Pelon laakso

Arthur Conan Doyle

Luku 1: Varoitus

”Olen taipuvainen ajattelemaan –”, sanoin.

”Sitä teidän pitäisikin tehdä”, Sherlock Holmes huomautti kärsimättömästi.

Uskon olevani yksi kärsivällisimmistä kuolevaisista, mutta myönnän, että tuo ivallinen keskeytys harmitti minua.

”Kuulkaahan, Holmes”, sanoin ankarasti, ”te olette toisinaan hiukan rasittava.”

Hän oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei heti vastannut moitteeseeni. Hän nojasi käteensä, edessään aamiainen, johon ei ollut koskenut, ja tuijotti paperilappua, jonka oli juuri vetänyt kirjekuoresta. Sitten hän otti itse kuoren, nosti sen valoa vasten ja tutki hyvin tarkoin sekä sen ulkopinnan että läpän.

”Tämä on Porlockin käsialaa”, hän sanoi mietteliäästi. ”Tuskin voi olla epäilystäkään siitä, että tämä on Porlockin käsialaa, vaikka olen nähnyt sitä vain kahdesti aiemmin. Kreikkalaisesta e:stä ja sen erikoisesta yläkiehkurasta sen tunnistaa. Mutta jos kirjoittaja on Porlock, asian täytyy olla mitä tärkein.”

Hän puhui pikemmin itsekseen kuin minulle, mutta harmistukseni haihtui, kun hänen sanansa herättivät mielenkiintoni.

”Kuka Porlock sitten on?” kysyin.

”Porlock, Watson, on nom-de-plume, pelkkä tunniste, mutta sen taakse kätkeytyy liukas ja välttelevä henkilö. Eräässä aiemmassa kirjeessä hän ilmoitti minulle suoraan, ettei nimi ollut hänen omansa, ja haastoi minut löytämään hänet tämän suurkaupungin kuhisevien ihmismiljoonien joukosta. Porlockin merkitys ei ole hänessä itsessään vaan siinä suuressa miehessä, johon hän on yhteydessä. Kuvitelkaa luotsikalaa hain rinnalla, sakaalia leijonan rinnalla – mitä tahansa mitätöntä jonkin pelottavan seurassa; eikä vain pelottavan, Watson, vaan pahaenteisen – mitä pahaenteisimmän. Juuri siksi hän kiinnostaa minua. Olettehan kuullut minun puhuvan professori Moriartysta?”

”Se kuuluisa tieteellisin menetelmin toimiva rikollinen, joka on roistojen keskuudessa yhtä kuuluisa kuin –”

”Saatte minut punastumaan, Watson!” Holmes mumisi vaatimattomaan sävyyn.

”Olin sanomassa: yhtä kuuluisa kuin hän on suurelle yleisölle tuntematon.”

”Osuma! Selvä osuma!” Holmes huudahti. ”Teissä alkaa ilmetä odottamatonta, kuivakkaa huumoria, Watson, ja minun on opittava varomaan sitä. Mutta kun sanotte Moriartya rikolliseksi, syyllistytte lain silmissä kunnianloukkaukseen – ja juuri siinä piilevät asian suurenmoisuus ja ihmeellisyys! Kaikkien aikojen suurin juonittelija, kaiken pirullisuuden järjestäjä, alamaailmaa hallitsevat aivot, aivot, jotka olisivat voineet ratkaista kansakuntien kohtalot hyvässä tai pahassa – sellainen hän on! Mutta hän on niin yleisten epäilysten ulottumattomissa, niin arvostelun yläpuolella, niin ihailtavan taitava hoitamaan asiansa ja pysyttelemään taka-alalla, että voisi haastaa teidät oikeuteen juuri noista lausumistanne sanoista ja lähteä sieltä mukanaan vuoden eläkkeenne korvauksena loukatusta kunniastaan. Eikö hän ole Asteroidin dynamiikan juhlittu kirjoittaja, teoksen, joka kohoaa puhtaan matematiikan niin huimiin korkeuksiin, ettei tiedelehdistössä sanota olleen ketään, joka olisi kyennyt sitä arvostelemaan? Tällaistako miestä sopii panetella? Rivosuinen lääkäri ja paneteltu professori – sellaiset olisivat teidän kummankin osanne! Sellaista on nerous, Watson. Mutta jos vähäisemmät miehet vain säästävät henkeni, meidän päivämme koittaa vielä varmasti.”

”Kunpa olisin sitä näkemässä!” huudahdin hartaasti. ”Mutta te puhuitte tästä Porlock-nimisestä miehestä.”

”Niin, tosiaan – niin sanottu Porlock on ketjussa lenkki, vähän matkan päässä sen mahtavasta kiinnityskohdasta. Porlock ei ole aivan luja lenkki – näin meidän kesken. Hän on sen ketjun ainoa heikko kohta, sikäli kuin olen päässyt sitä koettelemaan.”

”Mutta mikään ketju ei ole heikointa lenkkiään vahvempi.”

”Täsmälleen niin, hyvä Watson! Siksi Porlock onkin äärimmäisen tärkeä. Häntä on ohjannut jonkinlainen alkeellinen halu tehdä oikein, ja kun tuota halua on harkitusti ruokittu lähettämällä hänelle kiertoteitse silloin tällöin kymmenen punnan seteli, hän on kerran tai pari antanut minulle arvokkaita ennakkotietoja – kaikkein arvokkaimpia, sillä niiden avulla rikos voidaan ennakoida ja estää eikä vain kostaa. En epäile, että jos meillä olisi salakirjoituksen avain, havaitsisimme tämän viestin olevan juuri kuvaamani kaltainen.”

Holmes silitti paperin jälleen suoraksi lautasellaan, jolta ei ollut syönyt. Nousin, kumarruin hänen ylitseen ja tuijotin eriskummallista kirjoitusta, joka kuului näin:

534 C2 13 127 36 31 4 17 21 41

Douglas 109 293 5 37 Birlstone

26 Birlstone 9 47 171

”Mitä päättelette siitä, Holmes?”

”Selvästi siinä yritetään välittää salaista tietoa.”

”Mutta mitä hyötyä salakirjoitetusta viestistä on ilman avainta?”

”Tässä tapauksessa ei mitään.”

”Miksi sanotte ’tässä tapauksessa’?”

”Koska monia salakirjoituksia luen yhtä vaivattomasti kuin henkilökohtaisten ilmoitusten palstan salaperäisiä viestejä. Sellaiset alkeelliset keinot huvittavat älyä rasittamatta sitä. Tämä on kuitenkin toista maata. Viesti viittaa selvästi jonkin kirjan tietyllä sivulla oleviin sanoihin. Ennen kuin minulle kerrotaan, mikä sivu ja mikä kirja on kyseessä, en mahda mitään.”

”Mutta miksi ’Douglas’ ja ’Birlstone’?”

”Selvästikin siksi, ettei niitä sanoja ollut kyseisellä sivulla.”

”Miksei hän sitten ole ilmoittanut kirjaa?”

”Teidän luontainen terävyytenne, hyvä Watson, tuo ystäviänne ilahduttava synnynnäinen oveluutenne, estäisi teitä varmasti panemasta avainta ja viestiä samaan kuoreen. Jos kuori joutuisi harhateille, olisitte hukassa. Tällä tavoin vahinkoa syntyy vasta, jos kumpikin joutuu harhateille. Päivän toisen postin olisi jo pitänyt saapua, ja hämmästyisin, ellei se toisi meille joko uutta selittävää kirjettä tai, mikä on todennäköisempää, juuri sitä kirjaa, johon nämä numerot viittaavat.”

Holmesin arvelu osoittautui oikeaksi jo muutaman minuutin kuluttua, kun palveluspoika Billy ilmestyi mukanaan juuri odottamamme kirje.

”Samaa käsialaa”, Holmes huomautti avatessaan kuoren, ”ja oikein allekirjoitettukin”, hän lisäsi riemukkaasti levittäessään kirjeen auki. ”Kas niin, tämähän edistyy, Watson.” Hänen ilmeensä synkkeni kuitenkin, kun hän silmäili sisältöä.

”Voi sentään, tämäpä on suuri pettymys! Pelkäänpä, Watson, että kaikki odotuksemme raukeavat tyhjiin. Toivon, ettei Porlock-nimiselle miehelle käy kuinkaan.”

”Hyvä herra Holmes” [hän kirjoittaa]:

”En mene tässä asiassa pidemmälle. Se on liian vaarallista – hän epäilee minua. Näen, että hän epäilee minua. Hän tuli luokseni aivan odottamatta, kun olin jo kirjoittanut tähän kuoreen osoitteen lähettääkseni teille salakirjoituksen avaimen. Onnistuin peittämään kuoren. Jos hän olisi nähnyt sen, minun olisi käynyt huonosti. Mutta luin hänen silmistään epäluulon. Pyydän, että poltatte salakirjoitetun viestin, josta ei nyt voi enää olla teille hyötyä.

Fred Porlock.”

Holmes istui jonkin aikaa pyöritellen kirjettä sormiensa välissä ja tuijotti tulta otsa kurtussa.

”Siinä ei loppujen lopuksi ehkä ole mitään perää”, hän sanoi viimein. ”Ehkä kyse on vain hänen huonosta omastatunnostaan. Koska hän tietää olevansa petturi, hän on saattanut lukea toisen silmistä syytöksen.”

”Toisella tarkoitatte otaksuakseni professori Moriartya.”

”Juuri häntä! Kun joku siitä joukosta puhuu ’Hänestä’, tiedätte kyllä, ketä tarkoitetaan. Heille kaikille on olemassa yksi hallitseva ’Hän’.”

”Mutta mitä hän voi tehdä?”

”Hm! Se on laaja kysymys. Kun vastassanne on yksi Euroopan etevimmistä älyistä ja hänen tukenaan kaikki pimeyden voimat, mahdollisuudet ovat rajattomat. Joka tapauksessa ystävämme Porlock on ilmeisesti suunniltaan pelosta – verratkaa kirjeen käsialaa kuoren käsialaan; kuoren hän kertoo kirjoittaneensa ennen tuota pahaenteistä vierailua. Toinen on selkeää ja varmaa. Toisesta saa tuskin selvää.”

”Miksi hän ylipäätään kirjoitti? Miksei hän vain jättänyt asiaa sikseen?”

”Koska hän pelkäsi, että siinä tapauksessa alkaisin tiedustella hänen peräänsä ja aiheuttaisin hänelle mahdollisesti ikävyyksiä.”

”Epäilemättä”, sanoin. ”Tietysti.” Olin ottanut käteeni alkuperäisen salakirjoitetun viestin ja tutkin sitä otsa kurtussa. ”On aika raivostuttavaa ajatella, että tärkeä salaisuus saattaa piillä tässä paperilapussa ja ettei ihmisjärki pysty selvittämään sitä.”

Sherlock Holmes oli työntänyt koskemattoman aamiaisensa syrjään ja sytyttänyt pahanhajuisen piippunsa, syvimpien mietiskelyjensä seuralaisen. ”Niinköhän!” hän sanoi nojautuen taakse ja tuijottaen kattoa. ”Ehkä jotkin seikat ovat jääneet teidän machiavellilaiselta älyltänne huomaamatta. Tarkastelkaamme pulmaa puhtaan järjen valossa. Tuo mies viittaa kirjaan. Siinä on lähtökohtamme.”

”Jokseenkin epämääräinen sellainen.”

”Katsotaanpa sitten, voimmeko täsmentää sitä. Kun keskityn asiaan, pulma ei tunnukaan aivan niin mahdottomalta. Mitä viitteitä meillä on siitä, mikä kirja on kyseessä?”

”Ei mitään.”

”No, no, ei asia sentään aivan niin huonosti ole. Salakirjoitettu viesti alkaa suurella luvulla 534, eikö totta? Voimme ottaa työhypoteesiksi, että 534 tarkoittaa juuri sitä sivua, johon salakirjoitus viittaa. Näin kirjamme on jo osoittautunut paksuksi kirjaksi, ja se on toki edistystä. Mitä muita viitteitä meillä on tämän paksun kirjan laadusta? Seuraava merkki on C2. Mitä te siitä arvelette, Watson?”

”Toista lukua, epäilemättä.”

”Tuskinpa sentään, Watson. Olette varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että jos sivu on ilmoitettu, luvun numero on yhdentekevä. Ja myös siitä, että jos sivulla 534 ollaan vasta toisessa luvussa, ensimmäisen on täytynyt olla suorastaan sietämättömän pitkä.”

”Palsta!” huudahdin.

”Loistavaa, Watson. Te aivan säkenöitte tänä aamuna. Ellen pahasti erehdy, se tarkoittaa palstaa. Nyt alamme siis hahmottaa paksua, kaksipalstaista kirjaa, jonka kummankin palstan on oltava huomattavan pitkä, sillä yhden sanan järjestysnumero on viestissä kaksisataayhdeksänkymmentäkolme. Onko tämä kaikki, mitä järjen avulla voi päätellä?”

”Pelkäänpä niin.”

”Te teette nyt varmasti vääryyttä itsellenne. Vielä yksi välähdys, hyvä Watson – vielä yksi oivallus! Jos kirja olisi ollut harvinainen, hän olisi lähettänyt sen minulle. Sen sijaan hän oli aikonut, ennen suunnitelmiensa kariutumista, lähettää minulle vihjeen tässä kuoressa. Hän sanoo niin viestissään. Se näyttäisi viittaavan siihen, että kirja on sellainen, jonka hän uskoi minun löytävän vaivatta itse. Hänellä oli se – ja hän kuvitteli, että minullakin olisi. Lyhyesti sanottuna, Watson: se on hyvin yleinen kirja.”

”Tuo kuulostaa kyllä uskottavalta.”

”Olemme siis rajanneet etsinnän paksuun, kaksipalstaiseen ja yleisessä käytössä olevaan kirjaan.”

”Raamattu!” huudahdin riemukkaasti.

”Hyvä, Watson, hyvä! Mutta suokaa anteeksi, ei aivan kyllin hyvä! Vaikka itse ottaisinkin kohteliaisuutenne vastaan, tuskin keksisin kirjaa, joka olisi epätodennäköisemmin jonkun Moriartyn kumppanin käden ulottuvilla. Sitä paitsi Pyhästä kirjasta on niin monia painoksia, ettei hän voisi olettaa, että kahden kappaleen sivunumerot vastaisivat toisiaan. Tämän kirjan kappaleet ovat selvästikin yhdenmukaisia. Hän tietää varmasti, että hänen sivunsa 534 on täsmälleen sama kuin minun sivuni 534.”

”Mutta vain harvat kirjat täyttävät tuon ehdon.”

”Aivan. Siinä on pelastuksemme. Etsintämme rajoittuu ulkoasultaan yhdenmukaisiin kirjoihin, joita voi olettaa olevan kenellä tahansa.”

”Bradshaw!”

”Siinä on hankaluutensa, Watson. Bradshaw’n kieli on jäntevää ja tiivistä, mutta sanasto on rajallinen. Sellainen sanavalikoima tuskin soveltuisi yleisluontoisten viestien lähettämiseen. Jätämme Bradshaw’n pois laskuista. Pelkäänpä, ettei sanakirja samasta syystä tule kysymykseen. Mitä siis jää jäljelle?”

”Almanakka!”

”Mainiota, Watson! Ellen pahasti erehdy, nyt osuitte oikeaan. Almanakka! Tarkastelkaamme Whitaker’s Almanacia. Se on yleisessä käytössä. Siinä on vaadittu määrä sivuja. Se on kaksipalstainen. Vaikka se alkupuolellaan on sanoissaan pidättyväinen, loppua kohti se muuttuu muistaakseni varsin puheliaaksi.” Hän otti kirjan kirjoituspöydältään. ”Tässä on sivu 534, toinen palsta: varsin pitkä tekstijakso, joka käsittelee nähdäkseni Brittiläisen Intian kauppaa ja luonnonvaroja. Kirjoittakaa sanat muistiin, Watson! Kolmastoista sana on ’marathien’. Ei kovin lupaava alku, pelkäänpä. Numero satakaksikymmentäseitsemän on ’hallitus’, missä sentään on jotakin järkeä, vaikkei sillä juuri ole tekemistä meidän eikä professori Moriartyn kanssa. Yritetäänpä taas. Mitä marathien hallitus tekee? Voi sentään! Seuraava sana on ’sianharjakset’. Olemme hukassa, hyvä Watson! Kaikki on lopussa!”

Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta tuuheiden kulmakarvojen nykiminen kavalsi hänen pettymyksensä ja ärtymyksensä. Istuin avuttomana ja onnettomana tuijottaen tulta. Pitkän hiljaisuuden katkaisi Holmesin äkillinen huudahdus. Hän syöksähti kaapille ja palasi toinen keltakantinen nide kädessään.

”Maksamme nyt siitä, Watson, että olemme liiankin ajan tasalla!” hän huudahti. ”Olemme aikaamme edellä ja saamme siitä tavalliseen tapaan rangaistuksemme. Koska nyt on tammikuun seitsemäs päivä, olemme aivan asianmukaisesti hankkineet uuden almanakan. On hyvin todennäköistä, että Porlock poimi viestinsä vanhasta. Epäilemättä hän olisi kertonut sen meille, jos olisi kirjoittanut selityskirjeen. Katsotaanpa nyt, mitä sivulla 534 on meille tarjottavana. Kolmastoista sana on ’On’, mikä lupaa jo paljon parempaa. Numero satakaksikymmentäseitsemän on ’olemassa’ – ’On olemassa’” – Holmesin silmät loistivat innostuksesta, ja hänen hoikat, levottomat sormensa nykivät hänen laskiessaan sanoja – ”’vaara’. Ha! Ha! Mainiota! Kirjoittakaa se muistiin, Watson. ’On olemassa vaara – voi – tulla – hyvin – pian – eräs.’ Sitten tulee nimi ’Douglas’ – ’rikas – maaseutu – nyt – osoitteessa – Birlstonen – kartano – Birlstone – varmuus – on – kiireellinen’. Siinä, Watson! Mitä sanotte puhtaasta järjestä ja sen hedelmästä? Jos vihanneskauppiaalla sattuisi olemaan laakeriseppele, lähettäisin Billyn hakemaan sen.”

Tuijotin outoa viestiä, jonka olin raapustanut polvellani lepäävälle foolscap-arkille sitä mukaa kuin hän oli purkanut salakirjoitusta.

”Onpa outo ja sekava tapa ilmaista asiansa!” sanoin.

”Päinvastoin, hän on suoriutunut erinomaisen hyvin”, sanoi Holmes. ”Kun etsii yhdeltä ainoalta palstalta sanoja ilmaistakseen asiansa, tuskin voi odottaa löytävänsä kaiken tarvitsemansa. Jotakin on pakko jättää vastaanottajan ymmärryksen varaan. Sanoma on aivan selvä. Jotakin pirullista suunnitellaan erästä Douglasia vastaan, kuka hän sitten lieneekin. Kyseessä on varakas maaseudun herrasmies, joka asuu mainitussa paikassa. Hän on varma – ’varmuus’ oli lähin vastine, jonka hän löysi sanalle ’varma’ – siitä, että asialla on kiire. Siinä tuloksemme – ja olipa se kelpo pikku analyysi!”

Holmes tunsi onnistuneemmista töistään todellisen taiteilijan pyyteetöntä iloa, samoin kuin hän murehti synkästi silloin, kun työ jäi hänen tavoittelemansa korkean tason alapuolelle. Hän hykerteli yhä onnistumiselleen, kun Billy avasi oven selälleen ja sisään ohjattiin Scotland Yardin komisario MacDonald.

Noina alkuaikoina 1880-luvun lopulla Alec MacDonald oli vielä kaukana nykyisestä valtakunnallisesta maineestaan. Hän oli rikospoliisin nuori mutta luotettu jäsen, joka oli kunnostautunut useissa hänen hoitoonsa uskotuissa tapauksissa. Hänen pitkä, luiseva vartalonsa lupasi poikkeuksellisia ruumiinvoimia, ja hänen suuri kallonsa ja syvällä kuopissaan loistavat silmänsä kertoivat yhtä selvästi terävästä älystä, joka tuikki tuuheiden kulmakarvojen alta. Hän oli vaitelias ja täsmällinen mies, luonteeltaan juro, ja puhui vahvalla Aberdeenin korostuksella.

Holmes oli jo kahdesti hänen uransa aikana auttanut häntä menestykseen ja saanut itse ainoaksi palkkiokseen ongelman tuottaman älyllisen ilon. Siksi skotlantilainen tunsi syvää kiintymystä ja kunnioitusta harrastelijakollegaansa kohtaan ja osoitti sitä sillä avomielisyydellä, jolla kysyi Holmesilta neuvoa jokaisen vaikeuden kohdatessaan. Keskinkertaisuus ei tunne mitään itseään korkeampaa, mutta lahjakkuus tunnistaa nerouden heti, ja MacDonaldilla oli ammatissaan tarpeeksi lahjoja ymmärtääkseen, ettei ollut nöyryyttävää hakea apua mieheltä, joka oli jo sekä kyvyiltään että kokemukseltaan vailla vertaa Euroopassa. Holmes ei helposti ystävystynyt, mutta hän suhtautui tähän kookkaaseen skotlantilaiseen suopeasti ja hymyili hänet nähdessään.

”Olettepa te aikainen lintu, herra Mac”, hän sanoi. ”Toivotan onnea madon pyyntiin. Pelkäänpä tämän merkitsevän, että jotakin pahaa on tekeillä.”

”Jos sanoisitte ’toivon’ ettekä ’pelkään’, olisitte luullakseni lähempänä totuutta, herra Holmes”, komisario vastasi tietävästi virnistäen. ”No, pieni naukku voisi ehkä karkottaa aamun kostean koleuden. En, kiitoksia, en polta nyt. Minun täytyy kiirehtiä eteenpäin, sillä tutkinnan ensimmäiset tunnit ovat arvokkaita, eikä kukaan tiedä sitä paremmin kuin te itse. Mutta – mutta –”

Komisario oli äkkiä vaiennut ja tuijotti pöydällä olevaa paperia aivan ällistyneenä. Se oli arkki, jolle olin raapustanut arvoituksellisen viestin.

”Douglas!” hän änkytti. ”Birlstone! Mitä tämä on, herra Holmes? Hyvä mies, tämähän on noituutta! Mistä ihmeen kummasta te olette nuo nimet saaneet?”

”Se on salakirjoitettu viesti, jonka tohtori Watson ja minä olemme tässä saaneet ratkaistuksi. Mutta miksi – mitä vikaa nimissä on?”

Komisario katsoi vuoroin kumpaakin meistä, hämmästyksestä aivan ymmällään. ”Se vain”, hän sanoi, ”että Birlstonen kartanon herra Douglas murhattiin viime yönä hirvittävällä tavalla!”

---