Musta nuoli

Robert Louis Stevenson

1. luku: Aurinko-majatalossa Kettleyssä

Sir Daniel miehineen yöpyi sinä yönä Kettleyssä ja sen ympäristössä lämpimissä majapaikoissa, joita partiot vartioivat tarkasti. Mutta Tunstallin ritari ei koskaan lakannut haalimasta rahaa; nytkin, kun hän oli sellaisen yrityksen kynnyksellä, joka toisi hänelle joko onnen tai turmion, hän oli tunti puolenyön jälkeen jalkeilla kiskomassa köyhiltä naapureiltaan. Hän kävi paljon kauppaa riidanalaisilla perinnöillä; hänen tapanaan oli ostaa oikeudet siltä, jonka perintövaade oli hatarin, ja hankkia sitten epäoikeudenmukaisia päätöksiä edukseen sen suosion turvin, jonka hän oli kuninkaan lähipiirin mahtimiehiä liehittelemällä saavuttanut; tai jos se oli liian mutkikas tie, vallata riidanalainen kartano asevoimin ja luottaa vaikutusvaltaansa ja Sir Oliverin lainopilliseen oveluuteen saadakseen pitää anastamansa. Kettley oli tällainen paikka; vasta aivan hiljattain hän oli saanut sen kynsiinsä; lampuodit vastustivat häntä yhä, ja juuri tyytymättömien pelottelemiseksi hän oli johtanut joukkonsa sitä kautta.

Kahdelta aamuyöllä Sir Daniel istui majatalon tuvassa aivan tulisijan vieressä, sillä siihen aikaan Kettleyn suoseuduilla oli kylmä. Hänen kyynärpäänsä vieressä seisoi pottle-kannu mausteolutta. Hän oli riisunut visiirikypäränsä ja kietoutunut lämpimästi verenpunaiseen viittaan ja istui nyt kaljupäisenä, laihat, tummat kasvot toisen käden varassa. Tuvan toisessa päässä kymmenkunta hänen miestään vartioi ovea tai nukkui penkeillä; hiukan lähempänä makasi lattialla viittaan kääriytynyt nuori poika, joka näytti olevan kaksitoista tai kolmetoista vuotta vanha. Sun-majatalon isäntä seisoi mahtimiehen edessä.

”Kuulkaahan nyt, isäntä”, Sir Daniel sanoi, ”kunhan vain noudatatte käskyjäni, minä olen aina armollinen suojelijanne. Tarvitsen kunnon miehet kylänvanhimmiksi, ja ylikonstaapeliksi tahdon Adam-a-Moren; pitäkää siitä tarkka huoli. Jos valitaan toiset miehet, siitä ei koidu teille mitään hyötyä; päinvastoin se käy teille kalliiksi. Niitä, jotka ovat maksaneet vuokraa Walsinghamille, minä rankaisen ankarasti – teitä siinä kuin muitakin, isäntä.”

”Hyvä ritari”, isäntä sanoi, ”vannon vaikka Holywoodin ristin kautta, etten maksanut Walsinghamille kuin pakon edessä. Ei, kelpo mies, en minä niitä roistoja Walsinghameja rakasta; he olivat köyhiä kuin varkaat, kelpo mies. Minä tahdon herrakseni teidänlaisenne mahtavan lordin. Kysykää vaikka naapureilta, minä olen vankasti Brackleyn puolella.”

”Saattaa olla”, Sir Daniel sanoi kuivasti. ”Sitten maksatte kahdesti.”

Majatalon isäntä irvisti rumasti; mutta sellainen vastoinkäyminen saattoi näinä kurittomina aikoina kohdata lampuotia varsin helposti, ja kenties hän oli hyvillään, kun sai välinsä sovituiksi niin vähällä.

”Tuo se mies tänne, Selden!” ritari huusi.

Ja yksi hänen palvelusmiehistään toi esiin kurjan, nöyristelevän vanhuksen, joka oli kalpea kuin kynttilä ja vapisi kauttaaltaan suokuumeesta.

”Te siellä”, Sir Daniel sanoi, ”nimesi?”

”Jos suvaitsette, teidän arvonne”, mies vastasi, ”minun nimeni on Condall – Shorebyn Condall, teidän arvonne luvalla.”

”Sinusta on kerrottu minulle pahaa”, ritari vastasi. ”Puuhaat maanpetosta, roisto; kiertelet pitkin maata valheita levittämässä; sinua epäillään vahvasti useammankin kuolemasta. Kuinka julkeatkin, mies? Mutta minä kyllä panen sinut aisoihin.”

”Korkea-arvoinen, kunnioitettu herrani”, mies huudahti, ”tässä on nyt jokin sekasotku, teidän luvallanne. Minä olen vain köyhä, tavallinen mies enkä ole tehnyt kenellekään pahaa.”

”Apulaisseriffi kertoi sinusta mitä pahinta”, ritari sanoi. ”’Ottakaa minulle kiinni’, hän sanoi, ’se Shorebyn Tyndal.’”

”Condall, armollinen herrani; Condall on minun vaatimaton nimeni”, onneton sanoi.

”Condall tai Tyndal, aivan sama”, Sir Daniel vastasi tyynesti. ”Sillä totisesti, täällä sinä olet, ja minä epäilen vahvasti rehellisyyttäsi. Jos tahdot pelastaa henkesi, kirjoita minulle viipymättä kahdenkymmenen punnan velkasitoumus.”

”Kahdenkymmenen punnan, armollinen herrani!” Condall huudahti. ”Tämähän on silkkaa hulluutta! Koko omaisuuteni arvo ei nouse seitsemäänkymmeneen šillinkiinkään.”

”Condall tai Tyndal”, Sir Daniel vastasi virnistäen, ”sen tappion vaaran minä uskallan ottaa. Kirjoita vain kaksikymmentä, ja kun olen perinyt kaiken minkä voin, olen armollinen suojelijasi ja annan loput anteeksi.”

”Voi, armollinen herrani, ei se onnistu; minä en osaa kirjoittaa”, Condall sanoi.

”Voi sentään!” ritari vastasi. ”Sitten ei mahda mitään. Olisin kuitenkin mielelläni säästänyt sinut, Tyndal, jos omatuntoni olisi sallinut. Selden, vie tämä vanha kiusanhenki hellävaroen lähimmän jalavan luo ja ripusta hänet hellästi kaulastaan roikkumaan, niin että näen hänet ohi ratsastaessani. Jääkää hyvästi, hyvä herra Condall, rakas herra Tyndal; teillä on tulinen kiire paratiisiin; jääkää siis hyvästi!”

”Ei suinkaan, hyväntahtoinen herrani”, Condall vastasi ja pakotti kasvoilleen nöyristelevän hymyn, ”jos kerran olette noin käskeväinen, mikä teille hyvin sopiikin, teen kuin teenkin vähäisillä taidoillani niin kuin suvaitsette käskeä.”

”Ystävä hyvä”, Sir Daniel virkkoi, ”nyt kirjoitatte neljäkymmentä. No niin! Olette liian ovela elääksenne vain seitsemänkymmenen šillingin varoilla. Selden, katso, että hän kirjoittaa tämän minulle oikeaan muotoon ja että siihen hankitaan asianmukaiset todistajat.”

Ja Sir Daniel, joka oli perin hilpeä ritari, eikä koko Englannissa ollut hilpeämpää, hörppäsi kuumaa mausteoluttaan ja nojautui hymyillen taaksepäin.

Sillä välin lattialla makaava poika alkoi liikehtiä, nousi pian istumaan ja katseli säikähtäneenä ympärilleen.

”Tänne”, Sir Daniel sanoi; ja kun poika nousi hänen käskystään ja tuli hitaasti lähemmäs, Sir Daniel nojautui taaksepäin ja remahti nauruun. ”Ristin kautta!” hän huudahti. ”Onpa siinä roteva poika!”

Poika lehahti vihasta tulipunaiseksi ja loi häneen tummilla silmillään vihaa uhkuvan katseen. Nyt kun hän seisoi, oli vaikeampi sanoa varmasti, minkä ikäinen hän oli. Kasvojen ilme oli hiukan varttuneempi, mutta ne olivat sileät kuin pienellä lapsella; ruumiinrakenteeltaan hän oli poikkeuksellisen hento, ja hänen käyntinsä oli hiukan kömpelöä.

”Kutsuitte minua, Sir Daniel”, hän sanoi. ”Halusitteko nauraa surkealle tilalleni?”

”Älähän nyt, anna minun nauraa”, ritari sanoi. ”Hyvä kiusanhenki, anna minun nauraa, pyydän. Jos voisit nähdä itsesi, olisit varmasti ensimmäisenä nauramassa.”

”No”, poika huudahti punehtuen, ”kun vastaatte siitä toisestakin, saatte vastata tästä. Naurakaa niin kauan kuin voitte!”

”Älä nyt, hyvä serkku”, Sir Daniel vastasi hiukan vakavoituneena, ”älä luule minun pilkkaavan sinua muuten kuin hyvässä leikinlaskussa, niin kuin sukulaisten ja erityisen läheisten ystävien kesken sopii. Hankin sinulle tuhannen punnan naimakaupan, totta vie, ja pidän sinusta mitä parhainta huolta. Otin sinut kyllä kovakouraisesti haltuuni, niin kuin tilanne vaati; mutta tästä lähin elätän sinua nurkumatta ja palvelen ilomielin. Sinusta tulee rouva Shelton – lady Shelton, kunniani kautta! Sillä poika on perin lupaava. Pyh! Älä sinä toki säiky vilpitöntä naurua; se karkottaa alakuloisuuden. Naurajat eivät ole roistoja, hyvä serkku. Hyvä isäntä, kattakaa nyt ateria serkulleni, nuoriherra Johnille. Istu syömään, kultaseni.”

”En”, nuoriherra John sanoi, ”en maista leipääkään. Koska pakotatte minut tähän syntiin, paastoan sieluni hyväksi. Mutta olkaa hyvä, isäntä, ja antakaa minulle kupillinen puhdasta vettä; olisin teille hyvyydestänne kovin kiitollinen.”

”Saat erivapauden, kyllä vain!” ritari huudahti. ”Kyllä sinut ripitetään kunnolla, uskoni kautta! Tyydy siihen ja syö.”

Mutta poika pysyi itsepintaisena, joi kupillisen vettä, kietoi viitan jälleen tiukasti ympärilleen ja istui tuvan peränurkassa synkkiin mietteisiinsä vaipuneena.

Tunnin tai parin päästä kylässä alkoi kuulua vartiomiesten pysäytyshuutoja sekä aseiden kalinaa ja hevosten kavioiden kopsetta; sitten majatalon oven eteen pysähtyi sotilasjoukko, ja Richard Shelton ilmestyi kynnykselle kuran roiskimana.

”Jumala varjelkoon teitä, Sir Daniel”, hän sanoi.

”Mitä! Dickie Shelton!” ritari huudahti; ja Dickin nimen kuullessaan toinen poika katsoi uteliaasti tulijaa. ”Mitä Bennet Hatch tekee?”

”Suvaitkaa, herra ritari, tutustua tähän Sir Oliverin kirjeeseen, jossa kaikki on tarkoin selostettu”, Richard vastasi ja ojensi papin kirjeen. ”Ja jos vielä saan sanoa, teidän olisi parasta kiirehtiä Risinghamiin; matkalla tänne kohtasimme näet miehen, joka ratsasti hurjaa vauhtia kirjeitä mukanaan, ja hänen kertomansa mukaan armollinen Risinghamin lordi oli pahasti ahtaalla ja kaipasi teitä kipeästi paikalle.”

”Mitä sanoit? Pahasti ahtaalla?” ritari vastasi. ”No sitten pidämmekin kiirettä istumalla, hyvä Richard. Niin kuin asiat tässä Englannin poloisessa valtakunnassa ovat, varmimmin ratsastaa se, joka ratsastaa verkkaisimmin. Viivyttely kuulemma kasvattaa vaaraa; mutta pikemminkin tämä tekemisen vimma koituu miesten tuhoksi; pane se merkille, Dick. Mutta katsotaanpa ensin, millaista karjaa olet tuonut. Selden, soihtu tänne ovelle!”

Sir Daniel harppoi ulos kylänraitille ja tarkasti uudet sotilaansa soihdun punaisessa hohteessa. Hänestä ei pidetty naapurina eikä isäntänä; sotapäällikkönä häntä taas rakastivat ne, jotka ratsastivat hänen viirinsä perässä. Hänen tarmokkuutensa, koeteltu rohkeutensa, sotilaiden mukavuudesta huolehtimisensa, vieläpä hänen karkeat pilapuheensakin olivat kaikki suojatakkeihin ja salettikypäriin sonnustautuneiden urhojen mieleen.

”No, ristin kautta!” hän huudahti. ”Mitä surkeita koiria nämä ovat? Toiset ovat käyriä kuin jousi ja toiset laihoja kuin keihäs. Ystävät, te ratsastatte taistelun etunenässä; teitä on vara menettää, ystävät. Katsokaapa tuota vanhaa roikaletta kirjavan hevosen selässä! Kaksivuotias lammas sian selässä näyttäisi enemmän sotilaalta! Hah! Clipsby, sinäkö siinä, vanha rotta? Sinut voisin ilomielin menettää; sinä menet kaikkien edellä, ja suojatakkiisi maalataan napakymppi, jotta olisit parempi maali jousimiehille; sinä, mies, saat näyttää minulle tietä.”

”Näytän teille tien mihin hyvänsä, Sir Daniel, mutten sitä, miten vaihdetaan puolta”, Clipsby vastasi järkähtämättä.

Sir Daniel hörähti nauruun.

”Kas, hyvin sanottu!” hän huudahti. ”Onpa sinulla terävä kieli suussasi, totta tosiaan! Tuon sukkeluuden vuoksi annan sinulle anteeksi. Selden, katso, että sekä miehet että eläimet saavat ruokaa.”

Ritari palasi majataloon.

”No, ystäväni Dick”, hän sanoi, ”käy kiinni. Tässä on hyvää olutta ja pekonia. Syö sillä aikaa kun minä luen.”

Sir Daniel avasi kirjeen, ja lukiessaan hän synkisti otsaansa. Luettuaan loppuun hän istui hetken mietteissään. Sitten hän katsoi terävästi holhokkiinsa.

”Dick”, hän sanoi, ”oletko nähnyt tämän halvan lorun?”

Poika vastasi myöntävästi.

”Siinä on isäsi nimi”, ritari jatkoi, ”ja joku hullu syyttää kirkkoherraamme, sitä kiusanhenkiparkaa, hänen surmaamisestaan.”

”Hän kiisti sen varsin innokkaasti”, Dick vastasi.

”Niinkö?” ritari huudahti hyvin terävästi. ”Älä kuuntele häntä. Hän ei pidä kieltään kurissa; lörpöttelee kuin varpunen. Jonakin päivänä, kun minulla on aikaa, Dick, kerron sinulle itse näistä asioista tarkemmin. Erästä Duckworthia siitä kovasti syytettiin; mutta ajat olivat levottomat eikä oikeutta ollut saatavissa.”

”Se tapahtui Moat Housessa?” Dick rohkeni kysyä sydän pamppaillen.

”Se tapahtui Moat Housen ja Holywoodin välillä”, Sir Daniel vastasi rauhallisesti; mutta hän loi salavihkaa Dickin kasvoihin synkkää epäluuloa uhkuvan katseen. ”Ja nyt”, ritari lisäsi, ”pidä kiirettä ateriasi kanssa; palaat Tunstalliin ja viet minulta lyhyen kirjeen.”

Dickin kasvot venähtivät pahasti.

”Pyydän teitä, Sir Daniel”, hän huudahti, ”lähettäkää joku roikaleista! Minä rukoilen, päästäkää minut taisteluun. Kyllä minäkin lyödä osaan, sen lupaan teille.”

”Sitä en epäile”, Sir Daniel vastasi ja istuutui kirjoittamaan. ”Mutta täällä ei ole kunniaa voitettavana, Dick. Minä pysyttelen Kettleyssä, kunnes saan varmoja tietoja sodan kulusta, ja ratsastan sitten voittajan puolelle. Älä huuda pelkuruudesta; se on pelkkää viisautta, Dick; tämä poloinen valtakunta on näet niin kapinoiden riepoteltavana, ja kuninkaan nimi on milloin kenenkin käytössä ja hän itse milloin kenenkin hallussa, ettei kukaan voi olla varma huomisesta. Ryyppysuu ja Tuulipää ryntäävät sekaan, mutta armollinen lordi Hyväneuvo istuu syrjässä odottamassa.”

Niin Sir Daniel käänsi selkänsä Dickiin ja alkoi kirjoittaa kirjettään pitkän pöydän toisessa ääripäässä, suu vinossa, sillä tämä Black Arrow’n juttu oli hänelle kovin karvas pala niellä.

Nuori Shelton jatkoi sillä välin aamiaistaan varsin hyvällä ruokahalulla, kun hän tunsi kosketuksen käsivarressaan ja kuuli hyvin hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa.

”Älä tee elettäkään, pyydän”, ääni sanoi, ”vaan ole armollinen ja kerro minulle suorin tie Holywoodiin. Pyydän sinua, hyvä poika, lohduta sieluparkaa, joka on vaarassa ja äärimmäisessä ahdingossa, ja auta minut edes sen verran lähemmäs rauhaa.”

”Mene tuulimyllyn ohi kulkevaa polkua”, Dick vastasi yhtä hiljaa, ”se vie sinut Tillin lauttapaikalle; kysy siellä uudestaan.”

Ja päätään kääntämättä hän ryhtyi taas syömään. Mutta silmäkulmastaan hän näki vilaukselta, kuinka nuoriherra Johniksi kutsuttu nuori poika hiipi salaa ulos tuvasta.

”Vai niin”, Dick ajatteli, ”hänhän on yhtä nuori kuin minä. ’Hyväksi pojaksiko’ hän minua kutsuu? Jos olisin tiennyt, olisin ennemmin antanut hirttää heittiön kuin neuvonut häntä. No, jos hän kulkee suon kautta, saatan vielä saavuttaa hänet ja kiskoa korvista.”

Puolen tunnin kuluttua Sir Daniel antoi Dickille kirjeen ja käski hänen kiirehtiä Moat Houseen. Ja kun Dickin lähdöstä oli kulunut taas noin puoli tuntia, armolliselta Risinghamin lordilta saapui lähetti kovalla kiireellä.

”Sir Daniel”, lähetti sanoi, ”menetätte paljon kunniaa, totisesti! Taistelu alkoi tänä aamuna uudelleen jo ennen päivänkoittoa, ja olemme lyöneet heidän etujoukkonsa ja hajottaneet heidän oikean sivustansa. Vain pääjoukko pitää yhä pintansa. Jos meillä olisi teidän verekset miehenne, syöksisimme heidät kaikki jokeen. Mitä, herra ritari! Aiotteko jäädä viimeiseksi? Se ei tee maineellenne hyvää.”

”En suinkaan”, ritari huudahti, ”olin juuri lähdössä liikkeelle. Selden, puhalluta merkkitorvi. Hyvä herra, minä tulen mukaanne tuossa tuokiossa. Ei ole kahtakaan tuntia siitä, kun valtaosa joukoistani saapui, herra lähetti. Mitä voitte odottaa? Kannukset ovat hyvää rehua, mutta sotaratsun ne tappoivat. Liikettä, pojat!”

Aamussa kaikui jo merkkitorven reipas ääni, ja Sir Danielin miehiä tulvi joka suunnalta pääraitille ja ryhmittyi majatalon eteen. He olivat nukkuneet aseet vierellään ja ratsut satuloituina, ja kymmenessä minuutissa sata miestä, panssaroituja asemiehiä ja jousimiehiä, seisoi siisteissä varusteissaan ja hyvässä kurissa riveihin järjestyneenä, valmiina lähtöön. Suurin osa oli Sir Danielin väreissä, mulperinpunaisessa ja sinisessä, mikä teki rivistöstä sitäkin komeamman. Parhaiten aseistetut ratsastivat ensimmäisinä; ja kaukana näkymättömissä, kolonnan hännillä, tuli edellisenä yönä saapunut surkea vahvistusjoukko. Sir Daniel katseli ylpeänä pitkin rivistöä.

”Näistä pojista on apua tiukassa paikassa”, hän sanoi.

”Kelpo miehiä tosiaan”, lähetti vastasi. ”Sitäkin enemmän minua surettaa, ettette lähtenyt liikkeelle aikaisemmin.”

”No”, ritari sanoi, ”minkäs sille mahtaa? Pitoihin aluksi ja kahakkaan lopuksi, herra lähetti.” Hän nousi satulaan. ”Kas! Mitä nyt!” hän huudahti. ”John! Joanna! Ei, pyhän ristin kautta! Missä hän on? Isäntä, missä se tyttö on?”

”Tyttö, Sir Daniel?” majatalon isäntä huudahti. ”Ei, hyvä herra, en nähnyt mitään tyttöä.”

”Poika sitten, senkin höperö!” ritari huusi. ”Ettekö nähnyt, että hän oli tyttö? Se, jolla oli mulperinpunainen viitta – se, joka joi aamiaisekseen vettä, roisto – missä hän on?”

”No pyhät meitä siunatkoon! Nuoriherra Johniksi te häntä kutsuitte”, isäntä sanoi. ”En minä pahaa aavistanut. Poissa hän on. Näin pojan – tytön – näin hänet tallissa runsas tunti sitten; hän satuloi harmaata hevosta.”

”No, ristin kautta!” Sir Daniel huudahti. ”Tyttö oli minulle viidensadan punnan arvoinen, ja ylikin.”

”Herra ritari”, lähetti huomautti katkerasti, ”sillä aikaa kun te täällä karjutte viidensadan punnan perään, muualla menetetään ja voitetaan Englannin valtakunta.”

”Hyvin sanottu”, Sir Daniel vastasi. ”Selden, irrottaudu rivistä kuuden varsijousimiehen kanssa; etsi tyttö käsiisi. En välitä, mitä se maksaa; mutta palatessani tahdon löytää hänet Moat Housesta. Siitä vastaat päälläsi. Ja nyt, herra lähetti, lähdemme.”

Ja joukko lähti ripeään raviin, ja Selden ja hänen kuusi miestään jäivät Kettleyn raitille tuijottavien kyläläisten joukkoon.

---