He­rää­mi­nen

Kate Chopin

Luku 1

Oven ulkopuolella riippuvassa häkissä vihreänkeltainen papukaija hoki yhä uudelleen:

”Menkää pois! Menkää pois! Voi peijakas! Hyvä on!”

Se osasi puhua hiukan espanjaa ja myös kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt, ellei sitten matkijalintu, jonka häkki riippui oven toisella puolella ja joka vihelsi huilumaisia säveliään tuuleen raivostuttavan sitkeästi.

Herra Pontellier ei voinut lukea sanomalehteään vähääkään rauhassa ja nousi paikaltaan harmistuneen näköisenä, äkäisesti puuskahtaen.

Hän käveli verantaa pitkin ja ylitti kapeat ”sillat”, jotka yhdistivät Lebrun’n huvilat toisiinsa. Hän oli istunut päärakennuksen oven edessä. Papukaija ja matkijalintu olivat madame Lebrun’n omaisuutta, ja niillä oli oikeus pitää niin paljon ääntä kuin halusivat. Herra Pontellier’lla oli etuoikeus poistua niiden seurasta, kun ne lakkasivat viihdyttämästä häntä.

Hän pysähtyi oman huvilansa oven eteen; huvila oli päärakennuksesta lukien neljäs ja toiseksi viimeinen. Hän istuutui siinä olevaan korikeinutuoliin ja ryhtyi jälleen lukemaan sanomalehteä. Oli sunnuntai; lehti oli päivän vanha. Sunnuntain lehdet eivät olleet vielä saapuneet Grand Islelle. Markkinakatsaukset olivat hänelle jo tuttuja, ja hän silmäili levottomasti pääkirjoituksia ja pikku-uutisia, joita ei ollut ehtinyt lukea ennen kuin oli edellisenä päivänä lähtenyt New Orleansista.

Herra Pontellier käytti silmälaseja. Hän oli nelikymmenvuotias mies, keskipituinen ja melko hoikka; hän kulki hiukan kumarassa. Hänen ruskeissa, suorissa hiuksissaan oli sivujakaus. Hänen partansa oli leikattu siistiksi ja lyhyeksi.

Aika ajoin hän nosti katseensa sanomalehdestä ja katseli ympärilleen. Talon luona meluttiin enemmän kuin koskaan. Päärakennusta sanottiin ”taloksi” erotukseksi huviloista. Linnut jatkoivat yhä lörpötystään ja viheltelyään. Farivalin kaksoset, kaksi nuorta tyttöä, soittivat pianolla duettoa Zampasta. Madame Lebrun kulki touhukkaasti sisään ja ulos; sisälle tullessaan hän jakeli kimeällä äänellä käskyjä pihapojalle ja ulos mennessään yhtä kimeällä äänellä ohjeita ruokasalin palvelijalle. Hän oli hehkeä, sievä nainen, aina valkoisessa puvussa, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin. Tärkätyt hameet kahisivat hänen kulkiessaan edestakaisin. Etäämpänä yhden huvilan edustalla mustapukuinen nainen käveli hillitysti edestakaisin rukousnauhaansa sormitellen. Melko moni täysihoitolan vieraista oli lähtenyt Beaudelet’n loggertilla Chénière Caminadaan kuulemaan messua. Muutamat nuoret pelasivat ulkona vesitammien alla krokettia. Herra Pontellier’n molemmat lapset olivat siellä – tanakat neljä- ja viisivuotiaat pikkupojat. Kvarteronilastenhoitaja kulki heidän perässään poissaolevan, mietteliään näköisenä.

Herra Pontellier sytytti lopulta sikarin ja alkoi polttaa, ja sanomalehti jäi riippumaan veltosti hänen kädestään. Hän kiinnitti katseensa valkoiseen päivänvarjoon, joka lähestyi rannalta etanan vauhtia. Hän näki sen selvästi vesitammien honteloiden runkojen välistä ja keltaisen kamomillakasvuston yli. Meksikonlahti näytti kaukaiselta ja suli utuisena taivaanrannan sineen. Päivänvarjo lähestyi yhä hitaasti. Sen vaaleanpunaisella vuoratun kuvun suojassa olivat hänen vaimonsa, rouva Pontellier, ja nuori Robert Lebrun. Huvilalle päästyään he istuutuivat hieman väsyneen oloisina vastakkain kuistin ylimmälle askelmalle, kumpikin tukipylvääseen nojaten.

”Mitä hulluutta! Mennä nyt uimaan tähän aikaan, tällaisessa helteessä!” huudahti herra Pontellier. Hän itse oli pulahtanut veteen päivän valjetessa. Siksi aamupäivä tuntui hänestä pitkältä.

”Olet palanut aivan tuntemattomaksi”, hän lisäsi ja katseli vaimoaan niin kuin katsellaan arvokasta omaisuusesinettä, joka on kärsinyt vahinkoa. Rouva Pontellier kohotti kätensä, vahvat, kaunismuotoiset kätensä, ja tarkasteli niitä kriittisesti vetäen vaaleanruskeat hihansa ranteiden yläpuolelle. Käsien katseleminen toi hänen mieleensä sormukset, jotka hän oli antanut miehelleen ennen rannalle lähtöään. Hän ojensi vaieten kätensä miehelleen, ja tämä ymmärsi, otti sormukset liivintaskustaan ja pudotti ne hänen avoimelle kämmenelleen. Hän pujotti ne sormiinsa; sitten hän kietoi kätensä polviensa ympärille, katsoi vastapäätä istuvaa Robertia ja alkoi nauraa. Sormukset säihkyivät hänen sormissaan. Robert vastasi hymyllä.

”Mikä nyt naurattaa?” kysyi Pontellier ja katseli laiskasti ja huvittuneena vuoroin kumpaakin. Se oli silkkaa hullutusta; jokin siellä vedessä sattunut seikkailu, ja he yrittivät molemmat kertoa siitä yhtä aikaa. Kerrottuna se ei tuntunut puoleksikaan niin hauskalta. He huomasivat sen, ja herra Pontellier huomasi myös. Hän haukotteli ja ojenteli jäseniään. Sitten hän nousi ja sanoi, että hänen teki hiukan mieli lähteä Kleinin hotelliin pelaamaan erä biljardia.

”Tule mukaan, Lebrun”, hän ehdotti Robertille. Mutta Robert myönsi aivan suoraan, että halusi mieluummin jäädä siihen juttelemaan rouva Pontellier’n kanssa.

”No, lähetä hänet sitten tiehensä, kun hän alkaa ikävystyttää sinua, Edna”, neuvoi hänen miehensä lähtöä tehdessään.

”Tässä, ota varjo”, Edna huudahti ja ojensi sitä hänelle. Tämä otti päivänvarjon, kohotti sen päänsä ylle, laskeutui portaat ja käveli pois.

”Tuletko päivälliselle?” hänen vaimonsa huikkasi perään. Pontellier pysähtyi hetkeksi ja kohautti olkapäitään. Hän tunnusteli liivintaskuaan; siellä oli kymmenen dollarin seteli. Hän ei tiennyt; ehkä hän palaisi varhaisille päivällisille, ehkä ei. Kaikki riippui siitä, millaista seuraa hän Kleinilta löytäisi, ja ”pelin” panosten suuruudesta. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta hänen vaimonsa ymmärsi ja nauroi nyökäten hänelle hyvästiksi.

Molemmat lapset halusivat lähteä isänsä mukaan nähdessään tämän tekevän lähtöä. Hän suuteli heitä ja lupasi palatessaan tuoda heille karamelleja ja maapähkinöitä.

---