Prin­ses­sa ja luo­la­hii­si

George MacDonald

Luku 1: Miksi prinsessasta kerrotaan tarina

Olipa kerran pikku prinsessa, jonka isä hallitsi kuninkaana suurta maata, joka oli täynnä vuoria ja laaksoja. Hänen palatsinsa oli rakennettu eräälle näistä vuorista, ja se oli hyvin komea ja kaunis. Prinsessa, jonka nimi oli Irene, syntyi siellä, mutta koska hänen äitinsä ei ollut kovin hyvävoimainen, hänet lähetettiin pian syntymänsä jälkeen maalaisväen kasvatettavaksi erään toisen vuoren rinteellä olevaan suureen taloon, joka oli puoliksi linna, puoliksi maalaistalo ja sijaitsi suunnilleen vuoren juuren ja huipun puolivälissä.

Prinsessa oli suloinen pikku olento ja kertomukseni alkaessa luullakseni noin kahdeksanvuotias, mutta hän varttui hyvin nopeasti. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja sievät ja silmät kuin kaksi palaa yötaivasta, joista kummankin sineen oli liuennut tähti. Noiden silmien olisi luullut tietävän tulleensa sieltä, niin usein ne kääntyivät sinne ylös. Hänen lastenhuoneensa katto oli sininen ja tähdikäs, niin taivaan näköinen kuin siitä oli osattu tehdä. Mutta epäilen, oliko hän koskaan nähnyt oikeaa tähtitaivasta, ja syyn siihen minun on parasta mainita heti.

Näiden vuorten uumenissa oli paljon onteloita: valtavia luolia ja mutkittelevia käytäviä, joista toisissa virtasi vettä ja toiset hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä, kun niihin tuotiin valo. Niistä ei olisi tiedetty paljoakaan, ellei siellä olisi ollut kaivoksia: suuria, syviä kuiluja, joista haarautui pitkiä tunneleita ja käytäviä. Niitä oli louhittu, jotta päästäisiin käsiksi malmiin, jota vuoret olivat täynnä. Louhiessaan kaivosmiehet löysivät monia näistä luonnonluolista. Muutamien luolien kaukaiset suuaukot avautuivat ulos vuorenrinteelle tai rotkoon.

Näissä maanalaisissa luolissa asui outo olentojen suku, jota toiset kutsuivat maahisiksi, toiset koboldeiksi ja toiset menninkäisiksi. Maassa kerrottiin tarua, jonka mukaan he olivat joskus asuneet maan päällä ja olleet hyvin samanlaisia kuin muut ihmiset. Mutta syystä tai toisesta – taruissa siitä esitettiin erilaisia selityksiä – kuningas oli määrännyt heille heidän mielestään liian raskaita veroja tai vaatinut heitä noudattamaan tapoja, joista he eivät pitäneet, tai alkanut tavalla tai toisella kohdella heitä ankarammin ja säätää heille tiukempia lakeja, ja niin he olivat kaikki kadonneet maan pinnalta. Tarun mukaan he eivät kuitenkaan olleet lähteneet toiseen maahan, vaan olivat kaikki hakeutuneet turvaan maanalaisiin luoliin, joista he tulivat ulos vain öisin ja silloinkin näyttäytyivät harvoin suurin joukoin eivätkä koskaan monille ihmisille yhtä aikaa. Öisinkin heidän sanottiin kokoontuvan taivasalle vain vuoriston vähiten kuljetuilla ja vaikeakulkuisimmilla seuduilla. Ne, jotka olivat nähneet jonkun heistä vilaukselta, sanoivat heidän muuttuneen suuresti sukupolvien kuluessa; eikä ihme, eliväthän he poissa auringonvalosta kylmissä, kosteissa ja pimeissä paikoissa. Nyt he eivät olleet tavallisen rumia, vaan joko kerrassaan kammottavia tai naurettavan irvokkaita niin kasvoiltaan kuin vartaloltaankin. He sanoivat, ettei hillittöminkään mielikuvitus voinut muste- tai lyijykynällä luoda mitään heidän ulkomuotoaan oudompaa. Mutta epäilen, että niin sanoneet olivat erehtyneet pitämään joitakin menninkäisten eläintovereita itse menninkäisinä – siitä lisää tuonnempana. Menninkäiset itse eivät eronneet ihmisistä niin paljon kuin tuollainen kuvaus antaisi ymmärtää. Ja samalla kun heidän ruumiinsa olivat muuttuneet muodottomiksi, heidän tietonsa olivat karttuneet ja nokkeluutensa kasvanut, ja nyt he pystyivät tekemään sellaista, mitä yksikään kuolevainen ei voinut käsittää mahdolliseksi. Mutta viekkauden kasvaessa kasvoi myös heidän pahankurisuutensa, ja heidän suurin ilonsa oli kiusata kaikilla keksimillään keinoilla ihmisiä, jotka asuivat heidän yläpuolellaan taivasalle avoimessa kerroksessa. Heillä oli vielä sen verran kiintymystä toisiaan kohtaan, etteivät he olleet tielleen osuville täysin julmia pelkän julmuuden vuoksi; mutta silti he vaalivat niin hartaasti esivanhemmilta perittyä kaunaa niitä kohtaan, jotka pitivät hallussaan heidän entisiä maitaan, ja varsinkin heidän karkotuksensa aiheuttaneen kuninkaan jälkeläisiä kohtaan, että he kärkkyivät jokaista tilaisuutta piinata heitä tavoilla, jotka olivat yhtä omituisia kuin keksijänsäkin; ja vaikka he olivat kitukasvuisia ja muodottomia, heidän voimansa vetivät vertoja heidän viekkaudelleen. Ajan mittaan he olivat saaneet oman kuninkaan ja oman hallituksen, joiden tärkein tehtävä heidän omien yksinkertaisten asioidensa hoidon ohella oli keksiä naapureille harmia. Nyt lienee varsin selvää, miksi pikku prinsessa ei ollut koskaan nähnyt öistä taivasta. Menninkäisiä pelättiin aivan liian paljon, jotta häntä olisi päästetty öisin ulos talosta, vaikka mukana olisi ollut kuinka monta saattajaa hyvänsä; ja pelkoon oli hyvä syy, kuten tuonnempana näemme.

---