Kau­hu­jen talo

William Hope Hodgson

1. luku: Käsikirjoituksen löytyminen

Kaukana Irlannin länsiosassa sijaitsee pikkuruinen Kraighten-niminen kylä. Se on yksinään matalan kukkulan juurella. Ympärillä levittäytyy laajalti kolkko ja perin karu autioseutu; sieltä täältä, pitkien taipaleiden välein, voi löytää jonkin kauan autiona olleen mökin rauniot – olkikatottomat ja paljaat. Koko seutu on paljasta ja asumatonta, ja maakerros tuskin peittää alla olevaa kalliota, jota seudulla on runsaasti ja joka paikoin kohoaa maasta aallonmuotoisina harjanteina.

Silti ystäväni Tonnison ja minä olimme päättäneet viettää siellä lomamme. Hän oli edellisenä vuonna pitkällä patikkaretkellä osunut paikalle aivan sattumalta ja huomannut, mitä mahdollisuuksia pikkukylän laitaa virtaava pieni, nimetön joki tarjosi kalastajalle.

Mainitsin jo, ettei joella ole nimeä; voin lisätä, ettei yhdessäkään tähän mennessä tutkimassani kartassa näy kylää eikä jokea. Ne näyttävät jääneen kokonaan huomaamatta; tavallisia matkaoppaita lukiessa voisi tosiaan luulla, ettei niitä ole olemassakaan. Osaksi tämä saattaa selittyä sillä, että lähin rautatieasema (Ardrahan) on noin neljänkymmenen mailin päässä.

Oli lämmin alkuilta, kun ystäväni ja minä saavuimme Kraighteniin. Olimme saapuneet Ardrahaniin edellisenä yönä, nukkuneet kylän postitoimistosta vuokraamissamme huoneissa ja lähteneet seuraavana aamuna hyvissä ajoin matkaan tyypillisillä irlantilaisilla sivuistuinrattailla, joista pitelimme epävarmasti kiinni.

Matka oli vienyt koko päivän ja kulkenut huonoimpia kuviteltavissa olevia kärryteitä, joten olimme perin väsyneitä ja hieman pahalla tuulella. Ennen kuin saatoimme ajatellakaan ruokaa tai lepoa, teltta oli kuitenkin pystytettävä ja tavarat pantava paikoilleen. Ryhdyimme siis ajurimme avustuksella työhön, ja pian teltta olikin pystyssä pienellä maatilkulla aivan pikkukylän ulkopuolella, hyvin lähellä jokea.

Kun kaikki tavarat oli saatu talteen, päästimme ajurin lähtemään, sillä hänen oli palattava mahdollisimman kiireesti, ja sanoimme, että hänen piti tulla luoksemme kahden viikon kuluttua. Olimme tuoneet ruokatarpeita siksi ajaksi, ja vettä saisimme joesta. Polttoainetta emme tarvinneet, sillä olimme ottaneet varusteisiimme pienen öljykeittimen ja sää oli kaunis ja lämmin.

Tonnison oli ehdottanut, että leiriytyisimme ulos sen sijaan, että majoittuisimme johonkin mökkiin. Hänen sanojensa mukaan ei ollut herkkua nukkua huoneessa, jonka yhdessä nurkassa oli terve ja suurilukuinen irlantilaisperhe ja toisessa sikolätti, kun yläpuolella istui yöpuulla resuinen kanaparvi jakamassa siunauksiaan tasapuolisesti ja koko huone oli niin täynnä turpeensavua, että pelkkä pään pistäminen ovesta sisään sai miehen aivastelemaan niin että pää oli irrota.

Tonnison oli nyt sytyttänyt keittimen ja leikkasi parhaillaan pekonisiivuja paistinpannuun, joten otin vesipannun ja menin alas joelle hakemaan vettä. Matkalla jouduin kulkemaan aivan läheltä pientä kyläläisryhmää. He katselivat minua uteliaasti mutteivät lainkaan epäystävällisesti, vaikkei kukaan rohjennutkaan sanoa sanaakaan.

Palatessani täyden vesipannun kanssa menin heidän luokseen, nyökkäsin ystävällisesti ja saatuani vastaukseksi samanlaisen nyökkäyksen kysäisin ohimennen kalastuksesta; mutta vastaamisen sijaan he vain pudistivat vaiti päätään ja tuijottivat minua. Toistin kysymyksen ja suuntasin sanani erityisesti vieressäni seisovalle isolle, luisevalle miehelle, mutta tälläkään kertaa en saanut vastausta. Sitten mies kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi nopeasti jotakin kielellä, jota en ymmärtänyt, ja samassa koko joukko rupesi pajattamaan kieltä, jonka hetken kuluttua arvelin olevan puhdasta iiriä. Samalla he vilkuilivat tuon tuostakin minuun päin. He puhuivat keskenään näin ehkä minuutin verran; sitten mies, jolle olin esittänyt kysymykseni, kääntyi minuun päin ja sanoi jotakin. Hänen ilmeestään arvasin hänen vuorostaan kyselevän minulta jotakin, mutta nyt oli minun pudistettava päätäni ja osoitettava, etten käsittänyt, mitä he halusivat tietää. Niin me seisoimme toisiamme katsellen, kunnes kuulin Tonnisonin huutavan, että kiirehtisin pannuineni. Jätin heidät hymyillen ja nyökäten, ja kaikki pienessä joukossa hymyilivät ja nyökkäsivät vastaukseksi, vaikka heidän kasvoiltaan kuvastui yhä hämmennys.

Näiden muutamien erämaan mökkien asukkaat eivät selvästikään osanneet sanaakaan englantia, tuumin kävellessäni telttaa kohti. Kun kerroin asiasta Tonnisonille, hän sanoi tietävänsä sen ja lisäsi, ettei se ollut lainkaan harvinaista siinä osassa maata, missä ihmiset usein elivät ja kuolivat syrjäisissä pikkukylissään joutumatta koskaan kosketuksiin ulkomaailman kanssa.

”Olisimmepa pyytäneet ajuria tulkkaamaan ennen kuin hän lähti”, sanoin istuutuessamme aterialle. ”Tuntuu niin oudolta, etteivät tämän paikan ihmiset edes tiedä, miksi olemme tulleet.”

Tonnison murahti myöntävästi ja oli sen jälkeen jonkin aikaa vaiti.

Myöhemmin, kun olimme saaneet nälkäämme hieman tyydytetyksi, aloimme jutella ja laatia suunnitelmia seuraavalle päivälle; sitten tupakoituamme vedimme teltan ovikankaan kiinni ja valmistauduimme käymään makuulle.

”Ei kai ole vaaraa, että nuo tuolla ulkona vievät jotakin?” kysyin kääriytyessämme huopiimme.

Tonnison sanoi, ettei uskonut niin käyvän, ainakaan niin kauan kuin olimme itse paikalla; hän selitti sitten, että saatoimme lukita kaiken telttaa lukuun ottamatta suureen arkkuun, jonka olimme tuoneet ruokatarpeita varten. Hyväksyin ehdotuksen, ja pian olimme molemmat unessa.

Seuraavana aamuna nousimme varhain ja kävimme uimassa joessa; sen jälkeen pukeuduimme ja söimme aamiaisen. Sitten kaivoimme kalastusvälineemme esiin ja tarkastimme ne. Siihen mennessä aamiainen oli jo ehtinyt hieman laskeutua, ja panimme kaiken teltassa varmaan talteen ja lähdimme reippaasti siihen suuntaan, jota ystäväni oli edellisellä käynnillään tutkinut.

Kalastelimme päivän mittaan hyvillä mielin ja etenimme tasaisesti ylävirtaan, ja illan tullen kalakorissamme oli yksi komeimmista saaliista, mitä olin pitkään aikaan nähnyt. Palattuamme kylään söimme kelpo aterian päivän saaliista. Sen jälkeen valitsimme muutaman parhaista kaloista aamiaiseksemme ja annoimme loput kyläläisille, jotka olivat kerääntyneet kunnioittavan matkan päähän seuraamaan puuhiamme. He vaikuttivat tavattoman kiitollisilta ja kasasivat päidemme päälle vuorikaupalla sanoja, joita arvelin iirinkielisiksi siunauksiksi.

Näin vietimme useita päiviä. Kalastus tuotti suurta iloa, ja erinomaisen ruokahalumme ansiosta teimme saaliillemme täyttä oikeutta. Olimme iloisia havaitessamme, miten ystävällisesti kyläläiset meihin suhtautuivat ja ettei mikään viitannut siihen, että he olisivat rohjenneet kajota tavaroihimme poissa ollessamme.

Olimme saapuneet Kraighteniin tiistaina, ja seuraavana sunnuntaina teimme suuren löydön. Siihen saakka olimme aina lähteneet ylävirtaan; sinä päivänä jätimme kuitenkin onget sikseen, otimme mukaan hieman evästä ja lähdimme pitkälle kävelyretkelle vastakkaiseen suuntaan. Päivä oli lämmin, ja me taivalsimme varsin verkkaisesti. Puolenpäivän maissa pysähdyimme syömään eväämme suurelle, laakealle kivelle lähelle joenrantaa. Sen jälkeen istuimme hetken tupakoiden ja jatkoimme matkaa vasta, kun toimettomuus alkoi kyllästyttää.

Vaeltelimme eteenpäin ehkä vielä tunnin, jutellen rauhallisesti ja leppoisasti asiasta jos toisestakin, ja pysähdyimme useita kertoja siksi aikaa, kun seuralaiseni – jossa on hieman taiteilijan vikaa – teki karkeita luonnoksia erämaamaiseman vaikuttavista kohdista.

Ja sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, joki, jota olimme seuranneet niin luottavaisesti, loppui äkkiä – katosi maan sisään.

”Hyvä Luoja!” sanoin. ”Kuka olisi tällaista osannut odottaa?”

Tuijotin hämmästyneenä; sitten käännyin Tonnisonin puoleen. Hän katseli ilme tyhjänä kohtaa, jossa joki katosi.

Hetken kuluttua hän puhui.

”Mennään vielä vähän matkaa; se saattaa tulla uudelleen näkyviin – joka tapauksessa kannattaa tutkia asiaa.”

Olin samaa mieltä, ja jatkoimme taas matkaa, tosin varsin päämäärättömästi, sillä emme tienneet lainkaan varmasti, mistä suunnasta meidän olisi etsittävä. Kuljimme eteenpäin ehkä mailin verran; sitten Tonnison, joka oli tähyillyt uteliaana ympärilleen, pysähtyi ja varjosti silmiään.

”Katso!” hän sanoi hetken kuluttua. ”Eikö tuolla oikealla ole sumua tai jotakin – tuolla kaukana, suoraan tuon suuren kallionlohkareen kohdalla?” Ja hän osoitti kädellään.

Tuijotin, ja hetken kuluttua olin näkevinäni jotakin, mutten voinut olla varma ja sanoin sen.

”Joka tapauksessa”, ystäväni vastasi, ”mennään sinne vilkaisemaan.” Ja hän lähti osoittamaansa suuntaan, minä perässään. Pian tulimme pensaiden sekaan ja jonkin ajan kuluttua sieltä ulos korkean, kivenlohkareiden peittämän törmän laelle, josta katsoimme alas pensaiden ja puiden villiin ryteikköön.

”Näyttää siltä kuin olisimme löytäneet keitaan tästä kivierämaasta”, Tonnison mutisi katsellessaan kiinnostuneena. Sitten hän vaikeni ja jäi tuijottamaan; minäkin katsoin, sillä jostakin metsää kasvavan alanteen keskivaiheilta nousi korkealle tyyneen ilmaan valtava vesisumupatsas, johon aurinko paistoi synnyttäen lukemattomia sateenkaaria.

”Miten kaunista!” huudahdin.

”Niin”, Tonnison vastasi mietteliäänä. ”Tuolla täytyy olla vesiputous tai jotakin. Ehkä meidän jokemme tulee siellä taas päivänvaloon. Mennään katsomaan.”

Laskeuduimme viettävää törmää ja astuimme puiden ja pensaiden sekaan. Pensaat olivat kietoutuneet toisiinsa ja puut kaartuivat yllämme, niin että paikalla oli ikävän hämärää; ei kuitenkaan niin hämärää, etten olisi huomannut monien puiden olevan hedelmäpuita ja siellä täällä erottanut heikosti merkkejä kauan sitten päättyneestä viljelystä. Näin oivalsin, että kuljimme suuren, ikivanhan puutarhan villiintyneen kasvuston läpi. Sanoin sen Tonnisonille, ja hän myönsi, että arvelulleni näytti tosiaan olevan järkeviä perusteita.

Miten villi se paikka olikaan, niin ankea ja synkkä! Jostakin syystä tunsin edetessämme yhä voimakkaammin vanhan puutarhan hiljaisen yksinäisyyden ja hylättyyden, ja minua alkoi puistattaa. Saattoi kuvitella olioiden väijyvän takkuisten pensaiden seassa; ja jo paikan ilmassa tuntui olevan jotakin aavemaista. Luulen, että Tonnisonkin tunsi sen, vaikkei hän sanonut mitään.

Äkkiä pysähdyimme. Puiden lomasta oli alkanut kantautua korviimme kaukainen ääni. Tonnison kumartui eteenpäin kuuntelemaan. Nyt kuulin sen selvemmin; se oli jatkuva ja karhea – eräänlainen yksitoikkoinen jylinä, joka tuntui tulevan kaukaa. Tunsin oudon, sanoin kuvaamattoman levottomuuden häivähdyksen. Millaiseen paikkaan olimme joutuneet? Katsoin seuralaiseeni nähdäkseni, mitä hän asiasta ajatteli, ja huomasin hänen kasvoillaan vain hämmennystä; mutta sitten, niitä katsellessani, hänen kasvoilleen hiipi oivalluksen ilme, ja hän nyökkäsi.

”Se on vesiputous”, hän huudahti varmana asiastaan. ”Nyt tunnistan äänen.” Ja hän alkoi raivata tarmokkaasti tietään pensaikon läpi ääntä kohti.

Edetessämme ääni kuului yhä selvemmin ja osoitti, että kuljimme suoraan sitä kohti. Pauhu voimistui ja lähestyi tasaisesti, kunnes se tuntui tulevan melkein jalkojemme alta, kuten huomautin Tonnisonille – ja yhä meitä ympäröivät puut ja pensaat.

”Varo!” Tonnison huusi minulle. ”Katso, minne astut.” Ja äkkiä astuimme puiden seasta suurelle aukealle, missä alle kuuden askeleen päässä edessämme ammotti suunnattoman kuilun suu. Sen syvyyksistä tuntui kohoavan pauhun mukana myös se keskeytymätön vesisumu, jonka olimme nähneet etäisen törmän laelta.

Seisoimme varmaan minuutin ääneti ja tuijotimme näkyä hämmentyneinä; sitten ystäväni meni varovasti kuilun reunalle. Seurasin häntä, ja yhdessä katsoimme alas kuohuvan vesisumun läpi jättiläismäistä, vaahtoavaa vesiputousta, joka syöksyi suihkuten kuilun seinämästä lähes sata jalkaa alempana.

”Hyvä Luoja!” sanoi Tonnison.

Olin vaiti ja tunsin melkoista pelonsekaista ihailua. Näky oli niin odottamattoman suurenmoinen ja aavemainen; tosin aavemaisuus alkoi tuntua voimakkaammin vasta myöhemmin.

Jonkin ajan kuluttua nostin katseeni ja katsoin kuilun vastakkaiselle puolelle. Siellä näin jotakin, mikä kohosi vesisumun seassa: se näytti suuren raunion osalta, ja kosketin Tonnisonia olkapäähän. Hän kääntyi säpsähtäen katsomaan, ja osoitin näkemääni. Hänen katseensa seurasi sormeani, ja kun se tuli hänen näkökenttäänsä, hänen silmänsä välähtivät äkkiä innosta.

”Tule!” hän huusi pauhun yli. ”Käydään katsomassa. Tässä paikassa on jotakin outoa; tunnen sen luissani.” Ja hän lähti kiertämään kraatterimaista kuilua sen reunaa pitkin. Kun lähestyimme tätä uutta löytöä, näin, ettei ensivaikutelmani ollut ollut väärä. Se oli kiistatta osa jotakin raunioitunutta rakennusta; nyt kuitenkin erotin, ettei sitä ollut rakennettu itse kuilun reunalle, kuten aluksi olin luullut, vaan se oli miltei aivan valtavan kallionkielekkeen kärjessä. Kieleke työntyi noin viisikymmentä tai kuusikymmentä jalkaa kuilun ylle. Rosoisen rauniomassan saattoi sanoa riippuvan kirjaimellisesti ilmassa.

Päästyämme sen kohdalle kävelimme ulkonevalle kallionkielekkeelle, ja minun on tunnustettava tunteneeni sietämätöntä kauhua katsoessani tuolta huimaavalta paikalta allamme avautuvaan tuntemattomaan syvyyteen – syvyyksiin, joista nousivat lakkaamatta putoavan veden jylinä ja kohoavan vesisumun verho.

Päästyämme raunion luo kiersimme sen varovasti kiipeillen ja löysimme toiselta puolelta kasan pudonneita kiviä ja kivimurskaa. Kun sitten ryhdyin tutkimaan itse rauniota tarkasti, se näytti minusta olevan osa jonkin suunnattoman rakennuksen ulkoseinää, niin paksu ja vankkatekoinen se oli; mutta mitä se teki sellaisessa paikassa, sitä en osannut mitenkään kuvitella. Missä oli loppu talosta tai linnasta tai mikä siinä sitten olikaan ollut?

Palasin seinän ulkopuolelle ja sieltä kuilun reunalle ja jätin Tonnisonin penkomaan järjestelmällisesti ulkosivulla olevaa kivi- ja romukasaa. Sitten aloin tutkia maanpintaa kuilun reunan läheltä nähdäkseni, oliko jäljellä muita osia siitä rakennuksesta, johon raunionkappale selvästikin oli kuulunut. Mutta vaikka tarkastelin maata mitä huolellisimmin, en nähnyt mitään merkkiä siitä, että paikalle olisi koskaan pystytetty rakennusta, ja hämmennyin entisestään.

Sitten kuulin Tonnisonin huudon; hän huusi kiihkeästi nimeäni, ja kiirehdin viipymättä kallionkielekettä pitkin raunion luo. Mietin, oliko hän satuttanut itsensä, ja sitten mieleeni tuli, että ehkä hän oli löytänyt jotakin.

Saavuin sortuneen seinän luo ja kiipesin sen ympäri. Löysin Tonnisonin seisomasta pienessä kuopassa, jonka hän oli kaivanut rauniokasaan: hän harjasi likaa jostakin, mikä näytti pahoin rutistuneelta ja rähjäiseltä kirjalta, ja avasi suunsa sekunnin tai parin välein karjuakseen nimeäni. Heti nähtyään minun tulleen hän ojensi aarteensa minulle ja käski panna sen laukkuuni suojaan kosteudelta siksi aikaa, kun hän jatkoi etsintöjään. Tein niin, mutta annoin ensin sivujen juosta sormieni lomitse ja huomasin, että ne oli kirjoitettu tiheästi täyteen siistillä, vanhanaikaisella käsialalla, josta sai hyvin selvän lukuun ottamatta yhtä kohtaa: siinä monet sivut olivat melkein tuhoutuneet, mutaantuneet ja rypistyneet aivan kuin kirja olisi siitä kohdin taittunut kaksinkerroin taaksepäin. Tonnisonilta sain tietää, että kirja oli tosiaan ollut siinä asennossa hänen löytäessään sen. Vauriot johtuivat luultavasti avatun kohdan päälle pudonneista muurinkivistä. Kummallista kyllä kirja oli melko kuiva, minkä arvelin johtuvan siitä, että se oli ollut niin hyvin raunioiden suojaan hautautuneena.

Pantuani kirjan turvallisesti talteen tartuin työhön ja autoin Tonnisonia hänen itse valitsemassaan kaivaustyössä; mutta vaikka uurastimme ankarasti yli tunnin ja käänsimme koko kivi- ja romuröykkiön ympäri, emme löytäneet muuta kuin joitakin särkyneitä puunkappaleita, jotka saattoivat olla kirjoituspöydän tai muun pöydän osia. Niinpä luovuimme etsinnästä ja palasimme kalliota pitkin jälleen turvalliselle maalle.

Seuraavaksi kiersimme koko suunnattoman kuilun ja saatoimme havaita, että se oli muodoltaan lähes täydellinen ympyrä; ainoastaan raunion kruunaama kallionkieleke rikkoi sen symmetrian työntyessään kuilun ylle.

Kuten Tonnison asian ilmaisi, kuilu ei muistuttanut mitään niin paljon kuin jättiläismäistä kaivoa tai kuoppaa, joka laskeutui pystysuoraan maan uumeniin.

Katselimme vielä jonkin aikaa ympärillemme, ja kun huomasimme kauempana kuilun pohjoispuolella olevan avoimen paikan, suuntasimme askeleemme sitä kohti.

Siellä, muutaman sadan jaardin päässä valtavan kuilun suusta, löysimme suuren hiljaisen järven – hiljaisen siis yhtä kohtaa lukuun ottamatta, jossa kuului jatkuvaa pulputusta ja kurinaa.

Nyt, kauempana ryöppyävän vesiputouksen pauhusta, kuulimme toistemme puheen tarvitsematta huutaa täyttä kurkkua, ja kysyin Tonnisonilta, mitä hän paikasta ajatteli – sanoin hänelle, etten pitänyt siitä ja että olisin sitä tyytyväisempi, mitä pikemmin pääsisimme pois.

Hän nyökkäsi vastaukseksi ja vilkaisi vaivihkaa takana olevaan metsään. Kysyin, oliko hän nähnyt tai kuullut jotakin. Hän ei vastannut vaan seisoi vaiti kuin kuunnellen, ja minäkin pysyin hiljaa.

Äkkiä hän puhui.

”Kuuntele!” hän sanoi terävästi. Katsoin häneen ja sitten puiden ja pensaiden lomaan ja pidätin vaistomaisesti hengitystäni. Minuutti kului jännittyneessä hiljaisuudessa; en kuitenkaan kuullut mitään, ja käännyin Tonnisonin puoleen sanoakseni sen. Mutta juuri kun avasin suuni puhuakseni, vasemmalla puolellamme olevasta metsästä kantautui outo valittava ääni. … Se tuntui leijuvan puiden lomitse, sitten lehdet liikahtivat kahisten ja tuli hiljaista.

Yhtäkkiä Tonnison puhui ja laski kätensä olkapäälleni. ”Lähdetään pois täältä”, hän sanoi ja alkoi kulkea hitaasti siihen suuntaan, missä ympäröivät puut ja pensaat näyttivät harvimmilta. Seuratessani häntä tajusin äkkiä, että aurinko oli matalalla ja ilmassa tuntui kalsea kylmyys.

Tonnison ei sanonut enempää vaan jatkoi tasaista kulkuaan. Olimme nyt puiden seassa, ja vilkuilin hermostuneena ympärilleni mutta en nähnyt muuta kuin hiljaisia oksia ja runkoja sekä takkuisia pensaita. Kuljimme yhä eteenpäin, eikä hiljaisuutta rikkonut muu kuin silloin tällöin jalkojemme alla rasahtava risu. Hiljaisuudesta huolimatta minulla oli kuitenkin kauhea tunne, ettemme olleet yksin; pysyttelin niin lähellä Tonnisonia, että potkaisin kahdesti kömpelösti hänen kantapäitään, vaikkei hän sanonutkaan mitään. Minuutti, sitten toinen, ja pääsimme metsän reunaan ja tulimme vihdoin ulos seudun paljaille kivikoille. Vasta silloin pystyin karistamaan piinaavan pelon, joka oli seurannut minua puiden seassa.

Kerran loitotessamme tuntui taas kuuluvan kaukaista valitusta, ja sanoin itselleni sen olevan tuulta – vaikka ilta oli täysin tyyni.

Jonkin ajan kuluttua Tonnison alkoi puhua.

”Kuulehan”, hän sanoi päättäväisesti, ”en viettäisi yötä siinä paikassa kaikista maailman rikkauksistakaan. Siinä on jotakin epäpyhää – pirullista. Tunsin sen aivan äkkiä, heti sen jälkeen kun sinä puhuit. Minusta tuntui, että metsä oli täynnä iljettäviä olioita – ymmärräthän!”

”Niin”, vastasin ja katsoin taakseni paikkaa kohti, mutta maankohouma peitti sen meiltä näkyvistä.

”Onhan meillä se kirja”, sanoin ja työnsin käteni laukkuuni.

”Onhan se sinulla varmasti tallessa?” hän kysyi äkkiä huolestuneena.

”On”, vastasin.

”Ehkä”, hän jatkoi, ”saamme siitä jotakin selville, kun pääsemme takaisin teltalle. Meidän on parasta kiirehtiäkin; matkaa on vielä paljon, enkä nyt haluaisi pimeän yllättävän meitä täällä.”

Kaksi tuntia myöhemmin pääsimme teltalle ja aloimme heti valmistaa ateriaa, sillä emme olleet syöneet mitään sitten puolenpäivän lounaan.

Syötyämme illallisen korjasimme astiat pois ja sytytimme piippumme. Sitten Tonnison pyysi minua ottamaan käsikirjoituksen laukustani. Tein niin, ja koska emme molemmat voineet lukea sitä yhtä aikaa, hän ehdotti, että lukisin sen ääneen. ”Ja muista”, hän varoitti tapani tuntien, ”ettet jätä puolta kirjasta väliin.”

Jos hän vain olisi tiennyt, mitä se sisälsi, hän olisi kuitenkin oivaltanut, miten tarpeeton sellainen neuvo ainakin tämän kerran oli. Ja siinä, pienen telttamme suuaukossa istuen, aloin lukea merkillistä kertomusta nimeltä Kauhun talo (se näet oli käsikirjoituksen otsikko); se kerrotaan seuraavilla sivuilla.

---