Jou­lu­ker­to­mus

Charles Dickens

Luku 1: Marleyn haamu

Marley oli kuollut, sanottakoon se heti alkuun. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Hänen hautausmerkintänsä olivat allekirjoittaneet pappi, lukkari, hautausurakoitsija ja surusaaton johtaja. Scrooge oli allekirjoittanut sen. Ja Scroogen nimi kelpasi pörssissä vakuudeksi kaikkeen, mihin hän vain suvaitsi nimensä kirjoittaa. Vanha Marley oli kuollut kuin ovennaula.

Huomatkaa! En tarkoita väittää omasta kokemuksestani tietäväni, mikä ovennaulassa on erityisen kuollutta. Itse olisin kenties taipuvainen pitämään arkunnaulaa rautakauppatavaroista kaikkein kuolleimpana. Mutta vertaukseen sisältyy esi-isiemme viisaus, eivätkä minun pyhittämättömät käteni saa siihen kajota, tai valtakunta on hukassa. Sallittehan minun siis painokkaasti toistaa, että Marley oli kuollut kuin ovennaula.

Tiesikö Scrooge hänen kuolleen? Tietenkin tiesi. Kuinka toisin olisi voinut ollakaan? Scrooge ja hän olivat olleet yhtiökumppaneita ties kuinka monta vuotta. Scrooge oli hänen testamenttinsa ainoa toimeenpanija, hänen kuolinpesänsä ainoa hoitaja, hänen oikeuksiensa ainoa siirronsaaja, hänen jäännösomaisuutensa ainoa saaja, hänen ainoa ystävänsä ja ainoa surijansa. Eikä surullinen tapaus ollut murtanut edes Scroogea niin pahoin, ettei hän olisi ollut erinomainen liikemies itse hautajaispäivänäkin ja juhlistanut sitä kiistattoman edullisella kaupalla.

Marleyn hautajaisten mainitseminen palauttaa minut lähtökohtaani. Ei ole epäilystäkään siitä, että Marley oli kuollut. Tämä on ymmärrettävä aivan selvästi, tai kertomuksessani ei voi tapahtua mitään ihmeellistä. Ellemme olisi täysin vakuuttuneita siitä, että Hamletin isä kuoli ennen näytelmän alkua, ei hänen yöllisessä kävelyssään omilla linnanvalleillaan itätuulen puhaltaessa olisi mitään sen merkillisempää kuin siinä, että kuka tahansa muu keski-ikäinen herrasmies uhkarohkeasti lähtisi pimeän tultua johonkin tuuliseen paikkaan – vaikkapa St Paulin kirkkopihalle – saattaakseen kirjaimellisesti poikansa heikon pään pyörälle.

Scrooge ei koskaan maalannut vanhan Marleyn nimeä peittoon. Siinä se oli vielä vuosien kuluttua makasiinin oven yläpuolella: Scrooge ja Marley. Liike tunnettiin nimellä Scrooge ja Marley. Joskus liikkeen uudet asiakkaat kutsuivat Scroogea Scroogeksi, joskus Marleyksi, mutta hän vastasi kumpaankin nimeen. Hänelle se oli yhdentekevää.

Voi, millainen kitsas kiskuri Scrooge olikaan! Puristava, vääntävä, kahmiva, raapiva, kouriva, ahnas vanha syntisäkki! Kova ja terävä kuin piikivi, josta yksikään teräs ei ollut koskaan iskenyt anteliasta tulta; salaileva, itseensä sulkeutunut ja yksinäinen kuin osteri. Sisäinen kylmyys jäädytti hänen vanhat kasvonsa, nipisti suippoa nenää, kurtisti poskea, jäykisti käynnin; teki hänen silmistään punaiset, ohuista huulistaan siniset ja kuului purevana hänen rahisevassa äänessään. Huurretta oli hänen päässään, kulmakarvoissaan ja jäykkäkarvaisessa leuassaan. Hän kantoi omaa alhaista lämpötilaansa aina mukanaan; hän jäädytti konttorinsa mätäkuun helteillä eikä antanut sen joulunakaan lämmetä ainoatakaan astetta.

Ulkoinen kuumuus ja kylmyys eivät juuri vaikuttaneet Scroogeen. Mikään lämpö ei voinut lämmittää häntä, mikään talvisää kylmettää. Yksikään puhaltava tuuli ei ollut häntä purevampi, yksikään putoava lumihiutale ei pyrkinyt päämääräänsä määrätietoisemmin, yksikään piiskaava sade ei ollut kuurompi rukouksille. Huonokaan sää ei keksinyt, mistä pääsisi häneen käsiksi. Ankarimmatkin vesi-, lumi-, rae- ja räntäsateet saattoivat kerskua olevansa häntä etevämpiä vain yhdessä suhteessa. Ne sentään usein ”antoivat” roppakaupalla, Scrooge ei koskaan.

Kukaan ei koskaan pysäyttänyt häntä kadulla ja sanonut iloisin ilmein: ”Rakas Scrooge, mitä kuuluu? Milloin tulet käymään?” Yksikään kerjäläinen ei anonut häneltä ropoa, yksikään lapsi ei kysynyt häneltä aikaa, yksikään mies tai nainen ei koko hänen elinaikanaan kysynyt häneltä tietä sinne tai tänne. Jopa sokeiden koirat näyttivät tuntevan hänet; nähdessään hänen tulevan ne kiskoivat omistajansa oviaukkoihin ja pihoille ja heiluttivat sitten häntäänsä kuin sanoakseen: ”Parempi silmätön kuin pahasilmäinen, pimeä isäntäni!”

Mutta mitä Scrooge siitä välitti? Juuri siitä hän piti. Pujotella elämän ruuhkaisilla poluilla ja varoittaa kaikkea inhimillistä myötätuntoa tulemasta lähellekään oli Scroogelle sitä, mitä asioista perillä olevat sanovat ”herkuksi”.

Olipa kerran – kaikista vuoden hyvistä päivistä juuri jouluaattona – vanha Scrooge konttorissaan työn touhussa. Sää oli kylmä, kolkko ja pureva, sumuinen lisäksi, ja hän kuuli ihmisten kulkevan ulkona kujalla edestakaisin henki pihisten, lyövän käsillään rintaansa ja polkevan jalkojaan katukiviin niitä lämmittääkseen. Cityn kellot olivat vasta lyöneet kolme, mutta oli jo aivan pimeää – valoisaa ei ollut ollut koko päivänä – ja naapurikonttorien ikkunoissa kynttilät leimusivat kuin punertavat tahrat käsin kosketeltavassa ruskeassa ilmassa. Sumua tulvi sisään joka raosta ja avaimenreiästä, ja ulkona se oli niin sakeaa, että vaikka kuja oli kapeimmasta päästä, vastapäiset talot olivat pelkkiä aaveita. Kun näki likaisen pilven laskeutuvan ja peittävän kaiken näkyvistä, olisi voinut luulla, että luonto asui aivan lähellä ja pani olutta suuressa mitassa.

Scroogen konttorin ovi oli auki, jotta hän saattoi pitää silmällä kirjuriaan, joka jäljensi kirjeitä peremmällä surkeassa pikku kopissa, eräänlaisessa sumpussa. Scroogella oli aivan pieni tuli, mutta kirjurin tuli oli niin paljon pienempi, että se näytti yhdeltä ainoalta hiilenpalalta. Lisää hiiliä kirjuri ei kuitenkaan voinut panna, sillä Scrooge piti hiililaatikkoa omassa huoneessaan, ja aina kun kirjuri tuli sinne lapio kädessä, isäntä ennusti, että heidän olisi pakko erota. Niinpä kirjuri kietoi valkoisen kaulaliinan kaulaansa ja koetti lämmitellä kynttilän ääressä, mutta kun hänen mielikuvituksensa ei ollut kovin vahva, yritys epäonnistui.

”Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon sinua!” huusi iloinen ääni. Se oli Scroogen sisarenpojan ääni; tämä tuli hänen luokseen niin äkkiä, että vasta tervehdys ilmoitti Scroogelle hänen lähestymisestään.

”Pah!” sanoi Scrooge. ”Humpuukia!”

Scroogen sisarenpoika oli kävellyt sumussa ja pakkasessa niin ripeästi, että oli aivan hehkuvan lämmin; hänen komeat kasvonsa punoittivat, silmät säihkyivät ja hengityskin suorastaan savusi.

”Joulu muka humpuukia, eno!” sanoi Scroogen sisarenpoika. ”Et kai sinä tarkoita sitä?”

”Tarkoitan”, sanoi Scrooge. ”Iloista joulua! Millä oikeudella sinä olet iloinen? Mitä syytä sinulla on iloita? Köyhä olet kyllä.”

”No mutta”, sisarenpoika vastasi hilpeästi. ”Millä oikeudella sinä olet synkkä? Mitä syytä sinulla on murjottaa? Rikkautta sinulla ainakin riittää.”

Kun Scrooge ei siinä hetkessä keksinyt parempaa vastausta, hän sanoi taas: ”Pah!” ja lisäsi perään: ”Humpuukia!”

”Älä ole äreä, eno!” sisarenpoika sanoi.

”Mitä muutakaan voin olla”, eno vastasi, ”kun elän tällaisessa hölmöjen maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen koko iloinen joulu! Mitä joulunaika sinulle on muuta kuin laskujen maksamista ilman rahaa; sen toteamista, että olet vuoden vanhempi mutta et tuntiakaan rikkaampi; tilinpäätöksen tekemistä ja sen huomaamista, että vuoden kaikkien kahdentoista kuukauden jokainen vienti koituu silkaksi tappioksesi? Jos minä saisin tahtoni läpi”, Scrooge sanoi närkästyneenä, ”jokainen idiootti, joka kulkee ympäriinsä ’iloista joulua’ huulillaan, keitettäisiin oman vanukkaansa kanssa ja haudattaisiin orjanlaakeriseiväs sydämen läpi lyötynä. Niin tehtäisiin!”

”Eno!” sisarenpoika anoi.

”Sisarenpoika!” eno vastasi ankarasti. ”Vietä sinä joulusi omalla tavallasi ja anna minun viettää omallani.”

”Viettää!” Scroogen sisarenpoika toisti. ”Ethän sinä vietä sitä lainkaan.”

”Anna minun sitten olla viettämättä”, sanoi Scrooge. ”Olkoon siitä sinulle paljonkin hyötyä! Paljonpa siitä on sinulle koskaan ollut!”

”On kai paljonkin sellaista, mistä olisin voinut saada hyvää saamatta siitä voittoa”, sisarenpoika vastasi, ”ja joulu kuuluu niihin. Mutta tiedän aina ajatelleeni joulunajan koittaessa – sen pyhän nimen ja alkuperän vaatimaa kunnioitusta lukuun ottamattakin, jos mitään jouluun kuuluvaa voi niistä erottaa – että se on hyvää aikaa; ystävällistä, anteeksiantavaa, anteliasta, miellyttävää aikaa; ainoaa aikaa koko vuoden pitkässä kalenterissa, jolloin miehet ja naiset tuntuvat yhteisestä sopimuksesta avaavan vapaasti suljetut sydämensä ja ajattelevan itseään alempana olevia ihmisiä kuin nämä todella olisivat kanssamatkaajia kohti hautaa eivätkä eri olentolajia, matkalla aivan toisaalle. Ja siksi, eno, vaikka joulu ei ole koskaan tuonut taskuuni kulta- tai hopearopoa, uskon, että se on tehnyt minulle hyvää ja tekee vastakin hyvää, ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!”

Kirjuri taputti sumpussaan vaistomaisesti käsiään. Tajuttuaan heti sopimattoman käytöksensä hän kohenteli tulta ja sammutti viimeisen hennon kipinän ikiajoiksi.

”Jos sinulta vielä kuuluu äännähdyskin”, Scrooge sanoi, ”saat viettää joulusi työttömänä! Oletpa sinä väkevä puhuja, hyvä herra”, hän lisäsi kääntyen sisarenpoikansa puoleen. ”Ihmettelen, ettet pyri parlamenttiin.”

”Älä suutu, eno. Tule nyt! Tule huomenna meille päivälliselle.”

Scrooge sanoi, että näkisi hänet mieluummin – kyllä vain, niin hän sanoi. Hän sanoi sanonnan aivan loppuun asti ja ilmoitti, että näkisi hänet mieluummin ensin siellä vihoviimeisessä paikassa.

”Mutta miksi?” Scroogen sisarenpoika huudahti. ”Miksi?”

”Miksi menit naimisiin?” Scrooge kysyi.

”Koska rakastuin.”

”Koska rakastuit!” Scrooge murisi aivan kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, joka oli vielä iloista jouluakin naurettavampi. ”Hyvää iltapäivää!”

”Mutta eno, ethän sinä käynyt luonani ennen sitäkään. Miksi siis vetoat siihen nyt, kun et tahdo tulla?”

”Hyvää iltapäivää”, sanoi Scrooge.

”En halua sinulta mitään, en pyydä sinulta mitään; miksemme voisi olla ystäviä?”

”Hyvää iltapäivää!” sanoi Scrooge.

”Minua surettaa sydämestäni, että olet noin järkähtämätön. Meillä ei ole koskaan ollut riitaa, johon minä olisin ollut osallinen. Mutta olen nyt yrittänyt joulun kunniaksi, ja pidän joulumieleni loppuun asti. Joten iloista joulua, eno!”

”Hyvää iltapäivää”, sanoi Scrooge.

”Ja onnellista uutta vuotta!”

”Hyvää iltapäivää!” sanoi Scrooge.

Kaikesta huolimatta sisarenpoika lähti huoneesta sanomatta ainoatakaan vihaista sanaa. Ulko-ovella hän pysähtyi toivottamaan hyvää joulua kirjurille, joka kaikesta kylmyydestään huolimatta oli Scroogea lämpimämpi, sillä hän vastasi toivotuksiin sydämellisesti.

”Siinä toinen samanlainen”, mutisi Scrooge, joka kuuli hänet. ”Minun kirjurini, viisitoista šillinkiä viikossa, vaimo ja perhe, ja puhuu iloisesta joulusta. Minä vetäydyn Bedlamiin.”

Päästäessään Scroogen sisarenpojan ulos tämä mielipuoli oli päästänyt sisään kaksi muuta ihmistä. He olivat pulskia herrasmiehiä, miellyttäviä katsella, ja seisoivat nyt hatut kädessä Scroogen konttorissa. Heillä oli mukanaan kirjoja ja papereita, ja he kumarsivat hänelle.

”Scrooge ja Marley, uskoakseni”, toinen herrasmiehistä sanoi luetteloonsa vilkaisten. ”Onko minulla ilo puhutella herra Scroogea vai herra Marleya?”

”Herra Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta”, Scrooge vastasi. ”Hän kuoli tasan seitsemän vuotta sitten tänä yönä.”

”Emme epäile, etteikö hänen anteliaisuutensa olisi saanut arvoisensa jatkajan eloon jääneessä yhtiökumppanissa”, herrasmies sanoi ja ojensi valtuutuskirjansa.

Niin se toden totta olikin, sillä he olivat olleet sielunveljeksiä. Kuullessaan pahaenteisen sanan ”anteliaisuus” Scrooge rypisti kulmiaan, pudisti päätään ja ojensi valtuutuskirjat takaisin.

”Tähän juhla-aikaan, herra Scrooge”, herrasmies sanoi tarttuen kynään, ”on tavallistakin toivottavampaa, että voisimme hiukan auttaa köyhiä ja varattomia, jotka kärsivät nykyisin paljon. Monilta tuhansilta puuttuvat aivan välttämättömimmät tarvikkeet; sadattuhannet ovat vailla tavallisia mukavuuksia, hyvä herra.”

”Eikö vankiloita ole?” kysyi Scrooge.

”Vankiloita on runsaasti”, herrasmies sanoi laskien kynän taas kädestään.

”Entä köyhäinhoitopiirien työlaitokset?” Scrooge tivasi. ”Ovatko ne yhä toiminnassa?”

”Ovat. Silti”, herrasmies vastasi, ”toivoisin voivani sanoa, etteivät olisi.”

”Polkumylly ja köyhäinlaki ovat siis täydessä voimassaan?” Scrooge kysyi.

”Molemmilla riittää kiirettä, herra.”

”Vai niin! Ensimmäisistä sanoistanne pelkäsin jo, että jokin olisi keskeyttänyt niiden hyödyllisen toiminnan”, Scrooge sanoi. ”Olen hyvin iloinen kuullessani tämän.”

”Koska meistä ne tuskin tarjoavat kansanjoukoille kristillistä iloa sen paremmin sielun kuin ruumiinkaan puolesta”, herrasmies vastasi, ”muutamat meistä yrittävät kerätä varoja ostaakseen köyhille hiukan lihaa ja juotavaa sekä lämmikettä. Valitsemme juuri tämän ajan, koska silloin Puute tuntuu kipeämmin kuin muulloin ja Yltäkylläisyys riemuitsee. Minkä summan merkitsen nimenne kohdalle?”

”En mitään!” Scrooge vastasi.

”Tahdotte siis pysyä nimettömänä?”

”Tahdon, että minut jätetään rauhaan”, sanoi Scrooge. ”Koska kysytte, mitä tahdon, hyvät herrat, siinä vastaukseni. En itse iloitse jouluna, eikä minulla ole varaa kustantaa joutilaiden iloa. Osallistun jo mainitsemieni laitosten ylläpitoon – ne maksavat kylliksi – ja puutteenalaisten on mentävä niihin.”

”Monet eivät voi mennä niihin, ja monet kuolisivat mieluummin.”

”Jos he kuolisivat mieluummin”, Scrooge sanoi, ”heidän olisi parasta tehdä niin ja vähentää liikaväestöä. Sitä paitsi – suokaa anteeksi – en tiedä siitä mitään.”

”Mutta voisitte tietää”, herrasmies huomautti.

”Se ei ole minun asiani”, Scrooge vastasi. ”Riittää, kun ihminen tuntee omat asiansa eikä sekaannu toisten asioihin. Omissani riittää minulle tekemistä koko ajaksi. Hyvää iltapäivää, hyvät herrat!”

Herrasmiehet näkivät selvästi, että asiaa oli turha ajaa pidemmälle, ja poistuivat. Scrooge palasi töihinsä entistä paremmissa ajatuksissa itsestään ja tavallistaan hilpeämmällä mielellä.

Sillä välin sumu ja pimeys sakkenivat niin, että ihmiset juoksentelivat ympäriinsä leimuavat soihdut käsissä ja tarjoutuivat kulkemaan vaunuhevosten edellä tietä näyttämässä. Kirkon ikivanha torni, jonka juro vanha kello kurkisti aina viekkaasti alas Scroogeen seinän goottilaisesta ikkunasta, katosi näkyvistä ja löi pilvissä tunnit ja neljännekset, minkä jälkeen sen värähtely jäi vapisemaan kuin hampaat olisivat kalisseet sen jäätyneessä päässä siellä korkeuksissa. Kylmyys kävi kovaksi. Pääkadulla kujan kulmassa työmiehet korjasivat kaasuputkia ja olivat sytyttäneet suuren tulen rautakoriin, jonka ympärille oli kerääntynyt joukko ryysyisiä miehiä ja poikia lämmittelemään käsiään ja räpyttelemään silmiään autuaina loimun edessä. Yksin jätetystä vesipostista yli valunut vesi jähmettyi äkkiä ihmisvihaiseksi jääksi. Kauppojen loiste, orjanlaakerin oksien ja marjojen rätistessä näyteikkunoiden lamppujen lämmössä, punersi ohikulkijoiden kalpeat kasvot. Siipikarja- ja ruokatavarakaupasta tuli suurenmoista ilottelua, loistelias juhlakulkue, johon oli miltei mahdotonta uskoa niin ikävien periaatteiden kuin ostamisen ja myymisen mitenkään liittyvän. Ylipormestari antoi mahtavan Mansion Housen linnoituksessa viidellekymmenelle kokilleen ja hovimestarilleen käskyjä viettää joulua niin kuin ylipormestarin taloudessa kuului; ja jopa se pieni räätäli, jota hän oli edellisenä maanantaina sakottanut viidellä šillingillä humalaisesta ja verenhimoisesta käytöksestä kadulla, sekoitti ullakkokamarissaan huomista vanukasta sillä välin kun hänen laiha vaimonsa ja vauva lähtivät ulos ostamaan naudanlihaa.

Yhä sumuisempaa ja kylmempää! Viiltävä, läpitunkeva, pureva pakkanen. Jos kunnon pyhä Dunstan olisi tavanomaisten aseidensa sijaan nipistänyt Pahan Hengen nenää vain hitusella tällaista säätä, niin tämä olisi vasta kunnolla karjunut. Erään hennon, nuoren nenän omistaja – nenää kalvoi ja mutusteli nälkäinen pakkanen kuin koira luuta – kumartui Scroogen avaimenreiän puoleen ilahduttaakseen häntä joululaululla, mutta tuskin olivat kajahtaneet ensimmäiset sanat:

”Jumala siunatkoon teitä, iloinen herra,

älköön teitä mikään kauhistako!”

kun Scrooge tarttui viivoittimeen niin tarmokkaasti, että laulaja pakeni kauhuissaan ja jätti avaimenreiän sumun ja vielä mieluisamman pakkasen haltuun.

Viimein koitti konttorin sulkemisaika. Vastahakoisesti Scrooge laskeutui jakkaraltaan ja myönsi siten sanattomasti asian sumpussaan odottavalle kirjurille, joka sammutti heti kynttilänsä ja pani hatun päähänsä.

”Tahdot kai huomisen kokonaan vapaaksi?” Scrooge sanoi.

”Jos vain sopii, herra.”

”Ei sovi”, sanoi Scrooge, ”eikä se ole oikein. Jos pidättäisin palkastasi sen vuoksi puoli kruunua, pitäisit itseäsi varmasti kaltoin kohdeltuna?”

Kirjuri hymyili vaisusti.

”Ja silti”, sanoi Scrooge, ”sinusta minua ei kohdella kaltoin, kun maksan päivän palkan saamatta lainkaan työtä.”

Kirjuri huomautti, että se tapahtui vain kerran vuodessa.

”Kehno tekosyy käydä toisen taskulla joka joulukuun 25. päivä!” Scrooge sanoi napittaen päällystakkinsa leukaan asti. ”Mutta kai sinun on saatava koko päivä. Ole täällä sitäkin aikaisemmin seuraavana aamuna.”

Kirjuri lupasi, ja Scrooge käveli ulos murahtaen. Konttori suljettiin silmänräpäyksessä, ja valkoisen kaulaliinan pitkien päiden roikkuessa vyötärön alapuolella – sillä päällystakilla hän ei voinut ylpeillä – kirjuri laski Cornhillillä poikajonon viimeisenä liukua kaksikymmentä kertaa jouluaaton kunniaksi ja juoksi sitten kotiin Camden Towniin minkä jaloistaan pääsi leikkimään sokkoa.

Scrooge söi alakuloisen päivällisensä tavallisessa alakuloisessa kapakassaan ja luettuaan kaikki sanomalehdet ja kulutettuaan loppuillan pankkikirjansa parissa lähti kotiin nukkumaan. Hän asui huoneistossa, joka oli ennen kuulunut hänen edesmenneelle yhtiökumppanilleen. Synkät huoneet sijaitsivat pihan perällä jurottavassa suuressa rakennuksessa, joka oli siellä niin väärässä paikassa, että väkisinkin tuli kuvitelleeksi sen juosseen sinne nuorena talona leikkiessään kuurupiiloa toisten talojen kanssa ja unohtaneen sitten tien ulos. Nyt se oli kyllä kyllin vanha ja kyllin kolkko, sillä siellä ei asunut kukaan muu kuin Scrooge, ja kaikki muut huoneet oli vuokrattu konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että jopa Scroogen, joka tunsi sen jokaisen kiven, oli hapuiltava käsillään. Sumu ja pakkanen riippuivat talon mustan vanhan porttikäytävän ympärillä niin sakeina, että tuntui kuin Sään haltija olisi istunut kynnyksellä murheellisissa mietteissään.

Tosiasia on, ettei ovenkolkuttimessa ollut mitään erikoista paitsi se, että se oli hyvin suuri. Tosiasia on sekin, että Scrooge oli nähnyt sen aamuin illoin koko sen ajan, jonka oli siellä asunut; samoin se, että Scroogella oli niin sanottua mielikuvitusta yhtä vähän kuin kenellä tahansa Lontoon Cityssä, vieläpä – ja tämä on rohkeasti sanottu – kaupunginhallitus, raatimiehet ja ammattikunnat mukaan lukien. Muistettakoon myös, ettei Scrooge ollut ajatellut Marleya kertaakaan sen jälkeen, kun oli iltapäivällä viimeksi maininnut seitsemän vuotta kuolleena olleen yhtiökumppaninsa. Selittäköön sitten kuka tahansa minulle, jos osaa, miten saattoi käydä niin, että Scrooge avaimen jo ollessa oven lukossa näki kolkuttimen paikalla ilman minkäänlaista välivaihetta – ei ovenkolkutinta vaan Marleyn kasvot.

Marleyn kasvot. Ne eivät olleet läpitunkemattomassa varjossa niin kuin pihan muut esineet, vaan niistä hohti kolkkoa valoa kuin pilaantuneesta hummerista pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet vihaiset eivätkä raivokkaat, vaan katsoivat Scroogea niin kuin Marleylla oli ollut tapana katsoa, aavemaiset silmälasit nostettuina aavemaiselle otsalle. Hiukset liikahtelivat oudosti kuin hengityksen tai kuuman ilman vaikutuksesta, ja vaikka silmät olivat ammollaan, ne pysyivät aivan liikkumattomina. Se ja kasvojen lyijynharmaa väri tekivät niistä kauheat; kauheus ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kasvojen omaan ilmeeseen, vaan oli kuin ne olisivat vastustaneet sitä voimatta sille mitään.

Scroogen tuijottaessa tätä ilmiötä se oli taas ovenkolkutin.

Olisi valhetta sanoa, ettei hän hätkähtänyt tai ettei hänen veressään olisi tuntunut kauhea värähdys, jollaista hän ei ollut kokenut sitten varhaislapsuuden. Mutta hän tarttui avaimeen, josta oli päästänyt irti, kiersi sitä päättäväisesti, astui sisään ja sytytti kynttilänsä.

Hän pysähtyi hetkeksi epäröimään ennen oven sulkemista ja kurkisti ensin varovasti sen taakse kuin olisi puolittain odottanut säikähtävänsä nähdessään Marleyn palmikon työntyvän eteiseen. Oven takana ei kuitenkaan ollut muuta kuin kolkutinta paikallaan pitävät ruuvit ja mutterit, joten hän sanoi: ”Pyh, pyh!” ja pamautti oven kiinni.

Ääni jyrisi läpi talon kuin ukkonen. Jokaisella yläkerran huoneella ja jokaisella alhaalla viinikauppiaan kellareissa olevalla tynnyrillä tuntui olevan oma erillinen kaikunsa. Scrooge ei ollut mies, joka olisi pelännyt kaikuja. Hän salpasi oven ja kulki eteisen poikki ja portaita ylös, vieläpä hitaasti, kynttiläänsä niistäen.

Voihan sitä ylimalkaisesti puhua kuuden hevosen vaunujen ajamisesta vanhoja kunnon portaita ylös tai kehnon uuden parlamenttilain läpi, mutta minä tarkoitan, että noita portaita pitkin olisi voinut viedä ruumisvaunut, vieläpä poikittain, aisojen poikkipuu seinää ja ovi kaidepuita kohti, eikä se olisi edes tehnyt tiukkaa. Leveyttä oli siihen yllin kyllin ja vielä ylikin; kenties siksi Scrooge luuli näkevänsä itsestään liikkuvat ruumisvaunut kulkemassa edellään hämärässä. Puoli tusinaa kadun kaasulyhtyäkään ei olisi valaissut eteistä kovin hyvin, joten voitte kuvitella, kuinka pimeää Scroogen talikynttilän valossa oli.

Scrooge nousi ylös vähääkään välittämättä. Pimeys on halpaa, ja Scrooge piti siitä. Ennen raskaan ovensa sulkemista hän kävi kuitenkin läpi huoneensa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa. Kasvot olivat vielä juuri sen verran hänen mielessään, että hän tahtoi tehdä niin.

Olohuone, makuuhuone, romuhuone. Kaikki niin kuin pitikin. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla; takassa pieni tuli; lusikka ja kulho valmiina ja pieni vellikattila – Scrooge oli nuhassa – lieden reunalla. Ei ketään sängyn alla; ei ketään komerossa; ei ketään hänen aamutakissaan, joka riippui seinällä epäilyttävässä asennossa. Romuhuone ennallaan. Vanha takkasuoja, vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen pesuteline ja hiilihanko.

Täysin tyytyväisenä hän sulki ovensa ja lukitsi itsensä sisään, kiersipä lukkoa vielä toisenkin kierroksen, mitä ei tavallisesti tehnyt. Näin yllätyksiltä turvattuna hän riisui kaulasiteensä, puki ylleen aamutakin, tohvelit ja yömyssyn ja istuutui tulen ääreen syömään velliään.

Tuli oli tosiaankin kovin pieni, aivan mitätön noin purevana yönä. Hänen täytyi istua aivan sen vieressä ja kyyristellä sen yllä ennen kuin sai tuosta polttoainekourallisesta irti vähäisintäkään lämmön tuntua. Takka oli vanha, jonkun hollantilaisen kauppiaan kauan sitten rakennuttama, ja sen ympärillä oli joka puolella eriskummallisia hollantilaisia kaakeleita, joihin oli kuvattu Raamatun tapahtumia. Oli Kaineja ja Abeleita, faraon tyttäriä, Saban kuningattaria, enkelisanansaattajia laskeutumassa ilmassa pilvillä kuin höyhenpatjoilla, Aabrahameja, Belsassareita, voikulhoissa merelle lähteviä apostoleja, satoja hahmoja vangitsemaan hänen ajatuksensa; ja silti seitsemän vuotta kuolleena olleen Marleyn kasvot tulivat kuin muinaisen profeetan sauva ja nielaisivat kaiken. Jos jokainen sileä kaakeli olisi ollut aluksi tyhjä ja kyennyt muodostamaan pinnalleen kuvan hänen hajanaisista ajatuksenpätkistään, jokaisessa olisi ollut vanhan Marleyn pään kuva.

”Humpuukia!” sanoi Scrooge ja käveli huoneen poikki.

Käveltyään useita kertoja edestakaisin hän istuutui jälleen. Kun hän kallisti päänsä tuolin selkänojaa vasten, hänen katseensa sattui osumaan kelloon, käytöstä jääneeseen kelloon, joka riippui huoneessa ja oli jostakin jo unohtuneesta syystä yhteydessä rakennuksen ylimmän kerroksen kamariin. Suureksi hämmästyksekseen ja oudon, selittämättömän kauhun vallassa hän näki kellon alkavan heilua. Aluksi se liikkui niin hiljaa, ettei siitä juuri lähtenyt ääntä, mutta pian se soi kovaa, ja niin soivat talon kaikki muutkin kellot.

Tätä saattoi kestää puoli minuuttia tai minuutin, mutta se tuntui tunnilta. Kellot vaikenivat yhtä aikaa niin kuin olivat aloittaneetkin. Niiden jälkeen syvältä alhaalta kuului kalinaa kuin joku olisi laahannut raskasta ketjua viinikauppiaan kellarissa tynnyrien yli. Silloin Scrooge muisti kuulleensa sanottavan, että kummitustalojen haamut laahasivat ketjuja.

Kellarin ovi lensi kumeasti jysähtäen auki, ja sitten ääni kuului paljon kovempana alemmista kerroksista, sitten portaista ja sitten suoraan hänen oveaan kohti.

”Humpuukia se on yhä!” Scrooge sanoi. ”En usko sitä.”

Hänen kasvojensa väri kuitenkin muuttui, kun tulija pysähtymättä kulki raskaan oven läpi ja tuli hänen silmiensä edessä huoneeseen. Tulijan astuessa sisään hiipuva liekki leimahti kuin huutaakseen: ”Minä tunnen hänet! Marleyn haamu!” ja painui jälleen matalaksi.

Samat kasvot, aivan samat. Marley palmikkoineen, tavallisessa liivissään, tiukoissa housuissaan ja saappaissaan; saappaiden tupsut sojottivat niin kuin palmikko, takinliepeet ja pään hiuksetkin. Hänen laahaamansa ketju oli kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Se oli pitkä ja kiertyi hänen ympärilleen kuin häntä, ja se oli tehty – Scrooge näki sen tarkasti – teräksestä taotuista kassalippaista, avaimista, riippulukoista, tilikirjoista, asiakirjoista ja raskaista rahakukkaroista. Hänen ruumiinsa oli läpinäkyvä, niin että katsellessaan häntä ja nähdessään hänen liivinsä läpi Scrooge saattoi erottaa kaksi nappia takin selkäpuolella.

Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marleylla ollut sydäntä, mutta vasta nyt hän uskoi sen.

Ei, ei hän uskonut sitä nytkään. Vaikka hän katsoi aaveen läpi ja näki tämän seisovan edessään, vaikka hän tunsi tämän kuolemankylmien silmien hyytävän vaikutuksen ja erotti pään ja leuan ympärille sidotun taitellun huivin kudoksenkin, mitä käärettä hän ei ollut aiemmin huomannut, hän pysyi epäuskoisena ja taisteli aistejaan vastaan.

”No niin!” Scrooge sanoi yhtä purevasti ja kylmästi kuin aina. ”Mitä tahdot minusta?”

”Paljon!” – Marleyn ääni, siitä ei ollut epäilystäkään.

”Kuka sinä olet?”

”Kysy, kuka minä olin.”

”Kuka sinä sitten olit?” Scrooge sanoi ääntään korottaen. ”Oletpa sinä hiuksia halkova haamu.” Hän oli aikonut sanoa ”hiuksentarkka”, mutta vaihtoi ilmausta, koska tämä sopi paremmin.

”Eläessäni olin yhtiökumppanisi Jacob Marley.”

”Voitko sinä – voitko istuutua?” Scrooge kysyi katsellen häntä epäillen.

”Voin.”

”Istu sitten.”

Scrooge kysyi sitä, koska ei tiennyt, pystyisikö niin läpinäkyvä haamu istumaan tuolilla, ja arveli, että jos se osoittautuisi mahdottomaksi, edessä saattaisi olla kiusallinen selitys. Mutta Haamu istuutui takan vastakkaiselle puolelle kuin olisi ollut siihen aivan tottunut.

”Et usko minuun”, Haamu huomautti.

”En”, sanoi Scrooge.

”Mitä muita todisteita todellisuudestani vaadit kuin omien aistiesi todistuksen?”

”En tiedä”, sanoi Scrooge.

”Miksi epäilet aistejasi?”

”Koska”, sanoi Scrooge, ”vähäinenkin asia vaikuttaa niihin. Pienikin vatsavaiva saa ne valehtelemaan. Saatat olla sulamaton naudanlihan pala, sinappitahra, juustonmuru, puolikypsän perunan kappale. Enemmän sinussa on kastiketta kuin kalmaa, mikä sitten oletkin!”

Scroogella ei ollut tapana laskea leikkiä, eikä hän sillä hetkellä ollut sisimmässään vähääkään kujeilevalla mielellä. Totuus on, että hän yritti olla nokkela kääntääkseen omat ajatuksensa muualle ja hillitäkseen kauhuaan, sillä kummituksen ääni järkytti häntä luiden ytimiä myöten.

Scrooge tunsi, että jos hän istuisi hetkenkin hiljaa tuijottamassa noita liikkumattomia, lasittuneita silmiä, hänelle kävisi kehnosti. Oli myös jotakin hyvin kammottavaa siinä, että kummituksella oli oma helvetillinen ilmanalansa. Scrooge ei itse voinut tuntea sitä, mutta asia oli ilmeinen, sillä vaikka Haamu istui aivan liikkumatta, hänen hiuksensa, takinliepeensä ja tupsunsa liikahtelivat yhä kuin uunista tulvivassa kuumassa höyryssä.

”Näetkö tämän hammastikun?” Scrooge kysyi ja palasi ripeästi hyökkäykseen juuri mainitusta syystä sekä toivoen saavansa näyn kivisen katseen irti itsestään edes sekunniksi.

”Näen”, Haamu vastasi.

”Ethän sinä katso sitä”, Scrooge sanoi.

”Mutta näen sen”, Haamu sanoi, ”siitä huolimatta.”

”No niin!” Scrooge vastasi. ”Minun tarvitsee vain nielaista tämä, niin saan loppuiäkseni vainoojakseni kokonaisen legioonan peikkoja, kaikki oman mieleni luomia. Humpuukia, sanon minä, humpuukia!”

Silloin henki päästi hirvittävän huudon ja ravisti ketjuaan niin kolkosti ja kammottavasti, että Scrooge puristi tuoliaan pysyäkseen pystyssä pyörtymättä. Mutta kuinka paljon suurempi olikaan hänen kauhunsa, kun aave otti siteen päänsä ympäriltä, aivan kuin se olisi ollut sisällä liian lämmin, ja hänen alaleukansa putosi rinnalle!

Scrooge lankesi polvilleen ja risti kätensä kasvojensa eteen.

”Armoa!” hän sanoi. ”Kammottava ilmestys, miksi piinaat minua?”

”Sinä maallismielinen ihminen!” Haamu vastasi. ”Uskotko minuun vai et?”

”Uskon”, sanoi Scrooge. ”Minun on pakko. Mutta miksi henget vaeltavat maan päällä, ja miksi ne tulevat minun luokseni?”

”Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan”, Haamu vastasi, ”että hänen sisimmässään oleva henki kulkee hänen lähimmäistensä keskuudessa ja vaeltaa laajalti maailmalla; ja ellei henki lähde liikkeelle eläessä, se tuomitaan tekemään niin kuoleman jälkeen. Sen on vaellettava halki maailman – voi minua onnetonta! – ja katsottava kaikkea sitä, mistä se ei voi päästä osalliseksi, vaikka olisi maan päällä voinut osallistua siihen ja muuttaa sen onneksi!”

Kummitus huusi taas, ravisti ketjuaan ja väänteli varjomaisia käsiään.

”Sinä olet kahleissa”, Scrooge sanoi vavisten. ”Kerro miksi.”

”Kannan ketjua, jonka taoin eläessäni”, Haamu vastasi. ”Tein sen rengas renkaalta ja jaardi jaardilta; vyötin sen ympärilleni omasta vapaasta tahdostani ja kannoin sitä omasta vapaasta tahdostani. Onko sen malli sinulle outo?”

Scrooge vapisi yhä enemmän.

”Vai tahtoisitko tietää”, Haamu jatkoi, ”kuinka painava ja pitkä on se vahva ketjuvyyhti, jota itse kannat? Seitsemän jouluaattoa sitten se oli aivan yhtä painava ja pitkä kuin tämä. Siitä asti olet tehnyt sen kimpussa työtä. Se on raskas ketju!”

Scrooge vilkaisi ympärilleen lattialle odottaen näkevänsä ympärillään viitisenkymmentä tai kuutisenkymmentä englanninsyltä rautakettinkiä, mutta hän ei nähnyt mitään.

”Jacob!” hän sanoi rukoillen. ”Vanha Jacob Marley, kerro lisää! Lohduta minua, Jacob!”

”Minulla ei ole lohtua annettavana”, Haamu vastasi. ”Sitä tulee muilta seuduilta, Ebenezer Scrooge, ja sitä välittävät muut palvelijat toisenlaisille ihmisille. En myöskään saa kertoa sinulle kaikkea, mitä tahtoisin. Saan sanoa enää hyvin vähän. En voi levätä, en pysähtyä, en viipyä missään. Henkeni ei koskaan käynyt konttorimme ulkopuolella – huomaa se – eläessäni henkeni ei koskaan vaeltanut ahtaan rahanvaihtokolomme rajojen tuolle puolen, ja edessäni on uuvuttavia matkoja!”

Scroogella oli tapana työntää kädet housuntaskuihinsa aina mietteliääksi käydessään. Pohtiessaan Haamun sanoja hän teki nytkin niin mutta ei kohottanut katsettaan eikä noussut polviltaan.

”Sinun on täytynyt edetä hyvin hitaasti, Jacob”, Scrooge huomautti asiallisesti, joskin nöyrästi ja kunnioittavasti.

”Hitaasti!” Haamu toisti.

”Seitsemän vuotta kuolleena”, Scrooge mietiskeli. ”Ja koko ajan matkalla?”

”Koko ajan”, sanoi Haamu. ”Ei lepoa, ei rauhaa. Lakkaamatonta tunnontuskien kidutusta.”

”Kuljetko nopeasti?” Scrooge kysyi.

”Tuulen siivillä”, Haamu vastasi.

”Seitsemässä vuodessa olisit voinut kulkea hyvinkin pitkän matkan”, Scrooge sanoi.

Tämän kuullessaan Haamu päästi taas huudon ja kalisti ketjuaan yön kuolonhiljaisuudessa niin hirveästi, että kaupunginosa olisi syystäkin voinut nostaa häntä vastaan syytteen häiriön aiheuttamisesta.

”Voi minua vankia, sidottua ja kaksin raudoin kahlehdittua”, aave huusi, ”kun en tiennyt, että aikakausien on vierittävä ikuisuuteen kuolemattomien olentojen työskennellessä lakkaamatta tämän maan hyväksi, ennen kuin kaikki siihen kätkeytyvä hyvä on saatu esiin! Etten tiennyt, että jokainen kristillinen henki, joka tekee hyvää omassa pienessä piirissään, olipa se mikä tahansa, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi kaikkiin niihin valtaviin mahdollisuuksiin nähden, joita sillä on olla hyödyksi! Etten tiennyt, ettei pitkinkään katumus voi hyvittää yhden elämän hukattuja mahdollisuuksia! Ja sellainen minä olin! Voi, sellainen minä olin!”

”Mutta sinähän olit aina hyvä liikemies, Jacob”, änkytti Scrooge, joka alkoi nyt soveltaa kuulemaansa itseensä.

”Liikeasiat!” Haamu huusi ja väänteli jälleen käsiään. ”Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvinvointi oli minun asiani; lähimmäisenrakkaus, laupeus, kärsivällisyys ja hyväntahtoisuus olivat kaikki minun asioitani. Kauppani liiketoimet olivat vain vesipisara kaikkien asioideni avarassa valtameressä!”

Hän kohotti ketjuaan käsivarren mitan päähän kuin se olisi ollut kaiken hänen turhan surunsa syy ja paiskasi sen sitten raskaasti takaisin maahan.

”Tähän aikaan vuodenkierrosta”, kummitus sanoi, ”kärsin eniten. Miksi kuljin lähimmäisteni joukossa katse maahan luotuna enkä koskaan kohottanut silmiäni siihen siunattuun tähteen, joka johti itämaan tietäjät köyhään majaan? Eikö ollut köyhiä koteja, joihin sen valo olisi johdattanut minut?”

Scrooge kuunteli kummituksen puhetta hyvin järkyttyneenä ja alkoi vapista ankarasti.

”Kuuntele!” Haamu huusi. ”Aikani on melkein lopussa.”

”Kuuntelen kyllä”, Scrooge sanoi. ”Mutta älä ole minulle ankara! Älä käytä korulauseita, Jacob! Minä pyydän!”

”En saa kertoa, kuinka voin ilmestyä eteesi näkyvässä hahmossa. Olen istunut näkymättömänä vierelläsi monena monena päivänä.”

Ajatus ei ollut miellyttävä. Scrooge värisi ja pyyhki hikeä otsaltaan.

”Se ei ole vähäinen osa sovitustani”, Haamu jatkoi. ”Olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua siitä, että sinulla on vielä mahdollisuus ja toivo välttää minun kohtaloni. Mahdollisuus ja toivo, jotka minä olen sinulle hankkinut, Ebenezer.”

”Olet aina ollut minulle hyvä ystävä”, sanoi Scrooge. ”Kiitoksia!”

”Luonasi käy kummittelemassa”, Haamu jatkoi, ”kolme henkeä.”

Scroogen naama venähti melkein yhtä pitkäksi kuin Haamun äsken.

”Sekö on se mainitsemasi mahdollisuus ja toivo, Jacob?” hän kysyi horjuvalla äänellä.

”Se juuri.”

”Minä – minä luulen, että olisin mieluummin ilman”, Scrooge sanoi.

”Ilman heidän vierailujaan”, Haamu sanoi, ”et voi toivoa välttäväsi sitä tietä, jota minä kuljen. Odota ensimmäistä huomenna, kun kello lyö yhden.”

”Enkö voisi ottaa heitä kaikkia kerralla vastaan ja päästä asiasta, Jacob?” Scrooge ehdotti.

”Odota toista seuraavana yönä samaan aikaan. Kolmatta sitä seuraavana yönä, kun kahdentoista lyönneistä viimeinen on lakannut kaikumasta. Älä odota enää näkeväsi minua, ja pidä oman etusi vuoksi huoli siitä, että muistat, mitä välillämme on tapahtunut!”

Sanottuaan nämä sanat kummitus otti kääreensä pöydältä ja sitoi sen päänsä ympärille entiseen tapaan. Scrooge tiesi sen terävästä kalahduksesta, joka hampaista kuului siteen vetäessä leuat yhteen. Hän rohkeni jälleen kohottaa katseensa ja näki yliluonnollisen vieraansa seisovan suorana edessään, ketju kierrettynä käsivarren yli ja ympärille.

Ilmestys perääntyi hänestä poispäin, ja jokaisella askeleella ikkuna kohosi hiukan itsestään, niin että kummituksen saavuttaessa sen se oli selkosen selällään. Hän viittasi Scroogea tulemaan lähemmäs, ja tämä tuli. Kun heidän välillään oli enää kaksi askelta, Marleyn haamu kohotti kätensä varoittaen häntä tulemasta lähemmäs. Scrooge pysähtyi.

Ei niinkään tottelevaisuudesta kuin hämmästyksestä ja pelosta, sillä käden kohotessa hän erotti ilmassa sekavia ääniä, hajanaista valitusta ja katumusta, sanomattoman surullista ja itsesyytösten täyttämää vaikerrusta. Kuunneltuaan hetken kummitus yhtyi murheelliseen valitusvirteen ja leijui ulos kolkkoon, pimeään yöhön.

Scrooge seurasi ikkunaan epätoivoisen uteliaisuuden ajamana. Hän katsoi ulos.

Ilma oli täynnä aaveita, jotka vaelsivat levottoman kiireisinä sinne tänne ja voihkivat kulkiessaan. Jokainen kantoi samanlaisia ketjuja kuin Marleyn haamu; muutamat harvat – kenties syyllisyyden painamat hallitukset – oli kytketty yhteen, yksikään ei ollut vapaa. Monet Scrooge oli tuntenut henkilökohtaisesti näiden eläessä. Erään vanhan, valkoliivisen haamun hän oli tuntenut varsin hyvinkin; tämän nilkkaan oli kiinnitetty suunnaton rautainen kassakaappi, ja tämä itki surkeasti, kun ei kyennyt auttamaan kurjaa naista, jonka näki alhaalla ovenportaalla sylilapsi mukanaan. Kaikkien heidän tuskansa oli selvästi siinä, että he yrittivät puuttua ihmisten asioihin tehdäkseen hyvää mutta olivat menettäneet siihen kykynsä ikiajoiksi.

Hän ei osannut sanoa, haihtuivatko olennot sumuksi vai kätkikö sumu ne peittoonsa. Mutta he kaikkosivat yhdessä aavemaisten ääntensä kanssa, ja yö oli taas samanlainen kuin hänen kävellessään kotiin.

Scrooge sulki ikkunan ja tutki oven, jonka kautta Haamu oli tullut. Se oli lukittu kahdella avaimenkierroksella, niin kuin hän oli sen omin käsin lukinnut, eikä salpoihin ollut kajottu. Hän yritti sanoa ”Humpuukia!” mutta vaikeni jo ensimmäisen tavun jälkeen. Ja koska hän oli kokemiensa mielenliikutusten tai päivän rasitusten tai näkymättömästä maailmasta saamansa välähdyksen tai Haamun pitkästyttävän keskustelun tai myöhäisen hetken vuoksi kovasti levon tarpeessa, hän meni suoraan vuoteeseen riisuutumatta ja nukahti saman tien.

---