Liisan seik­kai­lut ih­me­maas­sa

Lewis Carroll

Luku 1: Alas kaninkoloon

Alicea alkoi jo kovasti kyllästyttää istua rannalla sisarensa vieressä, kun ei ollut mitään tekemistä: kerran tai pari hän oli kurkistanut kirjaan, jota sisar luki, mutta siinä ei ollut kuvia eikä keskusteluja, ”ja mitä hyötyä on kirjasta”, Alice ajatteli, ”jossa ei ole kuvia eikä keskusteluja?”

Niinpä hän mietti mielessään (minkä nyt kykeni, sillä helteinen päivä teki hänet kovin uneliaaksi ja tokkuraiseksi), olisiko kaunokaisketjun punominen niin hauskaa, että sen vuoksi kannattaisi nousta poimimaan kaunokaisia, kun aivan hänen vierestään juoksi äkkiä ohi vaaleanpunasilmäinen Valkoinen Kani.

Siinä ei ollut mitään erityisen merkillistä, eikä Alice pitänyt kovinkaan kummallisena sitäkään, että kuuli Kanin sanovan itsekseen: ”Voi sentään! Voi sentään! Minä myöhästyn!” (kun hän jälkeenpäin mietti asiaa, hänelle tuli mieleen, että hänen olisi pitänyt ihmetellä sitä, mutta sillä hetkellä kaikki tuntui aivan luonnolliselta); mutta kun Kani todella otti kellon liivintaskustaan, katsoi sitä ja kiiruhti sitten eteenpäin, Alice ponnahti pystyyn, sillä hänen mieleensä välähti, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt kania, jolla olisi liivintasku tai kello, jonka voisi ottaa sieltä, ja uteliaisuudesta palaen hän juoksi niityn poikki Kanin perään ja ehti onneksi juuri nähdä, kuinka tämä pujahti pensasaidan alla olevaan suureen kaninkoloon.

Hetkeä myöhemmin Alice sujahti perässä alas miettimättä kertaakaan, miten ihmeessä pääsisi sieltä takaisin ulos.

Kaninkolo jatkui jonkin matkaa suoraan kuin tunneli ja kääntyi sitten äkisti alaspäin, niin äkisti, ettei Alice ehtinyt edes ajatella pysähtymistä ennen kuin huomasi jo putoavansa hyvin syvää kaivoa alas.

Joko kaivo oli hyvin syvä tai hän putosi hyvin hitaasti, sillä pudotessaan hänellä oli runsaasti aikaa katsella ympärilleen ja ihmetellä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ensin hän yritti katsoa alas ja erottaa, minne oli päätymässä, mutta oli liian pimeää, että olisi nähnyt mitään; sitten hän katseli kaivon seiniä ja huomasi niiden olevan täynnä kaappeja ja kirjahyllyjä; siellä täällä riippui tapeissa karttoja ja kuvia. Hän otti ohi mennessään eräältä hyllyltä purkin, jonka etiketissä luki ”Appelsiinimarmeladia”, mutta hänen suureksi pettymyksekseen purkki oli tyhjä: hän ei halunnut pudottaa sitä, koska pelkäsi tappavansa jonkun, ja onnistuikin panemaan sen erääseen kaappiin pudotessaan sen ohi.

”No niin!” Alice ajatteli itsekseen. ”Tällaisen pudotuksen jälkeen en ole moksiskaan, vaikka kierisin portaat alas! Miten rohkeana kaikki minua kotona pitävätkään! Enhän sanoisi siitä sanaakaan, vaikka putoaisin talon katolta!” (Se oli hyvin luultavasti totta.)

Alas, alas, alas. Eikö putoaminen loppuisi koskaan! ”Kuinkahan monta mailia olen jo pudonnut?” hän sanoi ääneen. ”Alan varmaan olla jo jossakin lähellä maan keskipistettä. Katsotaanpa: sinne taitaa olla neljätuhatta mailia alaspäin –” (Alice oli näet oppinut oppitunneillaan kouluhuoneessa yhtä ja toista tällaista, ja vaikkei tämä ollutkaan erityisen hyvä tilaisuus esitellä tietojaan, kun kukaan ei ollut kuuntelemassa, niiden kertaaminen ääneen oli silti hyvää harjoitusta) ”– niin, suunnilleen sen verranhan sinne on matkaa – mutta millähän leveys- tai pituusasteella minä nyt olen?” (Alicella ei ollut aavistustakaan siitä, mitä leveysaste tarkoitti, eikä pituusasteestakaan, mutta hänestä oli mukava lausua niin komeita sanoja.)

Kohta hän aloitti taas. ”Mahdankohan pudota aivan maapallon läpi! Kuinka hassua onkaan päätyä ihmisten joukkoon, jotka kävelevät pää alaspäin! Antipatioita he kai ovat –” (tällä kertaa hän oli aika hyvillään siitä, ettei kukaan ollut kuuntelemassa, sillä sana ei kuulostanut lainkaan oikealta) ”– mutta minun on sitten kysyttävä heiltä, mikä sen maan nimi on. Anteeksi, rouva, onko tämä Uusi-Seelanti vai Australia?” (ja hän yritti niiata puhuessaan – kuvittele nyt niiaavasi pudotessasi ilman halki! Luuletko, että sinulta onnistuisi?) ”Ja miten tietämättömänä pikkutyttönä hän minua pitääkään, kun kysyn sellaista! Ei, en voi kysyä: ehkä näen nimen jossakin kirjoitettuna.”

Alas, alas, alas. Muuta tekemistä ei ollut, joten Alice alkoi pian taas puhua. ”Dinah mahtaa kaivata minua kovasti tänä iltana!” (Dinah oli kissa.) ”Toivottavasti he muistavat hänen maitolautasensa teehetkellä. Dinah kulta! Olisitpa täällä alhaalla minun kanssani! Ilmassa ei taida ikävä kyllä olla hiiriä, mutta voisit pyydystää lepakon, ja sehän muistuttaa kovasti hiirtä. Mutta syövätköhän kissat lepakoita?” Tässä vaiheessa Alicea alkoi jo hiukan nukuttaa, ja hän toisteli itsekseen kuin unissaan: ”Syövätkö kissat lepakoita? Syövätkö kissat lepakoita?” ja välillä: ”Syövätkö lepakot kissoja?” Kun hän ei näet osannut vastata kumpaankaan kysymykseen, oli melko samantekevää, kummin päin hän kysyi. Hän tunsi vaipuvansa uneen ja oli juuri alkanut nähdä unta siitä, että käveli käsi kädessä Dinah'n kanssa ja sanoi hänelle hyvin vakavasti: ”Dinah, kerrohan nyt totuus: oletko koskaan syönyt lepakkoa?” kun äkkiä – tömps! tömps! – hän tömähti risujen ja kuivien lehtien kasaan, ja putoaminen päättyi.

Alicelle ei käynyt kuinkaan, ja hän ponnahti heti jaloilleen: hän katsoi ylös, mutta yläpuolella oli pelkkää pimeää; hänen edessään avautui toinen pitkä käytävä, ja Valkoinen Kani näkyi vielä kiiruhtamassa sitä pitkin. Ei ollut hetkeäkään hukattavana: Alice lähti juoksemaan tuulen lailla ja ehti juuri kuulla, kuinka Kani kulman taakse kääntyessään sanoi: ”Voi korviani ja viiksiäni, kuinka myöhä alkaa jo olla!” Alice kääntyi kulmasta aivan Kanin kannoilla, mutta Kania ei enää näkynytkään: hän oli pitkässä, matalassa salissa, jota valaisi katosta riippuva lamppurivi.

Joka puolella salia oli ovia, mutta kaikki olivat lukossa; ja kun Alice oli kulkenut toisen seinustan päästä päähän ja palannut toista pitkin takaisin kokeillen jokaista ovea, hän käveli surullisena salin keskitse ja mietti, miten koskaan enää pääsisi ulos.

Yhtäkkiä hän huomasi pienen kolmijalkaisen pöydän, joka oli kauttaaltaan täyttä lasia; sen päällä ei ollut mitään muuta kuin pikkuruinen kultainen avain, ja Alicen ensimmäinen ajatus oli, että se saattaisi sopia johonkin salin ovista; mutta voi sentään! Joko lukot olivat liian suuria tai avain liian pieni, mutta joka tapauksessa sillä ei saanut auki ainuttakaan ovea. Toisella kierroksella hän kuitenkin huomasi matalan verhon, jota ei ollut aiemmin pannut merkille, ja sen takana oli pikkuinen, noin viisitoista tuumaa korkea ovi: hän kokeili pientä kultaista avainta lukkoon, ja hänen suureksi ilokseen se sopi!

Alice avasi oven ja huomasi, että se johti pieneen käytävään, joka oli tuskin rotankoloa suurempi: hän polvistui ja katsoi käytävää pitkin kauneimpaan puutarhaan, minkä olet koskaan nähnyt. Miten hän kaipasikaan pois tuosta pimeästä salista kuljeskelemaan noiden värikkäiden kukkapenkkien ja vilpoisten suihkulähteiden lomassa, mutta hänen päänsäkään ei mahtunut oviaukosta. ”Ja vaikka pääni mahtuisikin siitä”, Alice-parka ajatteli, ”siitä olisi kovin vähän hyötyä ilman hartioitani. Voi, kunpa voisin painua kokoon kuin kaukoputki! Kyllä minä varmaan voisin, kun vain tietäisin, mistä aloittaa.” Sillä viime aikoina oli näet sattunut niin paljon kummallista, että Alice oli alkanut ajatella vain kovin harvojen asioiden olevan todella mahdottomia.

Pienen oven luona odottamisesta ei näyttänyt olevan mitään hyötyä, joten hän palasi pöydän luo toivoen hiukan löytävänsä siltä toisen avaimen tai ainakin ohjekirjan, jossa neuvottaisiin, miten ihmiset saa painumaan kokoon kuin kaukoputket: tällä kertaa hän löysi siltä pienen pullon (”Tätä ei varmasti ollut täällä aiemmin”, sanoi Alice), ja pullon kaulan ympärillä oli paperilappu, johon oli kauniisti painettu suurin kirjaimin sanat ”Juo minut”.

Helppohan oli sanoa ”Juo minut”, mutta viisas pieni Alice ei aikonut tehdä sitä suin päin. ”Ei, minä katson ensin”, hän sanoi, ”lukeeko siinä ’myrkkyä’ vai ei”; hän oli näet lukenut monta mukavaa pientä kertomusta lapsista, jotka olivat saaneet palovammoja ja joutuneet petojen syömiksi ja kokeneet muuta ikävää, ja kaikki vain siksi, etteivät he tahtoneet muistaa ystäviensä opettamia yksinkertaisia sääntöjä: esimerkiksi, että punaisena hehkuva hiilihanko polttaa, jos sitä pitelee liian kauan, ja että jos sormeen viiltää veitsellä hyvin syvän haavan, siitä yleensä vuotaa verta; eikä hän ollut koskaan unohtanut, että jos juo paljon pullosta, jossa lukee ”myrkkyä”, siitä tulee ennemmin tai myöhemmin lähes varmasti huono olo.

Tässä pullossa ei kuitenkaan lukenut ”myrkkyä”, joten Alice rohkeni maistaa sitä, ja kun se maistui hänestä oikein hyvältä (se maistui oikeastaan jonkinlaiselta kirsikkapiirakan, vaniljakastikkeen, ananaksen, kalkkunapaistin, toffeen ja kuuman voidellun paahtoleivän sekoitukselta), hän joi pullon hyvin pian tyhjäksi.

”Miten kummallinen olo!” Alice sanoi. ”Taidan painua kokoon kuin kaukoputki.”

Ja niin hän todella painuikin: hän oli nyt vain kymmenen tuumaa korkea, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli olevansa nyt juuri sopivan kokoinen päästäkseen pienestä ovesta ihanaan puutarhaan. Ensin hän kuitenkin odotti muutaman minuutin nähdäkseen, kutistuisiko vielä lisää: se hermostutti häntä hiukan. ”Sillä voihan lopulta käydä niin”, Alice sanoi itsekseen, ”että sammun kokonaan kuin kynttilä. Millainenkohan minä sitten olisin?” Ja hän yritti kuvitella, millainen kynttilän liekki on sen jälkeen, kun kynttilä on puhallettu sammuksiin, sillä hän ei muistanut koskaan nähneensä sellaista.

Jonkin ajan kuluttua hän huomasi, ettei mitään muuta tapahtunut, ja päätti mennä heti puutarhaan; mutta voi Alice-parkaa! Oven luo päästyään hän huomasi unohtaneensa pienen kultaisen avaimen, ja kun hän palasi pöydän luo hakemaan sitä, hän huomasi, ettei mitenkään ylettynyt siihen: hän näki sen aivan selvästi lasin läpi ja yritti parhaansa mukaan kiivetä yhtä pöydänjalkaa pitkin ylös, mutta jalka oli liian liukas; ja kun hän oli aivan uupunut yrittämisestä, pikku raukka istuutui ja itki.

”No niin, tuollainen itkeminen ei auta yhtään!” Alice sanoi itselleen melko terävästi. ”Neuvon sinua lopettamaan heti paikalla!” Tavallisesti hän antoi itselleen oikein hyviä neuvoja (vaikka noudattikin niitä hyvin harvoin), ja joskus hän torui itseään niin ankarasti, että hänen silmiinsä nousi kyyneleitä; ja hän muisti, kuinka oli kerran yrittänyt läimäyttää itseään korville, koska oli huijannut itseään pelatessaan krokettia itseään vastaan, sillä tämä eriskummallinen lapsi leikki hyvin mielellään olevansa kaksi ihmistä. ”Mutta nyt on turha”, Alice-parka ajatteli, ”leikkiä olevansa kaksi ihmistä! Minua on jäljellä tuskin edes yhden kunnollisen ihmisen verran!”

Pian hänen katseensa osui pöydän alla olevaan pieneen lasirasiaan: hän avasi sen ja löysi sisältä hyvin pienen kakun, jonka päälle oli korinteista sommiteltu kauniisti sanat ”Syö minut”. ”No, minä syön sen”, Alice sanoi, ”ja jos se kasvattaa minua, yletyn avaimeen; ja jos se pienentää minua, voin ryömiä oven alta; joten pääsen puutarhaan kummassakin tapauksessa, ja minulle on ihan sama, kumpi tapahtuu!”

Hän söi pienen palan ja sanoi huolissaan itsekseen: ”Kumpaan suuntaan? Kumpaan suuntaan?” Hän piti kättä päänsä päällä tunnustellakseen, mihin suuntaan pää kasvoi, ja hämmästyi suuresti huomatessaan pysyvänsä samankokoisena: niinhän tosin yleensä käy, kun syö kakkua, mutta Alice oli niin tottunut odottamaan pelkkiä kummallisuuksia, että hänestä tuntui aivan tylsältä ja typerältä, kun elämä jatkui tavalliseen tapaan.

Niinpä hän ryhtyi toimeen ja söi kakun hyvin pian loppuun.

---