olen varma, että harmi ja kauhu, joiden vallassa hän eli, jouduttivat suuresti hänen ennenaikaista ja surullista kuolemaansa.

Kapteenin asu pysyi koko meillä asumisen ajan muuten täysin ennallaan; hän osti vain sukkia kulkukauppiaalta. Yksi hänen hattunsa ylös käännetyistä lierinkulmista oli repsahtanut alas, ja siitä lähtien hän antoi sen roikkua, vaikka tuulisella säällä siitä oli paljon kiusaa. Muistan, miltä hänen takkinsa näytti: hän paikkasi sitä itse yläkerran huoneessaan, ja loppuaikoina se oli pelkkää paikkaa. Hän ei koskaan kirjoittanut eikä saanut kirjeitä eikä puhunut kenellekään muulle kuin naapureille, ja heillekin enimmäkseen vain rommipäissään. Suurta merimiesarkkua ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt avoinna.

Vain kerran joku asettui häntä vastaan, ja se tapahtui loppuaikoina, kun isäparkani oli jo kovin heikkona häntä riuduttavasta taudista, johon hän kuoli. Tohtori Livesey tuli eräänä päivänä myöhään iltapäivällä katsomaan potilasta, söi hiukan äitini tarjoamaa päivällistä ja meni saliin polttamaan piippua odottaessaan, että hänen hevosensa tuotaisiin alas kylästä, sillä vanhassa Amiraali Benbow’ssa ei ollut tallia. Seurasin häntä sisään, ja muistan panneeni merkille, miten siisti, virkeä lääkäri lumenvalkeaksi puuteroituine hiuksineen, kirkkaine mustine silmineen ja miellyttävine käytöstapoineen erottui varsamaisen kömpelöstä maalaisväestä ja ennen kaikkea meidän merirosvostamme, tuosta saastaisesta, raskastekoisesta, sameasilmäisestä linnunpelättimestä, joka istui käsivarret pöydällä syvässä rommihumalassa. Äkkiä hän – siis kapteeni – alkoi laulaa iänikuista lauluaan:

”Viistoista miestä arkulla vainaan,

Hii-o-hoi ja rommia pullo!

”Viina ja piru veivät loput –

Hii-o-hoi ja rommia pullo!”

Aluksi olin luullut, että ”vainaan arkku” oli juuri se hänen suuri arkkunsa yläkerran huoneessa talon etupuolella, ja painajaisissani tuo ajatus oli sekoittunut ajatukseen yksijalkaisesta merimiehestä. Mutta siihen mennessä olimme kaikki jo kauan sitten lakanneet kiinnittämästä lauluun erityistä huomiota; sinä iltana se oli uusi vain tohtori Liveseylle, ja huomasin, ettei se tehnyt häneen mieluisaa vaikutusta, sillä hän kohotti hetkeksi katseensa varsin vihaisena ennen kuin jatkoi keskusteluaan vanhan puutarhuri Taylorin kanssa uudesta reumatismin hoitokeinosta. Sillä välin kapteeni piristyi vähitellen omasta laulustaan ja läimäytti lopulta kätensä edessään olevalle pöydälle tavalla, jonka me kaikki tiesimme tarkoittavan – hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat heti paitsi tohtori Livesey; hän jatkoi entiseen tapaan, puhui selkeästi ja ystävällisesti ja imaisi reippaasti piippuaan aina sanan tai parin välein. Kapteeni tuijotti häntä hetken vihaisesti, läimäytti taas pöytää, tuijotti entistä vihaisemmin ja kirosi lopulta rumasti ja karjaisi: ”Hiljaa siellä välikannella!”

”Minulleko puhuitte, hyvä herra?” lääkäri sanoi, ja kun roisto oli uuden kirouksen säestämänä vahvistanut asian, hän vastasi: ”Minulla on teille vain yksi asia sanottavana, hyvä herra: jos jatkatte romminjuontianne, maailma pääsee pian eroon perin likaisesta lurjuksesta!”

Vanhan miehen raivo oli hirvittävä. Hän hypähti jaloilleen, veti esiin merimiehen linkkuveitsen ja avasi sen, ja tasapainotellen sitä avattuna kämmenellään uhkasi naulita lääkärin seinään.

Lääkäri ei edes hievahtanut. Hän puhui kapteenille entiseen tapaan olkansa yli ja samalla äänensävyllä, melko kovalla äänellä, niin että kaikki huoneessa saattoivat kuulla, mutta täysin tyynesti ja vakaasti:

”Ellette pane tuota veistä heti paikalla taskuunne, lupaan kunniani kautta, että teidät hirtetään seuraavilla käräjillä.”

Seurasi katseiden taistelu, mutta pian kapteeni taipui, pani aseensa pois ja istuutui jälleen muristen kuin selkäänsä saanut koira.

”Ja nyt, hyvä herra”, lääkäri jatkoi, ”kun tiedän, että piirissäni on tällainen mies, voitte luottaa siihen, että pidän teitä silmällä yötä päivää. En ole pelkästään lääkäri, olen myös rauhantuomari, ja jos korviini kantautuu pieninkin valitus teistä, vaikkapa vain tämäniltaisen kaltaisesta epäkohteliaisuudesta, ryhdyn sellaisiin toimiin, että teidät etsitään käsiin ja häädetään täältä. Siinä olkoon kylliksi.”

Pian tämän jälkeen tohtori Liveseyn hevonen tuotiin ovelle ja hän ratsasti pois, mutta kapteeni pysyi vaiti sen illan ja vielä monta iltaa sen jälkeen.

---