Kul­ta­hat­tu

F. Scott Fitzgerald

1. luku

Nuorempana, kun olin vielä herkempi haavoittumaan, isäni antoi minulle neuvon, jota olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni.

”Aina kun sinun tekee mieli arvostella jotakuta”, hän sanoi, ”muista vain, ettei kaikilla tässä maailmassa ole ollut samoja etuja kuin sinulla.”

Hän ei sanonut enempää, mutta olemme aina olleet omalla pidättyvällä tavallamme poikkeuksellisen avoimia toisillemme, ja ymmärsin hänen tarkoittavan paljon muutakin. Siksi olen taipuvainen pidättymään tuomioista, ja tämä tapa on saanut monet erikoiset ihmiset avautumaan minulle ja tehnyt minusta myös varsin monen paatuneen jaarittelijan uhrin. Poikkeava mieli havaitsee tämän ominaisuuden herkästi ja takertuu siihen, kun se esiintyy normaalissa ihmisessä, ja niin minua väitettiin yliopistossa perusteetta poliitikoksi, koska tunsin hurjien, tuntemattomien miesten salaiset murheet. Useimpia näistä uskoutumisista en ollut pyytänyt – usein olen teeskennellyt nukkuvani tai olevani ajatuksissani tai heittäytynyt vihamielisen hilpeäksi, kun olen jostakin erehtymättömästä merkistä tajunnut, että taivaanrannassa väreilee henkilökohtainen paljastus; nuorten miesten henkilökohtaiset paljastukset, tai ainakin heidän käyttämänsä sanakäänteet, ovat nimittäin yleensä lainatavaraa, ja niitä rumentavat ilmiselvät vaikenemiset. Tuomioista pidättyminen on rajatonta toivoa. Pelkään yhä hiukan, että minulta jää jotakin huomaamatta, jos unohdan, että alkeellisen säädyllisyyden taju jaetaan syntymässä epätasaisesti, kuten isäni snobistisesti vihjasi ja minä snobistisesti toistan.

Ja näin suvaitsevaisuudellani kerskailtuani päädyn myöntämään, että silläkin on rajansa. Käytöksen perusta voi olla kova kallio tai vetinen suo, mutta tietyn rajan jälkeen minua ei kiinnosta, mikä se on. Kun palasin viime syksynä idästä, tunsin haluavani koko maailman pukeutuvan univormuun ja seisovan ikuisesti jonkinlaisessa moraalisessa asennossa; en enää halunnut villeille retkille, joilla sain etuoikeuden kurkistaa ihmissydämeen. Vain Gatsby, mies, jonka mukaan tämä kirja on saanut nimensä, jäi reaktioni ulkopuolelle – Gatsby, joka edusti kaikkea sitä, mitä vilpittömästi halveksin. Jos persoonallisuus on katkeamaton sarja onnistuneita eleitä, hänessä oli jotakin häikäisevää, jonkinlaista erityistä herkkyyttä elämän lupauksille, aivan kuin hän olisi ollut sukua niille monimutkaisille laitteille, jotka rekisteröivät maanjäristyksiä kymmenentuhannen mailin päässä. Tällä vastaanottavaisuudella ei ollut mitään tekemistä sen veltolla vaikutusalttiudella, jota ylevästi nimitetään ”luovaksi temperamentiksi” – se oli poikkeuksellinen kyky toivoa, romanttista valmiutta, jollaista en ole kenessäkään muussa tavannut ja jota tuskin enää koskaan tapaankaan. Ei – Gatsby osoittautui lopulta kunnon mieheksi; se, mikä Gatsbyä kalvoi, se saastainen pöly, joka leijui hänen unelmiensa vanavedessä, sammutti minusta tilapäisesti kiinnostuksen ihmisten hedelmättömiin suruihin ja lyhytikäisiin riemuihin.

Sukuni on ollut tässä Keskilännen kaupungissa huomattavaa ja varakasta väkeä kolmen sukupolven ajan. Carrawayt ovat eräänlainen klaani, ja suvussamme kerrotaan, että polveudumme Buccleuchin herttuoista, mutta oman sukuhaarani varsinainen perustaja oli isoisäni veli, joka tuli tänne vuonna viisikymmentäyksi, lähetti sijaansa toisen miehen sisällissotaan ja perusti rautatavaran tukkuliikkeen, jota isäni nykyään hoitaa.

En koskaan nähnyt tätä isosetääni, mutta minun väitetään muistuttavan häntä – varsinkin jos katsoo isän työhuoneessa riippuvaa melko kovailmeistä muotokuvaa. Valmistuin New Havenista vuonna 1915, tasan neljännesvuosisata isäni jälkeen, ja vähän myöhemmin osallistuin siihen myöhästyneeseen germaaniseen kansainvaellukseen, joka tunnetaan suurena sotana. Nautin vastaiskusta niin perusteellisesti, että palasin levottomana. Keskilänsi ei enää tuntunut maailman lämpimältä keskukselta vaan maailmankaikkeuden risaiselta laidalta – niinpä päätin lähteä itään ja opetella obligaatiokauppaa. Kaikki tuntemani ihmiset olivat obligaatiokaupan alalla, joten arvelin sen elättävän vielä yhden naimattoman miehen. Kaikki tätini ja setäni pohtivat asiaa kuin olisivat valinneet minulle yliopistoon valmistavaa koulua ja sanoivat lopulta hyvin vakavina ja epäröivinä: ”No – ky-yllä.” Isä lupasi rahoittaa elämiseni vuoden ajan, ja monien viivytysten jälkeen tulin itään keväällä kaksikymmentäkaksi, jäädäkseni, niin luulin.

Käytännöllisintä olisi ollut hankkia asunto kaupungista, mutta oli lämmin vuodenaika, ja olin juuri lähtenyt laajojen nurmikoiden ja ystävällisten puiden seudulta, joten kun eräs konttorin nuorista miehistä ehdotti, että ottaisimme yhteisen talon joltakin lähiseudun paikkakunnalta, josta voisi kulkea kaupunkiin töihin, ajatus kuulosti mainiolta. Hän löysi talon, sään pieksämän pahvibungalowin, jonka vuokra oli kahdeksankymmentä kuussa, mutta viime hetkellä firma määräsi hänet Washingtoniin, ja minä muutin maalle yksin. Minulla oli koira – ainakin muutaman päivän ajan, kunnes se karkasi – ja vanha Dodge ja suomalainen nainen, joka petasi vuoteeni ja valmisti aamiaisen ja mutisi itsekseen suomalaisia viisauksia sähkölieden ääressä.

Oli yksinäistä päivän tai pari, kunnes eräänä aamuna muuan mies, joka oli muuttanut seudulle minuakin myöhemmin, pysäytti minut tiellä.

”Mitä kautta pääsee West Eggin kylään?” hän kysyi neuvottomasti.

Neuvoin hänelle tien. Ja jatkaessani matkaa en ollut enää yksinäinen. Olin opas, tienraivaaja, ensimmäinen uudisasukas. Hän oli ohimennen myöntänyt minulle seudun kansalaisoikeudet.

Ja niin auringon paistaessa ja puiden puhjetessa valtaviin lehtiryöppyihin, aivan kuin nopeutetuissa elokuvissa, minut valtasi tuttu varmuus siitä, että kesän myötä elämä alkoi taas alusta.

Ensinnäkin oli niin paljon luettavaa, ja nuoresta, henkeä antavasta ilmasta saattoi ammentaa itselleen niin paljon hyvää terveyttä. Ostin tusinan pankkitoimintaa, luottoja ja sijoitusarvopapereita käsitteleviä teoksia, ja ne seisoivat hyllyssäni punaisina ja kultaisina kuin uudet, vasta rahapajasta tulleet rahat ja lupasivat paljastaa ne loistavat salaisuudet, jotka vain Midas, Morgan ja Maecenas tunsivat. Minulla oli myös jalo aikomus lukea paljon muita kirjoja. Opiskeluaikoinani olin melko kirjallisesti suuntautunut – yhtenä vuonna kirjoitin Yale Newsiin sarjan juhlavan vakavia ja sisällöltään itsestään selviä pääkirjoituksia – ja nyt aioin palauttaa elämääni kaikki sellaiset asiat ja tulla taas tuoksi kaikkein rajoittuneimmaksi erikoisasiantuntijaksi, ”monipuolisesti sivistyneeksi ihmiseksi”. Tämä ei ole pelkkä aforismi – elämää on sentään paljon tuloksekkaampaa katsella yhdestä ainoasta ikkunasta.

Oli sattumaa, että olin tullut vuokranneeksi talon yhdestä Pohjois-Amerikan oudoimmista yhteisöistä. Se sijaitsi tuolla kapealla, vallattomalla saarella, joka kurottuu New Yorkista suoraan itään – ja jossa muiden luonnonoikkujen ohella on kaksi erikoista maamuodostumaa. Kahdenkymmenen mailin päässä kaupungista kaksi valtavaa munaa, ääriviivoiltaan samanlaiset ja vain kohteliaisuudesta väliin jätetyn lahden erottamat, työntyy läntisen pallonpuoliskon kesytetyimpään suolaiseen vesistöön, Long Islandin salmen suureen märkään karjapihaan. Ne eivät ole täydellisiä soikioita – Kolumbuksen tarinan munan tavoin ne ovat molemmat litistyneet alustaa koskettavasta päästään – mutta niiden ulkonäön samankaltaisuuden täytyy olla ikuinen ihmetyksen aihe yläpuolella lentäville lokeille. Siivettömistä kiinnostavampi ilmiö on se, että ne eroavat toisistaan kaikessa muussa paitsi muodossa ja koossa.

Asuin West Eggissä, siinä – no, vähemmän muodikkaassa noista kahdesta, vaikka tämä on kovin pinnallinen luonnehdinta niiden välisestä omituisesta ja melko pahaenteisestä vastakohdasta. Taloni sijaitsi aivan munan kärjessä, vain viidenkymmenen jaardin päässä Long Islandin salmesta, puristuneena kahden valtavan kiinteistön väliin, joiden vuokra kaudelta oli kaksitoistatuhatta tai viisitoistatuhatta. Oikealla puolellani oleva oli kaikilla mittapuilla kolossaalinen rakennus – se oli jonkin normandialaisen Hôtel de Villen tarkka jäljitelmä, torni toisessa laidassa, uutuuttaan hohtava nuoren muratin ohuen parran alla, marmorisine uima-altaineen ja yli neljänkymmenen eekkerin nurmikoineen ja puutarhoineen. Se oli Gatsbyn kartano. Tai pikemminkin, koska en tuntenut herra Gatsbyä, se oli kartano, jossa asui sen niminen herrasmies. Oma taloni oli rumilus, mutta pieni rumilus, ja se oli jäänyt huomaamatta, joten minulla oli näköala merelle, osittainen näkymä naapurini nurmikolle ja miljonäärien lohdullinen läheisyys – kaikki kahdeksallakymmenellä dollarilla kuussa.

Kohteliaisuudesta väliin jätetyn lahden takana muodikkaan East Eggin valkoiset palatsit välkkyivät pitkin rantaa, ja kesän tarina alkaa oikeastaan siitä illasta, jolloin ajoin sinne päivälliselle Tom Buchananin ja hänen vaimonsa luo. Daisy oli pikkuserkkuni yhden sukupolven erolla, ja Tomin olin tuntenut jo opiskeluajoilta. Ja heti sodan jälkeen olin viettänyt heidän luonaan Chicagossa kaksi päivää.

Hänen miehensä oli muiden ruumiillisten saavutustensa ohella ollut yksi voimakkaimmista New Havenissa amerikkalaista jalkapalloa pelanneista laitapelaajista – eräässä mielessä valtakunnallinen kuuluisuus, niitä miehiä, jotka yltävät kaksikymmentäyksivuotiaina jollakin kapealla alalla sellaiseen erinomaisuuteen, että kaikki sen jälkeen maistuu lattealta. Hänen sukunsa oli suunnattoman varakas – jo opiskeluaikana hänen avokätisestä rahankäytöstään riitti moitittavaa – mutta nyt hän oli lähtenyt Chicagosta ja tullut itään niin hulppeasti, että siinä melkein salpautui henki: hän oli esimerkiksi tuonut Lake Forestista mukanaan joukon pooloponeja. Oli vaikea käsittää, että joku minun ikäpolveni mies oli niin rikas, että pystyi sellaiseen.

En tiedä, miksi he tulivat itään. He olivat viettäneet Ranskassa vuoden ilman mitään erityistä syytä ja ajelehtineet sitten levottomasti sinne tänne, missä vain pelattiin pooloa ja oltiin rikkaita yhdessä. Daisy sanoi puhelimessa, että tämä muutto oli lopullinen, mutta en uskonut sitä – en nähnyt Daisyn sydämeen, mutta minusta tuntui, että Tom ajelehtisi ikuisesti ja etsisi hiukan kaihoisasti jonkin iäksi kadonneen jalkapallo-ottelun dramaattista myllerrystä.

Ja niin minä eräänä lämpimänä, tuulisena iltana ajoin East Eggiin tapaamaan kahta vanhaa ystävää, joita tuskin lainkaan tunsin. Heidän talonsa oli vieläkin loisteliaampi kuin olin odottanut, iloinen punavalkoinen, Yrjöjen ajan siirtomaatyyliin rakennettu kartano, josta oli näköala lahdelle. Nurmikko alkoi rannasta ja juoksi neljännesmailin kohti etuovea, loikki aurinkokellojen ja tiilikäytävien ja hehkuvien puutarhojen yli – ja viimein talolle päästyään kohosi heleinä köynnöksinä seinää pitkin ylös, kuin juoksunsa vauhdista. Julkisivua halkoi rivi ranskalaisia ikkunoita, jotka nyt hehkuivat heijastunutta kultaa ja olivat selkoselällään lämpimään, tuuliseen iltapäivään, ja Tom Buchanan seisoi ratsastuspuvussaan jalat harallaan etukuistilla.

Hän oli muuttunut New Havenin vuosista. Nyt hän oli tanakka, oljenvaalea kolmikymmenvuotias mies, jonka suu oli melko kovailmeinen ja käytös ylimielinen. Kaksi säihkyvää, röyhkeää silmää oli ottanut vallan hänen kasvoillaan ja sai hänet näyttämään siltä kuin hän olisi aina nojaamassa hyökkäävästi eteenpäin. Edes ratsastuspuvun naisellinen keikarointi ei pystynyt peittämään hänen ruumiinsa valtavaa voimaa – hän näytti täyttävän kiiltävät saappaansa niin, että ylin nyöritys kiristyi, ja ohuen takin alla saattoi nähdä suuren lihaskimpun liikahtavan, kun hän liikautti olkapäätään. Se oli ruumis, jolla saattoi vääntää valtavalla voimalla – julma ruumis.

Hänen puheäänensä, karhea, käheä tenori, vahvisti hänen antamaansa riidanhaluista vaikutelmaa. Siinä oli häivähdys isällistä halveksuntaa myös niitä kohtaan, joista hän piti – ja New Havenissa oli miehiä, jotka olivat vihanneet häntä sydämensä pohjasta.

”Älä nyt vain luule, että mielipiteeni näistä asioista on lopullinen”, hän tuntui sanovan, ”vain siksi, että olen sinua vahvempi ja enemmän mies.” Kuuluimme samaan viimeisen vuosikurssin opiskelijaseuraan, ja vaikkemme koskaan olleet läheisiä, minusta tuntui aina, että hän hyväksyi minut ja tahtoi minun pitävän hänestä, jollakin omalla karhealla, uhmakkaan kaihoisalla tavallaan.

Juttelimme muutaman minuutin aurinkoisella kuistilla.

”Minulla on täällä hieno paikka”, hän sanoi, ja hänen katseensa sinkoili levottomasti sinne tänne.

Hän käänsi minut käsivarresta ympäri ja pyyhkäisi leveällä, litteällä kädellään pitkin eteemme avautuvaa näkymää; eleeseen mahtuivat syvennykseen rakennettu italialainen puutarha, puoli eekkeriä tummia, väkevästi tuoksuvia ruusuja ja tylppäkeulainen moottorivene, joka pomppi vuoroveden aalloilla vähän matkan päässä rannasta.

”Tämä kuului ennen Demainelle, sille öljymiehelle.” Hän käänsi minut taas ympäri, kohteliaasti ja äkisti. ”Mennään sisään.”

Kuljimme korkean eteishallin läpi valoisaan ruusunpunaiseen tilaan, jota molempien päiden ranskalaiset ikkunat sitoivat heiveröisesti muuhun taloon. Ikkunat olivat raollaan ja hohtivat valkeina ulkona kasvavaa tuoretta nurmea vasten, ja nurmi näytti jatkuvan hiukan talon sisällekin. Huoneen läpi virtasi tuulenhenki, puhalsi verhot toisesta päästä sisään ja toisesta ulos kuin vaaleat liput, kieputti niitä kohti katon kuorrutettua hääkakkua ja pyyhkäisi sitten väreillen viininpunaisen maton yli, loi siihen varjon samoin kuin tuuli merelle.

Ainoa täysin liikkumaton esine huoneessa oli valtava sohva, jolla leijui kaksi nuorta naista kuin ankkuroidun ilmapallon kannattelemina. Molemmat olivat pukeutuneet valkoisiin, ja heidän pukunsa aaltoilivat ja lepattivat kuin heidät olisi juuri puhallettu takaisin sisään lyhyeltä lennolta talon ympäri. Seisoin varmaan muutaman hetken kuuntelemassa verhojen piiskaavaa napsuntaa ja seinällä olevan taulun vaikerrusta. Sitten kumahti, kun Tom Buchanan sulki perimmäiset ikkunat ja loukkuun jäänyt tuuli kuoli huoneesta, ja verhot ja matot ja nuo kaksi nuorta naista leijuivat hitaasti lattialle.

Nuorempi heistä oli minulle vieras. Hän makasi divaanin omassa päässään täyteen pituuteensa ojentuneena, täysin liikkumattomana, leuka hiukan koholla, kuin olisi tasapainotellut sillä jotakin, joka hyvinkin saattoi pudota. Jos hän näki minut silmäkulmastaan, hän ei antanut siitä mitään merkkiä – hämmästyksissäni olin vähällä mutista anteeksipyynnön siitä, että olin häirinnyt häntä tulemalla sisään.

Toinen tyttö, Daisy, yritti nousta – hän kumartui hiukan eteenpäin tunnollinen ilme kasvoillaan – sitten hän päästi naurun, pienen, hassun ja viehättävän, ja minäkin nauroin ja astuin peremmälle.

”Olen h-halvaantunut onnesta.”

Hän nauroi taas, aivan kuin olisi sanonut jotakin hyvin nokkelaa, ja piteli kättäni hetken, katse kohotettuna kasvoihini, luvaten, ettei maailmassa ollut ketään, jonka hän tahtoisi mieluummin nähdä. Sellainen tapa hänellä oli. Hän vihjaisi hiljaa, että tasapainoilevan tytön sukunimi oli Baker. (Olen kuullut sanottavan, että Daisy puhui hiljaa vain saadakseen ihmiset kumartumaan puoleensa; asiaankuulumaton moite, joka ei vähentänyt sen viehätystä.)

Joka tapauksessa neiti Bakerin huulet värähtivät, hän nyökkäsi minulle miltei huomaamattomasti ja kallisti sitten nopeasti päänsä taas taakse – esine, jota hän tasapainotteli, oli ilmeisesti hiukan horjahtanut ja säikäyttänyt hänet. Taas jonkinlainen anteeksipyyntö nousi huulilleni. Melkein jokainen täydellisen itseriittoisuuden osoitus saa minulta osakseen häkeltyneen kunnianosoituksen.

Käänsin katseeni takaisin serkkuuni, joka alkoi kysellä minulta asioita matalalla, värisyttävällä äänellään. Sellaisen äänen nousuja ja laskuja korva seuraa, kuin jokainen lausahdus olisi sävelkulku, jota ei enää koskaan soiteta. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja kauniit, ja niissä oli kirkkaita piirteitä, kirkkaat silmät ja kirkas, intohimoinen suu, mutta hänen äänessään oli kiihtymystä, jota häntä rakastaneiden miesten oli vaikea unohtaa: laulava pakko, kuiskattu ”Kuuntele”, lupaus siitä, että hän oli aivan vastikään tehnyt hauskoja, jännittäviä asioita ja että seuraavan tunnin yllä leijui hauskoja, jännittäviä asioita.

Kerroin hänelle, miten olin matkalla itään pysähtynyt päiväksi Chicagoon ja miten tusina ihmistä oli lähettänyt kauttani rakkaita terveisiä.

”Kaipaavatko he minua?” hän huudahti riemastuneena.

”Koko kaupunki on lohduton. Kaikkien autojen vasen takapyörä on maalattu mustaksi suruseppeleeksi, ja pohjoisrannalta kuuluu läpi yön yhtämittaista valitusta.”

”Miten suurenmoista! Lähdetään takaisin, Tom. Huomenna!” Sitten hän lisäsi ilman yhteyttä äskeiseen: ”Sinun pitäisi nähdä vauva.”

”Mielelläni.”

”Hän nukkuu. Hän on kolmevuotias. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?”

”En koskaan.”

”No, sinun pitäisi nähdä hänet. Hän on –”

Tom Buchanan, joka oli pyörinyt levottomasti ympäri huonetta, pysähtyi ja laski kätensä olalleni.

”Mitä hommia teet, Nick?”

”Olen obligaatiokauppias.”

”Missä firmassa?”

Kerroin hänelle.

”En ole koskaan kuullutkaan”, hän totesi empimättä.

Se ärsytti minua.

”Vielä kuulet”, vastasin lyhyesti. ”Kuulet kyllä, jos jäät itään.”

”Kyllä minä itään jään, älä siitä huolehdi”, hän sanoi vilkaisten Daisyyn ja sitten taas minuun, kuin olisi valppaana odottanut vielä jotakin. ”Olisin helvetinmoinen typerys, jos asuisin jossakin muualla.”

Tässä kohtaa neiti Baker sanoi: ”Aivan!” niin äkkiä, että säpsähdin – se oli ensimmäinen sana, jonka hän oli lausunut huoneeseen tuloni jälkeen. Ilmeisesti hän yllättyi itsekin yhtä lailla kuin minä, sillä hän haukotteli ja nousi seisomaan nopein, sulavin liikkein.

”Olen aivan kankea”, hän valitti. ”Olen maannut tuolla sohvalla niin kauan kuin muistan.”

”Älä minua syytä”, Daisy vastasi terävästi. ”Olen yrittänyt saada sinua lähtemään New Yorkiin koko iltapäivän.”

”Ei kiitos”, neiti Baker sanoi neljälle cocktailille, jotka oli juuri tuotu tarjoiluhuoneesta. ”Olen tiukalla harjoittelukuurilla.”

Isäntä katsoi häntä epäuskoisena.

”Vai olet!” Hän kumosi juomansa kuin se olisi ollut pisara lasin pohjalla. ”Minä en ymmärrä, miten sinä ikinä saat mitään aikaan.”

Katsoin neiti Bakeria ihmetellen, mitä hän oikein ”sai aikaan”. Katselin häntä mielelläni. Hän oli hoikka, pienirintainen tyttö ja ryhdiltään suora; hän korosti sitä vetämällä hartioitaan taakse kuin nuori kadetti. Hänen harmaat, auringon rasittamat silmänsä vastasivat katseeseeni kohteliaan uteliaina kalpeilta, viehättäviltä, tyytymättömiltä kasvoilta. Nyt mieleeni tuli, että olin nähnyt hänet tai hänen kuvansa jossakin ennenkin.

”Sinä asut West Eggissä”, hän huomautti halveksivasti. ”Tunnen sieltä jonkun.”

”Minä en tunne yhtään –”

”Sinun täytyy tuntea Gatsby.”

”Gatsby?” Daisy kysyi vaativasti. ”Kuka Gatsby?”

Ennen kuin ehdin vastata, että hän oli naapurini, ilmoitettiin päivällisen olevan valmis; Tom Buchanan työnsi jännittyneen käsivartensa käskevästi kainalooni ja pakotti minut pois huoneesta kuin olisi siirtänyt tamminappulaa ruudusta toiseen.

Hoikkina, raukeina, kädet kevyesti lanteilla nuo kaksi nuorta naista astuivat edellämme ruusunpunaiselle kuistille, joka avautui kohti auringonlaskua ja jonka pöydällä lepatti neljä kynttilää laantuneessa tuulessa.

”Mitä varten kynttilöitä?” Daisy ihmetteli otsa kurtussa. Hän nipisti ne sormillaan sammuksiin. ”Kahden viikon päästä on vuoden pisin päivä.” Hän loi meihin kaikkiin säteilevän katseen. ”Odotatteko aina vuoden pisintä päivää ja sitten se menee teiltä ohi? Minä odotan aina vuoden pisintä päivää ja sitten se menee minulta ohi.”

”Meidän pitäisi suunnitella jotakin”, neiti Baker haukotteli ja istuutui pöytään kuin olisi käynyt vuoteeseen.

”Hyvä on”, Daisy sanoi. ”Mitä me suunnittelemme?” Hän kääntyi neuvottomana minuun päin: ”Mitä ihmiset suunnittelevat?”

Ennen kuin ehdin vastata, hänen katseensa nauliutui kauhistuneena omaan pikkusormeensa.

”Katsokaa!” hän valitti. ”Satutin sen.”

Me kaikki katsoimme – sormennivel oli mustansininen.

”Sinä sen teit, Tom”, hän sanoi syyttävästi. ”Tiedän, ettet tarkoittanut sitä, mutta sinä sen teit. Sitä minä saan, kun otin miehekseni raakalaisen, suuren, ison körilään, oikean lihaskimpun, joka –”

”Inhoan tuota sanaa ’köriläs’”, Tom sanoi äreästi, ”vaikka se olisi leikiksi sanottu.”

”Köriläs”, Daisy intti.

Toisinaan hän ja neiti Baker puhuivat yhtä aikaa, huomaamattomasti ja kujeilevan epäjohdonmukaisesti; se ei ollut koskaan aivan lörpöttelyä, ja se oli yhtä viileää kuin heidän valkoiset pukunsa ja persoonattomat silmänsä, joista puuttui kaikki halu. He olivat täällä ja hyväksyivät Tomin ja minut seurakseen, näkivät vain kohteliaasti ja miellyttävästi hieman vaivaa viihdyttääkseen muita tai antaakseen muiden viihdyttää itseään. He tiesivät, että päivällinen olisi pian ohi ja vähän myöhemmin iltakin päättyisi ja pantaisiin huolettomasti syrjään. Lännessä oli aivan toisin: siellä iltaa kiirehdittiin vaiheesta toiseen kohti sen loppua, jatkuvasti pettyvän odotuksen vallassa tai vain hermostuneesti itse hetkeä peläten.

”Sinä saat minut tuntemaan itseni sivistymättömäksi, Daisy”, tunnustin juodessani toista lasillista korkinmakuista mutta melko vaikuttavaa bordeauxviiniä. ”Etkö voisi puhua sadosta tai jostakin sellaisesta?”

En tarkoittanut huomautuksellani mitään erityistä, mutta siihen tartuttiin odottamattomalla tavalla.

”Sivistys on hajoamassa käsiin”, Tom purkautui kiivaasti. ”Minusta on tullut näissä asioissa hirveä pessimisti. Oletko lukenut tämän Goddardin Värillisten valtakuntien nousun?”

”Enpä ole”, vastasin, hänen äänensävystään melko hämmästyneenä.

”Se on hieno kirja, ja kaikkien pitäisi lukea se. Ajatus on se, että jos emme pidä varaamme, valkoinen rotu hukkuu – hukkuu kokonaan muiden alle. Se on kaikki tieteellistä asiaa; se on todistettu.”

”Tomista on tulossa kovin syvällinen”, Daisy sanoi kasvoillaan ajatukseton suru. ”Hän lukee syvällisiä kirjoja, joissa on pitkiä sanoja. Mikä se sana olikaan, jota me –”

”Mutta nämä kirjat ovat kaikki tieteellisiä”, Tom intti ja vilkaisi Daisyyn kärsimättömästi. ”Tämä mies on selvittänyt koko asian. Meidän, jotka olemme hallitseva rotu, täytyy pitää varamme, muuten nämä muut rodut saavat vallan.”

”Meidän täytyy nujertaa ne”, Daisy kuiskasi ja iski hurjasti silmää kohti hehkuvaa aurinkoa.

”Sinun pitäisi asua Kaliforniassa –”, neiti Baker aloitti, mutta Tom keskeytti hänet liikahtamalla raskaasti tuolillaan.

”Ajatus on se, että me olemme pohjoista rotua. Minä olen, ja sinä olet, ja sinä olet, ja –” Äärettömän lyhyen epäröinnin jälkeen hän otti Daisynkin mukaan pienellä nyökkäyksellä, ja Daisy iski minulle taas silmää. ”– Ja me olemme luoneet kaiken, mistä sivistys muodostuu – tuota, tieteen ja taiteen ja kaiken sellaisen. Ymmärrättekö?”

Hänen keskittymisessään oli jotakin säälittävää, kuin hänen omahyväisyytensä, entistäkin voimakkaampi, ei olisi enää riittänyt hänelle. Kun puhelin melkein heti soi sisällä ja hovimestari lähti kuistilta, Daisy tarttui lyhyeen keskeytykseen ja kumartui minua kohti.

”Kerron sinulle perhesalaisuuden”, hän kuiskasi innostuneesti. ”Se koskee hovimestarin nenää. Haluatko kuulla hovimestarin nenästä?”

”Juuri siksi minä tulin tänä iltana.”

”No, hän ei ole aina ollut hovimestari; ennen hän työskenteli hopeankiillottajana eräiden newyorkilaisten luona, ja heillä oli hopeinen astiasarja kahdellesadalle hengelle. Hänen täytyi kiillottaa sitä aamusta iltaan, kunnes se lopulta alkoi vaikuttaa hänen nenäänsä –”

”Asiat menivät huonosta pahempaan”, neiti Baker ehdotti.

”Niin. Asiat menivät huonosta pahempaan, kunnes hän viimein joutui eroamaan toimestaan.”

Hetken ajan viimeiset auringonsäteet lankesivat romanttisen hellästi hänen hehkuville kasvoilleen; kuunnellessani hänen äänensä pakotti minut nojautumaan eteenpäin henkeä pidättäen – sitten hehku himmeni, jokainen valonsäde jätti hänet haikeasti viivytellen, kuin lapset, jotka lähtevät mieluisalta kadulta hämärän tullen.

Hovimestari palasi ja sanoi jotakin hiljaa aivan Tomin korvan juuressa, jolloin Tom rypisti otsaansa, työnsi tuolinsa taakse ja meni sanaakaan sanomatta sisään. Aivan kuin Tomin poissaolo olisi herättänyt hänessä jotakin eloon, Daisy kumartui taas eteenpäin, ääni hehkuen ja laulaen.

”Minusta on ihanaa nähdä sinut pöydässäni, Nick. Sinä muistutat – muistutat ruusua, olet silkka ruusu. Eikö vain?” Hän kääntyi neiti Bakerin puoleen saadakseen vahvistuksen: ”Silkka ruusu?”

Se ei pitänyt paikkaansa. En muistuta ruusua vähääkään. Hän vain improvisoi, mutta hänestä virtasi liikuttavaa lämpöä, kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt luokseni piiloutuneena johonkin noista hengästyneistä, värisyttävistä sanoista. Sitten hän heitti äkkiä lautasliinansa pöydälle, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni sisään.

Neiti Baker ja minä vaihdoimme lyhyen, tarkoituksellisen merkityksettömän katseen. Olin juuri puhumaisillani, kun hän suoristautui valppaana ja sanoi varoittavasti: ”Ssh!” Viereisestä huoneesta kuului hillittyä, kiihkeää mutinaa, ja neiti Baker kumartui häpeilemättä eteenpäin yrittäen kuulla. Mutina väreili ymmärrettävän rajoilla, vaimeni, voimistui kiihtyneesti ja lakkasi sitten kokonaan.

”Se herra Gatsby, josta puhuit, on naapurini –”, aloitin.

”Älä puhu. Haluan kuulla, mitä tapahtuu.”

”Tapahtuuko jotakin?” tiedustelin viattomasti.

”Tarkoitatko, ettet sinä tiedä?” neiti Baker sanoi aidosti hämmästyneenä. ”Luulin kaikkien tietävän.”

”En tiedä.”

”No –”, hän sanoi epäröiden. ”Tomilla on joku nainen New Yorkissa.”

”Joku nainen?” toistin ymmälläni.

Neiti Baker nyökkäsi.

”Hänellä voisi olla sen verran käytöstapoja, ettei soittaisi Tomille päivällisaikaan. Eikö sinustakin?”

En ollut vielä ehtinyt kunnolla ymmärtää hänen tarkoitustaan, kun kuului puvun kahahdus ja nahkasaappaiden narahdus, ja Tom ja Daisy olivat taas pöydässä.

”Sille ei voinut mitään!” Daisy huudahti kireän hilpeästi.

Hän istuutui, katsoi tutkivasti neiti Bakeriin ja sitten minuun ja jatkoi: ”Katsoin hetkeksi ulos, ja ulkona on hyvin romanttista. Nurmikolla on lintu, ja minusta sen täytyy olla satakieli, joka on tullut tänne Cunardin tai White Star Linen laivalla. Siellä se laulaa –” Hänen äänensä lauloi: ”On romanttista, eikö olekin, Tom?”

”Hyvin romanttista”, hän sanoi ja jatkoi sitten minulle surkeasti: ”Jos päivällisen jälkeen on kyllin valoisaa, haluan viedä sinut alas talleille.”

Sisällä puhelin soi säpsähdyttäen, ja kun Daisy pudisti Tomille päätään päättäväisesti, puheet talleista, oikeastaan kaikki puheenaiheet, haihtuivat ilmaan. Viimeisten viiden pöydän ääressä vietetyn minuutin sirpaleiden joukosta muistan, että kynttilät sytytettiin uudestaan, aivan turhaan, ja tunsin halua katsoa jokaista suoraan kasvoihin ja silti välttää kaikkien katseita. En voinut arvata, mitä Daisy ja Tom ajattelivat, mutta epäilen, kykenikö edes neiti Baker, joka näytti omaksuneen tietynlaisen sitkeän skeptisyyden, sulkemaan tämän viidennen vieraan kimakkaa, metallista hoputusta kokonaan pois mielestään. Tietynluonteisesta ihmisestä tilanne olisi voinut tuntua kiehtovalta – oma vaistoni käski soittaa heti poliisille.

Hevosista ei tietenkään enää puhuttu. Tom ja neiti Baker palasivat verkalleen kirjastoon, useita jalkoja hämärää välissään, kuin valvomaan aivan käsin kosketeltavan ruumiin äärelle, samalla kun minä seurasin Daisyä toisiinsa liittyvien verantojen kautta etukuistille ja yritin näyttää miellyttävän kiinnostuneelta ja hiukan kuurolta. Sen syvässä hämäryydessä istuuduimme vierekkäin korisohvalle.

Daisy otti kasvonsa käsiensä väliin kuin tunnustellakseen niiden ihanaa muotoa, ja hänen katseensa vaelsi vähitellen ulos samettiseen hämärään. Näin, että häntä vallitsivat myrskyisät tunteet, joten kyselin hänen pikkutytöstään asioita, joiden arvelin rauhoittavan häntä.

”Emme tunne toisiamme kovin hyvin, Nick”, hän sanoi äkkiä. ”Vaikka olemmekin serkuksia. Et tullut häihini.”

”En ollut vielä palannut sodasta.”

”Se on totta.” Hän epäröi. ”No, minulla on ollut hyvin vaikeaa, Nick, ja suhtaudun kaikkeen aika kyynisesti.”

Ilmeisesti hänellä oli siihen syytä. Odotin, mutta hän ei sanonut enempää, ja hetken päästä palasin melko ponnettomasti puhumaan hänen tyttärestään.

”Kai hän puhuu ja – syö ja kaikkea.”

”Kyllä vain.” Hän katsoi minua hajamielisesti. ”Kuule, Nick, anna kun kerron, mitä sanoin hänen syntyessään. Haluatko kuulla?”

”Hyvin mielelläni.”

”Siitä ymmärrät, mitä olen alkanut ajatella – asioista. No, hän oli alle tunnin vanha, ja Tom oli luoja ties missä. Heräsin eetterinukutuksesta ja tunsin olevani täysin hylätty, ja kysyin sairaanhoitajalta heti, oliko lapsi poika vai tyttö. Hän sanoi, että tyttö, ja niin käänsin pääni pois ja itkin. ’Hyvä on’, minä sanoin, ’olen iloinen, että se on tyttö. Ja toivon, että hänestä tulee typerys – se on parasta, mitä tyttö voi tässä maailmassa olla, kaunis pikku typerys.’

”Minusta kaikki on joka tapauksessa kauheaa, ymmärräthän”, hän jatkoi vakuuttuneena. ”Kaikki ajattelevat niin – edistyneimmät ihmiset. Ja minä tiedän. Olen käynyt kaikkialla ja nähnyt kaiken ja tehnyt kaiken.” Hänen katseensa kiersi ympäristöä uhmakkaasti, melkein kuin Tomin, ja hän nauroi värisyttävän halveksivasti. ”Maailmaa nähnyt – luoja, miten minä olen maailmaa nähnyt!”

Heti kun hänen äänensä katkesi eikä enää pakottanut minua kuuntelemaan ja uskomaan, aistin hänen puheidensa pohjimmaisen epäaitouden. Se teki oloni levottomaksi, kuin koko ilta olisi ollut jonkinlainen temppu, jolla minultakin yritettiin puristaa esiin jotakin tunnetta. Odotin, ja aivan oikein, hetken kuluttua hän katsoi minua ihanilla kasvoillaan peittelemätön, omahyväinen virne, kuin olisi julistanut kuuluvansa johonkin varsin hienoon salaseuraan, jonka jäseniä hän ja Tom olivat.

Sisällä karmiininpunainen huone kukki valossa. Tom ja neiti Baker istuivat pitkän sohvan eri päissä, ja hän luki Tomille ääneen Saturday Evening Postia – hiljaiset, yksitoikkoiset sanat sulautuivat rauhoittavaksi sävelmäksi. Lampunvalo oli kirkasta Tomin saappailla ja himmeää neiti Bakerin syyslehdenkeltaisissa hiuksissa ja välkähteli paperin pinnassa, kun hän käänsi sivua käsivarsiensa hoikkien lihasten värähtäessä.

Kun tulimme sisään, hän kohotti kätensä ja piti meidät hetken hiljaa.

”Jatkuu”, hän sanoi ja heitti lehden pöydälle, ”heti seuraavassa numerossamme.”

Hänen ruumiinsa muistutti itsestään levottomalla polven liikkeellä, ja hän nousi.

”Kello on kymmenen”, hän huomautti ilmeisesti katosta aikaa katsoen. ”Tämän kiltin tytön on aika mennä nukkumaan.”

”Jordan pelaa huomenna turnauksessa”, Daisy selitti, ”tuolla Westchesterissä.”

”Ai – sinä olet Jordan Baker.”

Nyt tiesin, miksi hänen kasvonsa olivat tutut – niiden miellyttävän halveksuva ilme oli katsonut minua lukuisista syväpainokuvista, joissa esiteltiin Ashevillen, Hot Springsin ja Palm Beachin urheiluelämää. Olin kuullut hänestä jonkin tarinankin, arvostelevan, ikävän tarinan, mutta mitä siinä oli kerrottu, sen olin unohtanut jo kauan sitten.

”Hyvää yötä”, hän sanoi hiljaa. ”Herätäthän minut kahdeksalta.”

”Jos nouset.”

”Nousen kyllä. Hyvää yötä, herra Carraway. Nähdään pian.”

”Tietysti nähdään”, Daisy vahvisti. ”Oikeastaan taidan järjestää teidät naimisiin. Käy täällä usein, Nick, niin minä tavallaan – no – tuuppaan teidät yhteen. Tiedäthän – lukitsen teidät vahingossa liinavaatekomeroihin ja työnnän teidät veneessä merelle ja kaikkea sellaista –”

”Hyvää yötä”, neiti Baker huusi portaista. ”En ole kuullut sanaakaan.”

”Hän on mukava tyttö”, Tom sanoi hetken kuluttua. ”Ei hänen pitäisi antaa juoksennella ympäri maata tällä tavalla.”

”Kenen ei pitäisi?” Daisy kysyi kylmästi.

”Hänen perheensä.”

”Hänen perheensä on yksi täti, joka on noin tuhatvuotias. Sitä paitsi Nick pitää hänestä huolta, eikö niin, Nick? Hän viettää täällä tänä kesänä monia viikonloppuja. Minusta kodin vaikutus tekee hänelle oikein hyvää.”

Daisy ja Tom katsoivat hetken toisiaan hiljaa.

”Onko hän New Yorkista?” kysyin nopeasti.

”Louisvillestä. Vietimme siellä yhdessä valkoisen tyttöikämme. Meidän kauniin, valkoisen –”

”Puhuitko Nickille kuistilla vähän sydämestä sydämeen?” Tom kysyi äkkiä vaativasti.

”Puhuinko?” Hän katsoi minua. ”En oikein muista, mutta taisimme puhua pohjoisesta rodusta. Kyllä, varmasti puhuimme. Se jotenkin hiipi puheeksi, ja ennen kuin huomasimmekaan –”

”Älä usko kaikkea mitä kuulet, Nick”, Tom neuvoi minua.

Sanoin kepeästi, etten ollut kuullut yhtään mitään, ja muutaman minuutin kuluttua nousin lähteäkseni kotiin. He saattoivat minut ovelle ja seisoivat vierekkäin iloisessa valoneliössä. Kun käynnistin moottorin, Daisy huusi käskevästi: ”Odota!”

”Unohdin kysyä sinulta jotakin, ja se on tärkeää. Kuulimme, että sinä ja muuan tyttö lännessä olette kihloissa.”

”Aivan niin”, Tom vahvisti ystävällisesti. ”Kuulimme, että olet kihloissa.”

”Se on panettelua. Olen liian köyhä.”

”Mutta me kuulimme niin”, Daisy intti ja yllätti minut avautumalla taas kukan tavoin. ”Kuulimme sen kolmelta ihmiseltä, joten sen täytyy olla totta.”

Tiesin tietenkin, mihin he viittasivat, mutta en ollut vähääkään kihloissa. Se, että juorut olivat julistaneet kuulutukset, oli yksi syy siihen, että olin tullut itään. Ei vanhaa ystävää voi lakata tapailemasta huhujen takia, ja toisaalta en aikonut antaa huhujen ajaa itseäni naimisiin.

Heidän kiinnostuksensa liikutti minua aika lailla ja vähensi heidän rikkautensa luomaa etäisyyttä – silti olin hämmentynyt ja vähän inhoissanikin ajaessani pois. Minusta tuntui, että Daisyn pitäisi syöksyä talosta lapsi sylissään – mutta ilmeisesti hänellä ei ollut sellaisia aikeita. Tomin kohdalla se, että hänellä ”oli joku nainen New Yorkissa”, oli oikeastaan vähemmän yllättävää kuin se, että kirja oli masentanut hänet. Jokin sai hänet nakertamaan ummehtuneiden ajatusten reunoja, aivan kuin hänen vankka ruumiillinen itsekeskeisyytensä ei enää ravitsisi hänen käskevää sydäntään.

Kesä oli jo syvimmillään tienvarsiravintoloiden katoilla ja maantienvarren autokorjaamojen edustoilla, missä uudet punaiset bensiinipumput seisoivat valolammikoissa, ja kun pääsin tiluksilleni West Eggiin, ajoin auton katokseen ja istuin hetkeksi pihalla olevalle hylätylle nurmijyrälle. Tuuli oli puhaltanut tiehensä ja jättänyt jälkeensä äänekkään, kirkkaan yön; puissa hakkasivat siivet, ja yhtämittainen urkujen ääni kaikui, kun maan täydet palkeet puhalsivat sammakot täyteen elämää. Liikkuvan kissan siluetti lipui häilyen kuunvalon poikki, ja kun käänsin päätäni seuratakseni sitä, huomasin, etten ollut yksin – viidenkymmenen jalan päässä hahmo oli astunut esiin naapurini kartanon varjosta ja seisoi kädet taskuissaan katsellen tähtien hopeista pippuria. Jokin hänen verkkaisissa liikkeissään ja hänen jalkojensa varmassa asennossa nurmikolla sai arvelemaan, että hän oli herra Gatsby itse, tullut ulos selvittämään, mikä osuus paikallisesta taivaastamme kuului hänelle.

Päätin huikata hänelle. Neiti Baker oli maininnut hänet päivällisellä, ja se riittäisi esittelyksi. Mutta en huikannut, sillä hän antoi äkkiä ymmärtää viihtyvänsä yksin – hän ojensi käsivartensa omituisella tavalla kohti pimeää vettä, ja vaikka olin niin kaukana hänestä, olisin voinut vannoa hänen vapisevan. Vaistomaisesti vilkaisin merelle – enkä erottanut muuta kuin yhden vihreän valon, pienen ja kaukaisen, joka saattoi olla laiturin päässä. Kun etsin taas katseellani Gatsbyä, hän oli kadonnut, ja minä olin taas yksin levottomassa pimeydessä.

---