Dorian Grayn muo­to­ku­va

Oscar Wilde

Luku 1

Ateljee oli täynnä ruusujen täyteläistä tuoksua, ja kun kevyt kesätuuli heilutti puutarhan puita, avoimesta ovesta kantautui syreenin raskas tuoksu tai vaaleanpunakukkaisen orapihlajan hennompi tuoksu.

Persialaisista satulalaukuista kootun divaanin nurkassa loikoileva lordi Henry Wotton, joka poltti tapansa mukaan lukemattomia savukkeita, erotti juuri ja juuri kultasateen hunajanmakeiden, hunajanväristen kukkien hohteen. Puun värisevät oksat tuntuivat tuskin jaksavan kantaa oman liekehtivän kauneutensa taakkaa; ja tuon tuostakin lentävien lintujen mielikuvitukselliset varjot häilähtivät valtavan ikkunan eteen vedettyjen pitkien tussahsilkkiverhojen poikki, synnyttivät hetkeksi japanilaisen vaikutelman ja toivat hänen mieleensä Tokion kalpeat, jadekasvoiset taidemaalarit, jotka pyrkivät väistämättä liikkumattoman taiteen keinoin välittämään nopeuden ja liikkeen tunnun. Mehiläisten raskas surina, kun ne puskivat pitkän, leikkaamattoman ruohon halki tai kiersivät yksitoikkoisen sinnikkäästi harottavan kuusaman pölyisiä, kullattuja kukkatorvia, tuntui tekevän hiljaisuudesta entistä painostavamman. Lontoon vaimea jyly oli kuin kaukaisten urkujen bordunasävel.

Huoneen keskellä seisoi pystyssä olevaan maalaustelineeseen kiinnitettynä poikkeuksellisen kauniin nuoren miehen kokovartalomuotokuva, ja sen edessä, vähän matkan päässä, istui itse taiteilija, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen muutamia vuosia sitten herätti aikanaan niin suurta yleistä kohua ja synnytti niin monia outoja arveluja.

Katsellessaan sulavaa, kaunista hahmoa, jonka oli niin taitavasti kuvastanut taiteessaan, taidemaalari hymyili mielihyvästä, ja hymy näytti jo jäävän viipymään hänen kasvoilleen. Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn, sulki silmänsä ja laski sormensa luomilleen kuin olisi yrittänyt vangita aivoihinsa jonkin kummallisen unen, josta pelkäsi havahtuvansa.

”Se on paras työsi, Basil, paras mitä olet koskaan tehnyt”, lordi Henry sanoi raukeasti. ”Sinun on ehdottomasti lähetettävä se ensi vuonna Grosvenoriin. Akatemia on liian suuri ja liian rahvaanomainen. Aina kun olen käynyt siellä, siellä on ollut joko niin paljon ihmisiä, etten ole nähnyt tauluja, mikä oli hirveää, tai niin paljon tauluja, etten ole nähnyt ihmisiä, mikä oli vielä pahempaa. Grosvenor on tosiaan ainoa paikka.”

”En taida lähettää sitä minnekään”, hän vastasi ja nakkasi päätään taaksepäin sillä omituisella tavalla, joka oli Oxfordissa saanut hänen ystävänsä nauramaan hänelle. ”En, en lähetä sitä minnekään.”

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häntä hämmästyneenä ohuiden sinisten savukiehkuroiden läpi, jotka kohosivat niin oikukkaina kierteinä hänen paksusta, oopiuminsekaisesta savukkeestaan. ”Et lähetä sitä minnekään? Hyvä ystäväni, mikset? Onko sinulla jokin syy? Te taidemaalarit olette kummallista väkeä! Teette mitä tahansa saadaksenne nimeä. Heti kun sitä on, haluatte näköjään heittää sen menemään. Se on teiltä typerää, sillä maailmassa on vain yksi asia pahempi kuin se, että ihmisestä puhutaan: se, ettei hänestä puhuta. Tällainen muotokuva nostaisi sinut korkealle kaikkien Englannin nuorten miesten yläpuolelle ja tekisi vanhat miehet kovin kateellisiksi, jos vanhat miehet ylipäänsä kykenevät mitään tuntemaan.”

”Tiedän, että naurat minulle”, hän vastasi, ”mutta en todellakaan voi panna sitä näytteille. Olen pannut siihen liikaa itseäni.”

Lordi Henry ojentautui divaanilla pitkäkseen ja nauroi.

”Niin, tiesinhän minä, että nauraisit, mutta se on silti aivan totta.”

”Liikaa itseäsi! Totta totisesti, Basil, en tiennyt sinua noin turhamaiseksi. Enkä todella näe mitään yhdennäköisyyttä sinun jylhien, voimakkaiden kasvojesi ja hiilenmustan tukkasi ja tämän nuoren Adoniksen välillä, joka näyttää norsunluusta ja ruusunterälehdistä tehdyltä. Rakas Basil, hänhän on Narcissus, ja sinä – no, onhan sinulla tietysti älykäs ilme ja niin edelleen. Mutta kauneus, todellinen kauneus, loppuu siihen, mistä älykäs ilme alkaa. Äly on jo itsessään eräänlaista liioittelua ja turmelee kaikkien kasvojen sopusoinnun. Heti kun ihminen istuutuu ajattelemaan, hänessä ei olekaan muuta kuin nenää tai otsaa tai jotakin kamalaa. Katso akateemisissa ammateissa menestyneitä miehiä. Miten kerrassaan kammottavan näköisiä he ovat! Paitsi tietenkin kirkon piirissä. Mutta siellä ei ajatellakaan. Piispa toistaa kahdeksankymmenen vanhana sitä, mitä hänet käskettiin sanomaan kahdeksantoistavuotiaana poikana, ja niinpä hän luonnollisesti näyttää aina aivan ihastuttavalta. Tuo salaperäinen nuori ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan kertonut minulle mutta jonka muotokuva todella kiehtoo minua, ei ajattele koskaan. Siitä olen aivan varma. Hän on jokin kaunis, aivoton olento, jonka pitäisi olla aina täällä talvisin, kun meillä ei ole kukkia katseltavana, ja aina täällä kesäisin, kun kaipaamme jotakin viilentämään älyämme. Älä imartele itseäsi, Basil: et ole vähääkään hänen näköisensä.”

”Et ymmärrä minua, Harry”, taiteilija vastasi. ”En tietenkään ole hänen näköisensä. Tiedän sen varsin hyvin. Olisin tosiaan pahoillani, jos näyttäisin häneltä. Sinä kohautat olkiasi? Puhun totta. Kaikkea ruumiillista ja henkistä poikkeuksellisuutta seuraa onneton kohtalo, sellainen kohtalo, joka läpi historian näyttää vainoavan kuninkaiden horjuvia askelia. On parempi olla erottumatta muista. Rumilla ja typerillä on tässä maailmassa parhaat oltavat. He voivat istua kaikessa rauhassa ja tuijottaa näytelmää suu auki. Elleivät he tiedä mitään voitosta, he ainakin säästyvät tietämästä tappiosta. He elävät niin kuin meidän kaikkien pitäisi elää – rauhassa, välinpitämättöminä, levottomuutta tuntematta. He eivät saata muita perikatoon eivätkä itse joudu siihen toisten kädestä. Sinun säätyasemasi ja rikkautesi, Harry; minun älyni, sellainen kuin se on – minun taiteeni, olipa sen arvo mikä hyvänsä; Dorian Grayn kauneus – me kaikki saamme kärsiä siitä, mitä jumalat ovat meille antaneet, kärsiä hirvittävästi.”

”Dorian Gray? Sekö hänen nimensä on?” lordi Henry kysyi kävellessään ateljeen poikki Basil Hallwardin luo.

”Niin, se on hänen nimensä. Minun ei ollut tarkoitus kertoa sitä sinulle.”

”Mutta miksei?”

”En osaa selittää. Kun pidän jostakusta äärettömän paljon, en koskaan kerro hänen nimeään kenellekään. Se on kuin antaisi osan hänestä pois. Olen oppinut rakastamaan salailua. Se tuntuu olevan ainoa asia, joka voi tehdä nykyajan elämästä meille salaperäistä tai ihmeellistä. Tavallisinkin asia on ihastuttava, kunhan sen vain kätkee. Nykyään kun lähden kaupungista, en koskaan kerro väelleni, minne menen. Jos kertoisin, menettäisin kaiken iloni. Typerä tapahan se kai on, mutta jotenkin se tuntuu tuovan elämään paljon romantiikkaa. Pidät minua varmaan hirveän hupsuna?”

”En suinkaan”, lordi Henry vastasi, ”en suinkaan, rakas Basil. Näytät unohtavan, että olen naimisissa, ja avioliiton ainoa viehätys on siinä, että se tekee valheessa elämisestä kummallekin osapuolelle ehdottoman välttämätöntä. Minä en koskaan tiedä, missä vaimoni on, eikä vaimoni koskaan tiedä, mitä minä teen. Kun tapaamme – tapaammehan me toisinaan, kun illastamme yhdessä kodin ulkopuolella tai menemme herttuan luo – kerromme toisillemme mitä mielettömimpiä juttuja aivan vakavin kasvoin. Vaimoni on siinä hyvin taitava – paljon taitavampi kuin minä. Hän ei koskaan sekoita päivämääriä, minä taas sekoitan ne aina. Mutta kun hän saa minut kiinni valheesta, hän ei nosta minkäänlaista meteliä. Joskus toivon, että nostaisi, mutta hän vain nauraa minulle.”

”Inhoan tapaasi puhua avioelämästäsi, Harry”, Basil Hallward sanoi kuljeskellessaan puutarhaan vievää ovea kohti. ”Uskon, että olet oikeasti oikein hyvä aviomies, mutta häpeät kovasti omia hyveitäsi. Olet merkillinen mies. Et koskaan sano mitään siveellistä etkä koskaan tee mitään väärää. Kyynisyytesi on pelkkää teeskentelyä.”

”Luonnollisuuskin on pelkkää teeskentelyä, ja ärsyttävintä teeskentelyä mitä tiedän”, lordi Henry huudahti nauraen, ja nuoret miehet menivät yhdessä puutarhaan ja asettuivat mukavasti pitkälle bambupenkille korkean laakeripensaan varjoon. Auringonvalo liukui kiiltävien lehtien yli. Ruohikossa värisivät valkeat kaunokaiset.

Hetken kuluttua lordi Henry otti kellonsa esiin. ”Pelkäänpä, että minun on lähdettävä, Basil”, hän mutisi, ”ja ennen kuin menen, vaadin, että vastaat kysymykseen, jonka esitin sinulle jokin aika sitten.”

”Mihin kysymykseen?” taidemaalari sanoi katse yhä maahan kiinnitettynä.

”Tiedät varsin hyvin.”

”En tiedä, Harry.”

”No, minäpä kerron. Haluan sinun selittävän, mikset pane Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Haluan kuulla todellisen syyn.”

”Kerroin sinulle todellisen syyn.”

”Et kertonut. Sanoit syyksi sen, että siinä on liikaa itseäsi. Se on lapsellista.”

”Harry”, Basil Hallward sanoi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ”jokainen tunteella maalattu muotokuva on taiteilijan kuva, ei mallin. Malli on vain sattuma, vain aihe maalaukselle. Taidemaalari ei paljasta häntä, vaan pikemminkin itsensä värien peittämällä kankaalla. En tahdo panna tätä muotokuvaa näytteille, koska pelkään paljastaneeni siinä oman sieluni salaisuuden.”

Lordi Henry nauroi. ”Ja mikä se on?” hän kysyi.

”Minä kerron”, Hallward sanoi, mutta hänen kasvoilleen nousi hämmentynyt ilme.

”Odotan malttamattomana, Basil”, hänen seuralaisensa jatkoi vilkaisten häneen.

”Eihän siinä oikeastaan ole juuri mitään kerrottavaa, Harry”, taidemaalari vastasi, ”ja pelkäänpä, ettet sitä oikein ymmärrä. Ehkä et sitä oikein uskokaan.”

Lordi Henry hymyili, kumartui poimimaan ruohikosta vaaleanpunaterälehtisen kaunokaisen ja tarkasteli sitä. ”Olen aivan varma, että ymmärrän”, hän vastasi katse tiukasti pienessä kultaisessa, valkeiden sulkien reunustamassa kehrässä, ”ja mitä uskomiseen tulee, voin uskoa mitä tahansa, kunhan se vain on kerrassaan uskomatonta.”

Tuuli karisti puista kukkia, ja raskaat syreenikukinnot tähtirykelmineen heilahtelivat raukeassa ilmassa. Heinäsirkka alkoi sirittää muurin vieressä, ja pitkä, kapea sudenkorento leijui ohi kuin sininen lanka ruskeilla harsosiivillään. Lordi Henrystä tuntui kuin hän olisi kuullut Basil Hallwardin sydämen lyönnit, ja hän mietti, mitä oli tulossa.

”Juttu on yksinkertaisesti tämä”, taidemaalari sanoi jonkin ajan kuluttua. ”Kaksi kuukautta sitten menin lady Brandonin tungokseen asti täysille kutsuille. Tiedäthän, meidän taiteilijaparkojen on näyttäydyttävä seurapiireissä silloin tällöin vain muistuttaaksemme yleisöä siitä, ettemme ole villejä. Frakissa ja valkoisessa solmukkeessa, kuten kerran sanoit minulle, kuka tahansa voi saada sivistyneen maineen, jopa pörssimeklari. Olin ollut huoneessa kymmenisen minuuttia ja jutellut kookkaiden, ylenpalttisesti pukeutuneiden leskirouvien ja pitkästyttävien akatemian jäsenten kanssa, kun yhtäkkiä huomasin jonkun katsovan minua. Käännyin puolittain ympäri ja näin Dorian Grayn ensimmäisen kerran. Kun katseemme kohtasivat, tunsin kalpenevani. Minut valtasi omituinen kauhu. Tiesin kohdanneeni jonkun, jonka pelkkä persoonallisuus oli niin kiehtova, että jos sallisin sen, se sulauttaisi itseensä koko olemukseni, koko sieluni, jopa itse taiteeni. En halunnut elämääni mitään ulkopuolisia vaikutteita. Tiedät itsekin, Harry, miten riippumaton olen luonteeltani. Olen aina ollut oma herrani; olin ainakin aina ollut siihen saakka, kunnes tapasin Dorian Grayn. Sitten – mutta en tiedä, miten selittäisin sen sinulle. Jokin tuntui sanovan, että olin elämäni hirvittävän kriisin kynnyksellä. Minulla oli outo tunne, että kohtalo oli varannut minulle mitä suloisimpia iloja ja mitä kipeimpiä suruja. Pelästyin ja käännyin lähteäkseni huoneesta. Omantunnon ääni ei saanut minua tekemään sitä: se oli jonkinlaista pelkuruutta. En lue ansiokseni sitä, että yritin paeta.”

”Omantunto ja pelkuruus ovat oikeastaan sama asia, Basil. Omantunto on liikkeen toiminimi. Siinä kaikki.”

”En usko tuota, Harry, enkä usko sinunkaan uskovan. Mutta olipa vaikuttimeni mikä tahansa – ehkä se oli ylpeys, sillä olin siihen aikaan hyvin ylpeä – joka tapauksessa raivasin tieni ovelle. Siellä tietysti törmäsin lady Brandoniin. ’Ette kai aio karata jo nyt, herra Hallward?’ hän kirkui. Tiedäthän hänen omituisen kimakan äänensä?”

”Tiedän. Hän on riikinkukko kaikessa muussa paitsi kauneudessa”, lordi Henry sanoi repien kaunokaista kappaleiksi pitkillä, hermostuneilla sormillaan.

”En päässyt hänestä eroon. Hän vei minut kuninkaallisten luo, tähdin ja sukkanauhoin koristautuneiden luo ja vanhojen rouvien luo, joilla oli suunnattomat tiaarat ja papukaijannenät. Hän sanoi minua rakkaimmaksi ystäväkseen. Olin tavannut hänet vain kerran aiemmin, mutta hän oli saanut päähänsä esitellä minua suurena kuuluisuutena. Jokin tauluni oli luullakseni saavuttanut siihen aikaan suurta menestystä, ainakin siitä oli jaariteltu pennyn hintaisissa sanomalehdissä, mikä on yhdeksännentoista vuosisadan kuolemattomuuden mittapuu. Äkkiä huomasin seisovani vastatusten sen nuoren miehen kanssa, jonka persoonallisuus oli herättänyt minussa niin outoja tunteita. Olimme aivan lähekkäin, melkein kosketimme toisiamme. Katseemme kohtasivat jälleen. Se oli minulta uhkarohkeaa, mutta pyysin lady Brandonia esittelemään minut hänelle. Ehkei se loppujen lopuksi ollutkaan niin uhkarohkeaa. Se oli yksinkertaisesti väistämätöntä. Olisimme puhuneet toisillemme ilman esittelyjäkin. Siitä olen varma. Dorian sanoi niin minulle myöhemmin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli määrännyt meidät tutustumaan toisiimme.”

”Entä miten lady Brandon kuvaili tätä ihmeellistä nuorta miestä?” hänen seuralaisensa kysyi. ”Tiedän, että hänen tapanaan on tarjota pikainen précis kaikista vieraistaan. Muistan, miten hän vei minut erään ärhäkän, punakasvoisen vanhan herran luo, joka oli kauttaaltaan kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja sihisi korvaani aivan ällistyttäviä yksityiskohtia traagisella kuiskauksella, jonka on täytynyt kuulua aivan selvästi kaikille huoneessa olijoille. Minä yksinkertaisesti pakenin. Haluan ottaa ihmisistä itse selvää. Mutta lady Brandon kohtelee vieraitaan täsmälleen niin kuin huutokaupanpitäjä tavaroitaan. Hän joko selittää heidät kokonaan olemattomiin tai kertoo heistä kaiken muun paitsi sen, mitä haluaisi tietää.”

”Lady Brandon -parka! Olet hänelle ankara, Harry!” Hallward sanoi haluttomasti.

”Hyvä ystäväni, hän yritti perustaa salongin ja onnistui vain avaamaan ravintolan. Miten voisin ihailla häntä? Mutta kerro, mitä hän sanoi herra Dorian Graysta?”

”Jotakin sellaista kuin: ’Hurmaava poika – rakas äitiparka ja minä aivan erottamattomat. En yhtään muista, mitä hän tekee – pahoin pelkään, ettei hän – tee mitään – ai niin, soittaa pianoa – vai viuluako se oli, rakas herra Gray?’ Kumpikaan meistä ei voinut olla nauramatta, ja meistä tuli heti ystävät.”

”Nauru ei ole lainkaan hullumpi alku ystävyydelle, ja sen päätökseksi se on ylivoimaisesti paras”, nuori lordi sanoi poimien toisen kaunokaisen.

Hallward pudisti päätään. ”Et ymmärrä, mitä ystävyys on, Harry”, hän mutisi, ”etkä liioin sitä, mitä vihollisuus on. Pidät kaikista, toisin sanoen olet välinpitämätön kaikkia kohtaan.”

”Miten hirveän epäreilu oletkaan!” lordi Henry huudahti, työnsi hattuaan takaraivolle ja katsoi ylös pieniä pilviä, jotka ajelehtivat kesätaivaan turkoosiholvissa kuin purkautuneet hohtavan valkoisen silkin vyyhdit. ”Niin, hirveän epäreilu. Minä teen suuria eroja ihmisten välillä. Valitsen ystäväni heidän kauneutensa, tuttavani heidän hyvän luonteensa ja viholliseni heidän älykkyytensä perusteella. Vihollistensa valinnassa ei voi olla liian huolellinen. Yksikään omistani ei ole typerys. He ovat kaikki älyltään jossakin määrin voimakkaita miehiä, ja siksi he kaikki arvostavat minua. Onko se minulta kovin turhamaista? Minusta se on melko turhamaista.”

”Minusta hyvinkin, Harry. Mutta luokittelusi mukaan minä lienen pelkkä tuttava.”

”Rakas vanha Basil, olet paljon enemmän kuin tuttava.”

”Ja paljon vähemmän kuin ystävä. Jonkinlainen veli, vai?”

”Äh, veljet! En välitä veljistä. Vanhempi veljeni ei suostu kuolemaan, ja nuoremmat veljeni eivät näytä muuta tekevänkään.”

”Harry!” Hallward huudahti otsa rypyssä.

”Hyvä ystäväni, en ole aivan vakavissani. Mutta en voi olla inhoamatta sukulaisiani. Se johtuu kai siitä, ettei kukaan meistä siedä toisissa ihmisissä omia vikojaan. Ymmärrän täysin Englannin kansanvaltaisen väen raivon niin sanottuja yläluokan paheita kohtaan. Kansanjoukkojen mielestä juoppouden, typeryyden ja moraalittomuuden pitäisi olla niiden yksityisomaisuutta, ja jos joku meistä tekee itsestään aasin, hän salametsästää niiden riistamailla. Kun Southwark-parka joutui avioero-oikeuteen, niiden närkästys oli kerrassaan suurenmoista. Ja silti tuskin kymmenenkään prosenttia proletariaatista elää säädyllisesti.”

”En ole yhtä mieltä ainoastakaan sanastasi, ja mikä tärkeämpää, Harry, olen varma, ettet ole itsekään.”

Lordi Henry silitti terävää ruskeaa partaansa ja naputteli kiiltonahkakenkänsä kärkeä tupsullisella eebenpuukepillä. ”Miten englantilainen sinä oletkaan, Basil! Huomautat tuosta jo toisen kerran. Jos oikealle englantilaiselle esittää jonkin ajatuksen – aina uhkarohkea teko – hänen mieleensäkään ei juolahda pohtia, onko ajatus oikea vai väärä. Hänelle on merkitystä vain sillä, uskooko sen esittäjä siihen itse. Ajatuksen arvolla ei kuitenkaan ole kerrassaan mitään tekemistä sen esittäjän vilpittömyyden kanssa. Todennäköisesti ajatus on sitä puhtaammin älyllinen, mitä vähemmän vilpitön sen esittäjä on, sillä silloin hänen tarpeensa, halunsa tai ennakkoluulonsa eivät väritä sitä. Mutta en aio keskustella kanssasi politiikasta, sosiologiasta enkä metafysiikasta. Pidän ihmisistä enemmän kuin periaatteista, ja periaatteettomista ihmisistä pidän enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Kerro lisää herra Dorian Graysta. Miten usein tapaat hänet?”

”Joka päivä. En voisi olla onnellinen, ellen näkisi häntä joka päivä. Hän on minulle ehdottoman välttämätön.”

”Miten merkillistä! Luulin, ettet koskaan välittäisi mistään muusta kuin taiteestasi.”

”Hän on nyt minulle koko taiteeni”, taidemaalari sanoi vakavasti. ”Joskus ajattelen, Harry, että maailmanhistoriassa on vain kaksi merkityksellistä aikakautta. Ensimmäisen aloittaa uuden ilmaisuvälineen ilmaantuminen taiteeseen ja toisen uuden persoonallisuuden ilmaantuminen niin ikään taiteeseen. Se, mitä öljymaalauksen keksiminen merkitsi venetsialaisille, Antinooksen kasvot merkitsivät kreikkalaisen kuvanveiston myöhäiskaudelle ja Dorian Grayn kasvot tulevat jonakin päivänä merkitsemään minulle. Ei ole kyse vain siitä, että teen hänestä maalauksia, piirroksia, luonnoksia. Olen tietysti tehnyt kaikkea sitä. Mutta hän on minulle paljon enemmän kuin malli tai muotokuvan kohde. En väitä, että olisin tyytymätön siihen, mitä olen hänestä tehnyt, tai että hänen kauneutensa olisi sellaista, ettei taide pysty ilmaisemaan sitä. Ei ole mitään, mitä taide ei pystyisi ilmaisemaan, ja tiedän, että työt, jotka olen tehnyt tavattuani Dorian Grayn, ovat hyviä töitä, elämäni parhaita. Mutta jollakin omituisella tavalla – mahdatko ymmärtää minua? – hänen persoonallisuutensa on antanut minulle ajatuksen aivan uudesta tavasta tehdä taidetta, aivan uudesta ilmaisutyylistä. Näen asiat toisin, ajattelen niitä toisin. Voin nyt luoda elämää uudelleen tavalla, joka oli minulta ennen kätkössä. ’Unelma muodosta ajatuksen päivinä’ – kuka niin sanookaan? En muista, mutta sitä Dorian Gray on ollut minulle. Tämän nuorukaisen pelkkä näkyvä läsnäolo – sillä minun silmissäni hän on tuskin poikasta kummempi, vaikka onkin todellisuudessa yli kahdenkymmenen – hänen pelkkä näkyvä läsnäolonsa – ah! Mahdatko käsittää, mitä kaikkea se merkitsee? Tietämättään hän hahmottelee minulle uuden koulukunnan ääriviivat, koulukunnan, jossa on oleva romanttisen hengen koko intohimo ja kreikkalaisen hengen koko täydellisyys. Sielun ja ruumiin sopusointu – miten paljon se onkaan! Me olemme hulluudessamme erottaneet ne toisistaan ja keksineet realismin, joka on karkeaa, ja ihanteellisuuden, joka on tyhjää. Harry! Kunpa tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistatko sen maisemamaalaukseni, josta Agnew tarjosi niin huikean hinnan mutta josta en suostunut luopumaan? Se on parhaita töitäni. Ja miksi? Koska Dorian Gray istui vieressäni, kun maalasin sitä. Hänestä siirtyi minuun jokin hienovarainen vaikutus, ja ensimmäisen kerran elämässäni näin tavallisessa metsässä sen ihmeen, jota olin aina etsinyt enkä koskaan löytänyt.”

”Basil, tämä on merkillistä! Minun on tavattava Dorian Gray.”

Hallward nousi penkiltä ja käveli puutarhassa edestakaisin. Jonkin ajan kuluttua hän palasi. ”Harry”, hän sanoi, ”Dorian Gray on minulle yksinomaan taiteen aihe. Sinä et ehkä näkisi hänessä mitään. Minä näen hänessä kaiken. Hän ei koskaan ole niin vahvasti läsnä töissäni kuin silloin, kun niissä ei ole hänen kuvaansa. Kuten sanoin, hän antaa viitteen uudesta ilmaisutavasta. Löydän hänet tiettyjen viivojen kaarista, tiettyjen värien ihanuudesta ja hienoista vivahteista. Siinä kaikki.”

”Mikset sitten pane hänen muotokuvaansa näytteille?” lordi Henry kysyi.

”Koska olen tahtomattani antanut siinä jonkinlaisen ilmauksen kaikelle tälle omituiselle taiteelliselle epäjumalanpalvonnalle, josta en tietenkään ole koskaan halunnut hänelle puhua. Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä saa koskaan tietääkään. Mutta maailma saattaisi arvata sen, enkä minä paljasta sieluani sen pinnallisille, urkkiville katseille. Sydäntäni ei koskaan panna sen mikroskoopin alle. Siinä on liikaa itseäni, Harry – liikaa itseäni!”

”Runoilijat eivät ole yhtä tunnontarkkoja kuin sinä. He tietävät, kuinka hyödyllistä intohimo on julkaisemisen kannalta. Nykyään särjetystä sydämestä voi ottaa monta painosta.”

”Inhoan heitä sen vuoksi”, Hallward huudahti. ”Taiteilijan pitäisi luoda kauniita asioita mutta olla panematta niihin mitään omasta elämästään. Elämme aikaa, jolloin ihmiset suhtautuvat taiteeseen kuin sen olisi tarkoitus olla jonkinlaista omaelämäkertaa. Olemme menettäneet abstraktin kauneudentajun. Jonakin päivänä näytän maailmalle, mitä se on, ja juuri siksi maailma ei koskaan saa nähdä Dorian Graysta maalaamaani muotokuvaa.”

”Minusta olet väärässä, Basil, mutta en ryhdy väittelemään kanssasi. Vain ne, jotka ovat älyllisesti eksyksissä, väittelevät. Kerro, pitääkö Dorian Gray sinusta kovasti?”

Taidemaalari mietti hetken. ”Hän pitää minusta”, hän vastasi tauon jälkeen, ”tiedän, että hän pitää minusta. Imartelen häntä tietysti kauheasti. Tunnen outoa mielihyvää sanoessani hänelle sellaista, minkä tiedän vielä kaduttavan minua. Yleensä hän on minua kohtaan hurmaava, ja istumme ateljeessa puhumassa tuhansista asioista. Toisinaan hän on kuitenkin hirvittävän ajattelematon ja tuntuu nauttivan aidosti siitä, että tuottaa minulle tuskaa. Silloin minusta tuntuu, Harry, että olen antanut koko sieluni jollekulle, joka kohtelee sitä kuin takkiinsa pistettävää kukkaa, kuin pientä turhamaisuuttaan hivelevää koristetta, kesäpäivän kaunistusta.”

”Kesäpäivät tahtovat venyä pitkiksi, Basil”, lordi Henry mutisi. ”Ehkä sinä kyllästyt ennen häntä. Surullinen ajatus, mutta nerous kestää kiistatta kauemmin kuin kauneus. Siitä johtuu, että me kaikki näemme niin paljon vaivaa hankkiaksemme itsellemme liikaa oppia. Hurjassa olemassaolon taistelussa haluamme jotakin pysyvää, ja niin täytämme päämme roskalla ja tosiasioilla siinä typerässä toivossa, että säilytämme asemamme. Kaikesta perillä oleva mies – siinä nykyajan ihanne. Ja kaikesta perillä olevan miehen mieli on jotakin hirvittävää. Se on kuin koriste-esinekauppa, pelkkiä hirviöitä ja pölyä, ja kaikesta pyydetään enemmän kuin se on arvoista. Luulen silti, että sinä kyllästyt ensin. Jonakin päivänä katsot ystävääsi, ja hän näyttää sinusta hiukan väärin piirretyltä, tai et pidä hänen värisävystään, tai jotakin sellaista. Moitit häntä sydämessäsi katkerasti ja ajattelet aivan vakavissasi, että hän on kohdellut sinua hyvin huonosti. Kun hän seuraavan kerran tulee käymään, olet aivan kylmä ja välinpitämätön. Se on suuri sääli, sillä se muuttaa sinua. Se, mitä olet kertonut minulle, on melkoista romantiikkaa, taiteen romantiikkaa voisi sanoa, ja kaiken romantiikan pahin puoli on siinä, että se tekee ihmisestä niin epäromanttisen.”

”Harry, älä puhu noin. Niin kauan kuin elän, Dorian Grayn persoonallisuus hallitsee minua. Sinä et voi tuntea niin kuin minä tunnen. Sinä muutut liian usein.”

”Ah, rakas Basil, juuri siksi voinkin tuntea niin. Uskolliset tuntevat rakkaudesta vain sen arkipäiväisen puolen: uskottomat tuntevat rakkauden murhenäytelmät.” Ja lordi Henry sytytti tulitikun siroa hopearasiaa vasten ja alkoi polttaa savuketta itsetietoinen ja tyytyväinen ilme kasvoillaan, kuin olisi kiteyttänyt maailman yhteen lauseeseen. Muratin vihreissä, lakkakiiltoisissa lehdissä kahisivat sirkuttavat varpuset, ja siniset pilvenvarjot kiitivät toistensa perässä nurmen poikki kuin pääskyset. Miten miellyttävää puutarhassa olikaan! Ja miten ihastuttavia muiden ihmisten tunteet olivatkaan! – paljon ihastuttavampia kuin heidän ajatuksensa, hänestä tuntui. Oma sielu ja ystävien intohimot – ne olivat elämän kiehtovia asioita. Hän kuvitteli hiljaa huvittuneena sitä pitkästyttävää lounasta, jolta oli jäänyt pois viipyessään näin kauan Basil Hallwardin luona. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, hän olisi varmasti tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja koko keskustelu olisi koskenut köyhien ruokkimista ja mallikelpoisten vuokratalojen tarpeellisuutta. Kukin yhteiskuntaluokka olisi saarnannut sellaisten hyveiden tärkeydestä, joita sen ei omassa elämässään ollut tarpeen harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden arvosta ja joutilaat yltyneet kaunopuheisiksi työn arvokkuutta ylistäessään. Miten ihastuttavaa, että hän oli välttynyt kaikelta siltä! Tätiään ajatellessaan hän näytti äkkiä keksivän jotakin. Hän kääntyi Hallwardiin päin ja sanoi: ”Hyvä ystäväni, nyt minä muistin.”

”Mitä muistit, Harry?”

”Missä olin kuullut Dorian Grayn nimen.”

”Missä?” Hallward kysyi otsa hiukan rypyssä.

”Älä katso noin vihaisesti, Basil. Tätini lady Agathan luona. Hän kertoi löytäneensä ihmeellisen nuoren miehen, joka aikoi auttaa häntä East Endissä ja jonka nimi oli Dorian Gray. Minun on kyllä sanottava, ettei hän kertaakaan maininnut tämän olevan hyvännäköinen. Naiset eivät osaa arvostaa kauneutta, ainakaan kunnon naiset. Hän sanoi, että nuori mies oli hyvin vakavamielinen ja että tällä oli kaunis luonne. Kuvittelin heti olennon, jolla oli silmälasit, velttoina riippuvat hiukset ja kauheasti pisamia ja joka tallusteli valtavilla jaloillaan. Olisinpa tiennyt, että kyseessä oli sinun ystäväsi.”

”Olen hyvin iloinen, ettet tiennyt, Harry.”

”Miksi?”

”En halua sinun tapaavan häntä.”

”Et halua minun tapaavan häntä?”

”En.”

”Herra Dorian Gray on ateljeessa, herra”, sanoi puutarhaan saapuva hovimestari.

”Nyt sinun on esiteltävä minut”, lordi Henry huudahti nauraen.

Taidemaalari kääntyi palvelijansa puoleen, joka seisoi auringonvalossa silmiään räpytellen. ”Pyydä herra Grayta odottamaan, Parker. Tulen sisään hetken kuluttua.” Mies kumarsi ja lähti polkua pitkin.

Sitten Hallward katsoi lordi Henryä. ”Dorian Gray on rakkain ystäväni”, hän sanoi. ”Hänen luonteensa on mutkaton ja kaunis. Tätisi oli aivan oikeassa puhuessaan hänestä. Älä pilaa häntä. Älä yritä vaikuttaa häneen. Vaikutuksesi olisi huono. Maailma on avara, ja siellä on paljon ihmeellisiä ihmisiä. Älä vie minulta sitä ainoaa ihmistä, jonka ansiota kaikki taiteeni viehätys on: elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, minä luotan sinuun.” Hän puhui hyvin hitaasti, ja sanat tuntuivat pusertuvan hänestä miltei vastoin hänen tahtoaan.

”Mitä joutavia sinä puhutkaan!” lordi Henry sanoi hymyillen, tarttui Hallwardia käsivarteen ja melkeinpä talutti hänet taloon.

---