Ai­ka­ko­ne

H. G. Wells

Luku 1

Aikamatkailija (sillä niin häntä on kätevintä kutsua) selvitteli meille erästä vaikeaselkoista asiaa. Hänen harmaat silmänsä loistivat ja tuikkivat, ja hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa punoittivat ja elivät. Tuli paloi kirkkaasti, ja hopealiljojen hehkulamppujen pehmeä hohde osui kupliin, jotka välähtelivät ja katosivat laseissamme. Hänen patentoimansa tuolit pikemminkin syleilivät ja hyväilivät meitä kuin alistuivat istuttaviksi, ja vallitsi tuo ylellinen illallisenjälkeinen tunnelma, jossa ajatus vaeltelee keveästi täsmällisyyden kahleista vapaana. Ja näin hän meille asian esitti – painottaen pääkohtia laihalla etusormellaan – kun me istuimme ja laiskasti ihailimme hänen vakavaa paneutumistaan uuteen paradoksiinsa (jollaisena me sitä pidimme) ja hänen ajatustensa runsautta.

”Teidän on seurattava tarkasti ajatuksenkulkuani. Joudun kiistämään yhden tai kaksi lähes yleisesti hyväksyttyä käsitystä. Esimerkiksi geometria, jota teille opetettiin koulussa, perustuu väärinkäsitykseen.”

”Eikö tuo ole meiltä aika paljon vaadittu näin alkajaisiksi?” sanoi Filby, väittelynhaluinen punatukkainen mies.

”En pyydä teitä hyväksymään mitään ilman järkeviä perusteita. Myönnätte kyllä pian sen verran kuin tarvitsen. Tiedätte tietenkin, ettei matemaattista viivaa, viivaa jonka paksuus on nolla, ole todellisuudessa olemassa. Näinhän teille opetettiin? Ei liioin matemaattista tasoa. Ne ovat pelkkiä abstraktioita.”

”Se pitää paikkansa”, sanoi psykologi.

”Eikä kuutiotakaan voi olla todellisuudessa olemassa, jos sillä on vain pituus, leveys ja paksuus.”

”Tuohon panen vastaan”, sanoi Filby. ”Totta kai kiinteä kappale voi olla olemassa. Kaikki todelliset oliot –”

”Niin useimmat ajattelevat. Mutta odottakaahan hetki. Voiko hetkellinen kuutio olla olemassa?”

”En ymmärrä”, sanoi Filby.

”Voiko kuutio olla todellisuudessa olemassa, ellei sillä ole lainkaan ajallista kestoa?”

Filby kävi mietteliääksi. ”On selvää”, Aikamatkailija jatkoi, ”että jokaisen todellisen kappaleen on ulotuttava neljään suuntaan: sillä täytyy olla pituus, leveys, paksuus ja – kesto. Mutta erään lihan luontaisen heikkouden vuoksi, jonka selitän teille hetken kuluttua, olemme taipuvaisia sivuuttamaan tämän tosiasian. Todellisuudessa ulottuvuuksia on neljä, kolme joita nimitämme avaruuden kolmeksi tasoksi, ja neljäs, aika. Näiden kolmen ensimmäisen ulottuvuuden ja viimeksi mainitun välille tehdään kuitenkin mielellään ero, jolla ei ole todellista perustetta, sillä tietoisuutemme nyt vain sattuu kulkemaan viimeksi mainittua pitkin jaksoittain yhteen suuntaan elämämme alusta loppuun.”

”Se”, sanoi hyvin nuori mies, joka yritti vähän väliä sytyttää sikariaan uudelleen lampun liekistä. ”Se … tosiaan hyvin selvää.”

”On hyvin merkillistä, että tämä jää niin laajalti huomaamatta”, Aikamatkailija jatkoi hieman piristyneenä. ”Juuri tätä neljännellä ulottuvuudella oikeastaan tarkoitetaan, vaikkeivät jotkut neljännestä ulottuvuudesta puhuvat tiedäkään sitä tarkoittavansa. Se on vain toinen tapa tarkastella aikaa. Aika ei eroa mistään avaruuden kolmesta ulottuvuudesta muuten kuin siinä, että tietoisuutemme liikkuu sitä pitkin. Mutta jotkut hupsut ovat käsittäneet ajatuksen väärin. Olettehan kaikki kuulleet, mitä heillä on sanottavana tästä neljännestä ulottuvuudesta?”

”Minä en ole kuullut”, sanoi maakuntakaupungin pormestari.

”Asia on aivan yksinkertainen. Matemaatikkomme sanovat avaruudella olevan kolme ulottuvuutta, joita voi nimittää pituudeksi, leveydeksi ja paksuudeksi, ja avaruus voidaan aina määritellä kolmen toisiaan vastaan kohtisuoran tason avulla. Mutta jotkut filosofisesti suuntautuneet ihmiset ovat kyselleet, miksi ulottuvuuksia on juuri kolme – miksei vielä yhtä suuntaa, joka olisi kohtisuorassa noita kolmea vastaan? – ja ovat jopa yrittäneet luoda neliulotteisen geometrian. Professori Simon Newcomb selvitteli tätä New Yorkin matemaattiselle seuralle vasta noin kuukausi sitten. Tiedättehän, miten voimme kuvata kolmiulotteisen kappaleen tasaisella pinnalla, jolla on vain kaksi ulottuvuutta, ja samaan tapaan he arvelevat voivansa esittää kolmiulotteisilla malleilla neliulotteisen kappaleen – jos vain saisivat sen perspektiivin hallintaansa. Ymmärrättekö?”

”Luullakseni”, mumisi maakuntakaupungin pormestari. Hän rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiinsä, ja hänen huulensa liikkuivat kuin hän olisi toistellut salaperäisiä sanoja. ”Niin, nyt taidan ymmärtää”, hän sanoi hetken kuluttua, ja hänen ilmeensä kirkastui aivan hetkeksi.

”No niin, voin kyllä kertoa teille, että olen jo jonkin aikaa työskennellyt tämän neliulotteisen geometrian parissa. Eräät tuloksistani ovat merkillisiä. Tässä esimerkiksi on erään miehen muotokuva kahdeksanvuotiaana, toinen viisitoistavuotiaana, kolmas seitsemäntoistavuotiaana, neljäs kaksikymmentäkolmevuotiaana ja niin edelleen. Ne kaikki ovat ilmeisesti eräänlaisia poikkileikkauksia, kolmiulotteisia kuvia hänen neliulotteisesta olemuksestaan, joka on pysyvä ja muuttumaton.

”Tiedemiehet”, Aikamatkailija jatkoi pidettyään tauon, jotta ehtisimme kunnolla sulattaa tämän, ”tietävät varsin hyvin, että aika on vain eräänlaista avaruutta. Tässä on yleistajuinen tieteellinen kaavio, säähavaintoja kuvaava käyrä. Tämä viiva, jota seuraan sormellani, näyttää ilmapuntarin liikkeen. Eilen se oli näin korkealla, viime yönä se laski, sitten se kohosi taas tänä aamuna ja jatkoi loivasti ylöspäin tänne asti. Elohopea ei varmaankaan piirtänyt tätä viivaa yhdessäkään yleisesti tunnustetussa avaruuden ulottuvuudessa? Ja silti se varmasti piirsi sellaisen viivan, joten meidän on pääteltävä, että viiva kulki aikaulottuvuutta pitkin.”

”Mutta”, sanoi lääkäri ja tuijotti tiiviisti yhtä takassa hehkuvaa hiiltä, ”jos aika on tosiaan vain avaruuden neljäs ulottuvuus, miksi sitä pidetään ja on aina pidetty jonakin muuna? Ja miksemme voi liikkua ajassa niin kuin liikumme avaruuden muissa ulottuvuuksissa?”

Aikamatkailija hymyili. ”Oletteko varma, että voimme liikkua vapaasti avaruudessa? Oikealle ja vasemmalle pääsemme, taakse- ja eteenpäin varsin vapaasti, ja niin ihmiset ovat aina tehneet. Myönnän, että liikumme vapaasti kahdessa ulottuvuudessa. Mutta entä ylös ja alas? Siinä meitä rajoittaa painovoima.”

”Ei aivan niinkään”, sanoi lääkäri. ”Onhan ilmapalloja.”

”Mutta ennen ilmapalloja ihminen ei voinut liikkua vapaasti pystysuunnassa, jollei oteta lukuun satunnaista hyppimistä ja maanpinnan epätasaisuuksia.”

”Silti ihmiset saattoivat liikkua hiukan ylös ja alas”, sanoi lääkäri.

”Helpommin, paljon helpommin alas kuin ylös.”

”Ja ajassa ette voi liikkua lainkaan, ette pääse nykyhetkestä mihinkään.”

”Hyvä herra, juuri siinä olette väärässä. Juuri siinä koko maailma on erehtynyt. Me pääsemme nykyhetkestä pois kaiken aikaa. Henkinen olemassaolomme, joka on aineetonta ja vailla ulottuvuuksia, kulkee aikaulottuvuutta pitkin tasaisella nopeudella kehdosta hautaan. Aivan niin kuin kulkisimme alaspäin, jos olemassaolomme alkaisi viidenkymmenen mailin korkeudella maanpinnasta.”

”Mutta suurin vaikeus on tämä”, psykologi keskeytti. ”Te voitte liikkua avaruudessa kaikkiin suuntiin, mutta ajassa ette voi liikkua.”

”Siinä on suuren keksintöni siemen. Mutta olette väärässä sanoessanne, ettemme voi liikkua ajassa. Jos esimerkiksi muistelen jotakin tapausta hyvin elävästi, palaan siihen hetkeen, jolloin se sattui: silloin olen teidän sanojenne mukaan hajamielinen. Hyppään hetkeksi takaisin. Meillä ei tietenkään ole keinoa jäädä menneisyyteen pidemmäksi aikaa, sen enempää kuin villillä tai eläimellä on keinoa pysytellä kuuden jalan korkeudella maanpinnasta. Mutta sivistynyt ihminen on siinä suhteessa paremmassa asemassa kuin villi. Hän voi nousta ilmapallolla painovoimaa vastaan, ja miksei hän voisi toivoa kykenevänsä lopulta pysäyttämään tai kiihdyttämään kulkuaan aikaulottuvuutta pitkin tai jopa kääntymään ympäri ja kulkemaan päinvastaiseen suuntaan?”

”Voi, tämä”, Filby aloitti, ”on pelkkää –”

”Miksei?” sanoi Aikamatkailija.

”Se on järjen vastaista”, sanoi Filby.

”Minkä järjen?” sanoi Aikamatkailija.

”Väittelemällä voitte todistaa mustan valkoiseksi”, sanoi Filby, ”mutta minua ette saa koskaan vakuuttuneeksi.”

”Voi olla, etten saa”, sanoi Aikamatkailija. ”Mutta nyt alatte ymmärtää, mihin neliulotteisen geometrian tutkimuksillani pyrin. Jo kauan sitten sain epämääräisen ajatuksen koneesta –”

”Jolla voisi matkustaa ajassa!” huudahti hyvin nuori mies.

”Joka kulkee yhtä hyvin mihin tahansa suuntaan avaruudessa ja ajassa, ohjaajan valinnan mukaan.”

Filby tyytyi nauramaan.

”Mutta minulla on kokeelliset todisteet”, sanoi Aikamatkailija.

”Se olisi historioitsijalle erinomaisen kätevää”, psykologi arveli. ”Voisi esimerkiksi palata menneisyyteen ja tarkistaa yleisesti hyväksytyn selostuksen Hastingsin taistelusta!”

”Ettekö luule, että herättäisitte huomiota?” sanoi lääkäri. ”Esivanhempamme eivät liiemmin suvainneet anakronismeja.”

”Voisi oppia kreikkansa suoraan Homeroksen ja Platonin huulilta”, hyvin nuori mies tuumi.

”Siinä tapauksessa teidät varmasti hylättäisiin Little-go-tutkinnossa. Saksalaiset oppineet ovat parantaneet kreikkaa niin paljon.”

”Sitten on vielä tulevaisuus”, sanoi hyvin nuori mies. ”Ajatelkaa! Voisi sijoittaa kaikki rahansa, jättää ne kasvamaan korkoa ja kiiruhtaa itse edelle!”

”Ja löytää yhteiskunnan”, sanoin minä, ”joka on rakennettu tiukasti kommunististen periaatteiden varaan.”

”Kaiken maailman hurjia ja tolkuttomia teorioita!” psykologi aloitti.

”Niin, siltä se minustakin tuntui, enkä siksi koskaan puhunut siitä ennen kuin –”

”Kokeelliset todisteet!” huudahdin minä. ”Aiotteko todistaa tuon?”

”Koe!” huusi Filby, jonka aivot alkoivat väsyä.

”Näyttäkää nyt kuitenkin se kokeenne”, sanoi psykologi, ”vaikka humpuukiahan tämä kaikki on.”

Aikamatkailija hymyili meille kaikille. Sitten hän käveli hitaasti ulos huoneesta, yhä vienosti hymyillen, kädet syvällä housuntaskuissa, ja kuulimme hänen tohveliensa laahaavan pitkää käytävää pitkin kohti laboratoriota.

Psykologi katsoi meitä. ”Mitähän hänellä on?”

”Jokin silmänkääntötemppu”, sanoi lääkäri, ja Filby yritti kertoa meille eräästä Burslemissa näkemästään taikurista. Mutta ennen kuin hän ehti edes esipuheensa loppuun, Aikamatkailija palasi ja Filbyn tarina lopahti.

Aikamatkailijan kädessä oli kimaltava metallinen kehikko, tuskin pientä kelloa suurempi ja hyvin hienotekoinen. Siinä oli norsunluuta ja jotakin läpinäkyvää kiteistä ainetta. Ja nyt minun on oltava täsmällinen, sillä se, mitä seuraavaksi tapahtui – ellei hänen selitystään hyväksytä – on kerrassaan selittämätöntä. Hän otti yhden pienistä kahdeksankulmaisista pöydistä, joita oli eri puolilla huonetta, ja asetti sen takan eteen niin, että kaksi sen jalkaa tuli takan edessä olevalle matolle. Tälle pöydälle hän laski laitteen. Sitten hän veti tuolin lähemmäs ja istuutui. Pöydällä oli laitteen lisäksi vain pieni varjostimellinen lamppu, jonka kirkas valo lankesi pienoismalliin. Huoneessa oli myös ehkä tusinan verran kynttilöitä, kaksi takanreunuksella messinkisissä kynttilänjaloissa ja useita seinäkynttilänjaloissa, joten huone oli kirkkaasti valaistu. Minä istuin matalassa nojatuolissa lähinnä tulta, ja vedin tuolini eteenpäin niin, että olin melkein Aikamatkailijan ja takan välissä. Filby istui hänen takanaan ja katsoi hänen olkansa yli. Lääkäri ja maakuntakaupungin pormestari katselivat häntä oikealta sivulta, psykologi vasemmalta. Hyvin nuori mies seisoi psykologin takana. Olimme kaikki valppaina. Minusta tuntuu uskomattomalta, että meitä olisi näissä oloissa voitu huijata millään tempulla, olipa se miten ovelasti keksitty tai miten taitavasti tehty tahansa.

Aikamatkailija katsoi meitä ja sitten laitetta. ”No?” sanoi psykologi.

”Tämä pieni kapistus”, sanoi Aikamatkailija kyynärpäät pöydällä ja kädet yhteen painettuina laitteen yllä, ”on vain pienoismalli. Se esittää suunnittelemaani konetta, jolla voi matkustaa ajassa. Huomaatte, että se näyttää merkillisen vinolta ja että tämä tanko välkkyy kummallisesti, aivan kuin se olisi jollakin tavoin epätodellinen.” Hän osoitti osaa sormellaan. ”Tässä on myös yksi pieni valkoinen vipu, ja tässä toinen.”

Lääkäri nousi tuolistaan ja kurkisti laitteen sisään. ”Kauniisti tehty”, hän sanoi.

”Sen tekemiseen kului kaksi vuotta”, Aikamatkailija vastasi napakasti. Kun olimme kaikki tehneet samoin kuin lääkäri, hän sanoi: ”Nyt tahdon teidän ymmärtävän selvästi, että tätä vipua painettaessa kone lähtee liukumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen kääntää liikkeen päinvastaiseksi. Tämä satula esittää aikamatkailijan istuinta. Kohta painan vipua ja kone lähtee. Se haihtuu näkyvistä, siirtyy tulevaan aikaan ja katoaa. Katsokaa kapistusta tarkkaan. Katsokaa myös pöytää ja varmistukaa siitä, ettei tässä ole mitään petosta. En halua haaskata tätä pienoismallia ja kuulla sitten olevani huijari.”

Seurasi ehkä minuutin tauko. Psykologi näytti aikovan sanoa minulle jotakin mutta muuttikin mielensä. Sitten Aikamatkailija ojensi sormensa vipua kohti. ”Ei”, hän sanoi äkkiä. ”Antakaa kätenne.” Hän kääntyi psykologiin päin, otti hänen kätensä omaansa ja käski häntä ojentamaan etusormensa. Niin juuri psykologi itse lähetti aikakoneen pienoismallin päättymättömälle matkalleen. Näimme kaikki vivun kääntyvän. Olen täysin varma, ettei siinä ollut mitään petosta. Tuntui tuulenhenkäys, ja lampun liekki hypähti. Toinen takanreunuksen kynttilöistä sammui, ja pieni kone kiepahti äkkiä ympäri, hämärtyi, näkyi ehkä sekunnin ajan haamuna, himmeästi kimaltelevana messingin ja norsunluun pyörteenä; sitten se oli poissa – kadonnut! Lamppua lukuun ottamatta pöytä oli tyhjä.

Kaikki olivat minuutin vaiti. Sitten Filby sanoi, että piru hänet periköön.

Psykologi tointui tyrmistyksestään ja kurkisti äkkiä pöydän alle. Silloin Aikamatkailija nauroi hilpeästi. ”No?” hän sanoi psykologin äskeiseen tapaan. Sitten hän nousi, meni takanreunuksella olevan tupakkapurkin luo ja alkoi täyttää piippuaan selin meihin.

Tuijotimme toisiamme. ”Kuulkaahan”, sanoi lääkäri, ”oletteko tässä vakavissanne? Uskotteko tosissanne, että tuo kone on matkustanut ajassa?”

”Tietenkin”, sanoi Aikamatkailija ja kumartui sytyttämään puunsäleen takkatulesta. Sitten hän kääntyi piippuaan sytyttäen katsomaan psykologin kasvoja. (Psykologi otti sikarin osoittaakseen, ettei ollut mennyt tolaltaan, ja yritti sytyttää sen leikkaamatta sen päätä.) ”Sitä paitsi minulla on tuolla suuri kone melkein valmiina” – hän viittasi laboratorioon – ”ja kunhan se on koottu, aion lähteä itse matkalle.”

”Tahdotteko sanoa, että tuo kone on matkustanut tulevaisuuteen?” sanoi Filby.

”Tulevaisuuteen tai menneisyyteen – en tiedä varmasti kumpaan.”

Hetken kuluttua psykologi sai ajatuksen. ”Jos se ylipäätään meni minnekään, sen on täytynyt mennä menneisyyteen”, hän sanoi.

”Miksi?” sanoi Aikamatkailija.

”Sillä oletan, ettei se ole liikkunut avaruudessa, ja jos se matkusti tulevaisuuteen, sehän olisi yhä tässä koko tämän ajan, koska sen on täytynyt kulkea tämän ajan läpi.”

”Mutta”, sanoin minä, ”jos se matkusti menneisyyteen, sen olisi täytynyt näkyä, kun ensi kerran tulimme tähän huoneeseen; ja viime torstaina, kun olimme täällä; ja sitä edellisenä torstaina; ja niin edelleen!”

”Painavia vastaväitteitä”, huomautti maakuntakaupungin pormestari puolueettoman näköisenä ja kääntyi Aikamatkailijan puoleen.

”Ei vähääkään”, sanoi Aikamatkailija ja jatkoi psykologille: ”Ajatelkaahan. Te osaatte selittää sen. Se on havaintokynnyksen alittava aistimus, tiedättehän, laimentunut aistimus.”

”Tietenkin”, sanoi psykologi ja rauhoitteli meitä. ”Se on yksinkertainen psykologinen seikka. Minun olisi pitänyt tulla ajatelleeksi sitä. Sehän on aivan selvää ja tukee paradoksia aivan ihastuttavasti. Emme voi nähdä sitä emmekä hahmottaa tätä konetta sen paremmin kuin pyörivän pyörän puolaa tai ilmassa lentävää luotia. Jos se matkustaa ajassa viisikymmentä tai sata kertaa meitä nopeammin, jos se kulkee minuutin siinä ajassa kun me kuljemme sekunnin, sen synnyttämä vaikutelma on tietenkin vain viideskymmenesosa tai sadasosa siitä, millaisen se tekisi, ellei se matkustaisi ajassa. Sehän on aivan selvää.” Hän pyyhkäisi kädellään sen tilan halki, jossa kone oli ollut. ”Huomaatteko?” hän sanoi nauraen.

Istuimme ja tuijotimme tyhjää pöytää minuutin verran. Sitten Aikamatkailija kysyi, mitä ajattelimme tästä kaikesta.

”Tänä iltana se kuulostaa kyllä uskottavalta”, sanoi lääkäri, ”mutta odottakaahan huomista. Odottakaa aamun tervettä järkeä.”

”Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?” kysyi Aikamatkailija. Samalla hän otti lampun käteensä ja johdatti meidät pitkää vetoisaa käytävää pitkin laboratorioonsa. Muistan elävästi lepattavan valon, hänen oudon, leveän päänsä siluetin, varjojen tanssin, kuinka me kaikki seurasimme häntä ymmällämme mutta epäuskoisina ja kuinka näimme siellä laboratoriossa suuremman version siitä pienestä laitteesta, jonka olimme nähneet katoavan silmiemme edestä. Osa siitä oli nikkeliä, osa norsunluuta, ja jotkin osat oli varmasti viilattu tai sahattu vuorikristallista. Laite oli pääosin valmis, mutta kierteiset kristallitangot olivat keskeneräisinä työpenkillä muutamien piirustusarkkien vieressä, ja nostin yhden tangoista katsellakseni sitä tarkemmin. Kvartsia se näytti olevan.

”Kuulkaahan”, sanoi lääkäri, ”oletteko aivan vakavissanne? Vai onko tämä jokin temppu – samanlainen kuin se aave, jonka näytitte meille viime jouluna?”

”Tällä koneella”, sanoi Aikamatkailija pitäen lamppua korkealla, ”aion tutkia aikaa. Onko se selvää? En ole eläessäni ollut näin vakavissani.”

Kukaan meistä ei oikein tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua.

Tavoitin Filbyn katseen lääkärin olkapään yli, ja hän iski minulle juhlallisesti silmää.

---