Silas Marner

George Eliot

Luku 1

Siihen aikaan kun rukit surisivat ahkerasti maataloissa – ja silmiinpistävän ylhäisilläkin naisilla oli silkkiensä ja pellavapitsiensä ohella omat kiillotetusta tammesta tehdyt leikkirukkinsa – saattoi kaukana syrjäisten kyläteiden varsilla tai syvällä kukkuloiden kätköissä nähdä kalvakoita, pienikasvuisia miehiä, jotka näyttivät rotevan maalaisväen rinnalla perinnöttömäksi jätetyn kansan rippeiltä. Paimenen koira haukkui raivokkaasti, kun joku näistä vieraan näköisistä miehistä ilmestyi ylängölle tummana alkutalven auringonlaskua vasten; sillä mikä koira pitää raskaan säkin alle kumartuneesta hahmosta? – eivätkä nämä kalpeat miehet juuri koskaan liikkuneet ulkosalla ilman tuota salaperäistä taakkaansa. Paimen itse tiesi kyllä varsin hyvin, ettei säkissä luultavasti ollut muuta kuin pellavalankaa tai pitkiä kääröjä siitä kudottua lujaa pellavakangasta, mutta aivan varma hän ei ollut siitä, saattoiko kutomisen ammattia, niin välttämätön kuin se olikin, harjoittaa kokonaan ilman Paholaisen apua. Tuona kaukaisena aikana taikausko takertui herkästi jokaiseen ihmiseen tai asiaan, joka oli vähänkin tavallisuudesta poikkeava, tai edes vain ajoittainen ja satunnainen, kuten kulkukauppiaan tai veitsenteroittajan käynnit. Kukaan ei tiennyt, missä kiertelevillä miehillä oli kotinsa tai mistä he olivat lähtöisin; ja kuinka ihmisestä saattoi saada selkoa, ellei tuntenut edes jotakuta, joka tunsi hänen isänsä ja äitinsä? Entisaikojen talonpojille kaikki oman välittömän kokemuksen ulkopuolinen maailma oli epämääräistä ja salaperäistä seutua: heidän matkustamiseen tottumattomalle mielelleen kulkurin elämä oli yhtä hämärä käsite kuin keväisin palaavien pääskysten talvielämä. Edes paikoilleen asettuneeseen tulokkaaseen ei juuri koskaan lakattu suhtautumasta hiukan epäluuloisesti, jos hän tuli kaukaisilta seuduilta, eikä olisi herättänyt hämmästystä, vaikka hän olisi pitkän, moitteettoman elämän päätteeksi syyllistynyt rikokseen; varsinkaan jos hänellä oli tietäjän maine tai hän osoitti kädentaitoja. Kaikenlainen etevyys, ilmenipä se tuon vaikean välineen, kielen, nopeana käyttelynä tai jonakin muuna kyläläisille outona taitona, oli jo itsessään epäilyttävää: rehellinen väki, jonka syntyperä ja kasvatus tunnettiin, ei enimmäkseen ollut erityisen viisasta eikä taitavaa – ei ainakaan muussa kuin säämerkkien tuntemisen kaltaisissa asioissa. Ja koska se, miten kaikenlaista nopeutta ja näppäryyttä opittiin, oli täysin salassa, niissä oli jotakin taikuuteen vivahtavaa. Niinpä näitä sinne tänne asettuneita pellavankutojia – kaupungista maalle muuttaneita siirtolaisia – pidettiin maalaisnaapuriensa keskuudessa loppuun saakka muukalaisina, ja tavallisesti heille kehittyi niitä omituisia tapoja, joita yksinäisyys tuo mukanaan.

Tämän vuosisadan alkuvuosina eräs tällainen pellavankutoja, nimeltään Silas Marner, harjoitti ammattiaan kivimökissä, joka seisoi pähkinäpensasaitojen keskellä Raveloen kylän liepeillä, lähellä hylätyn kivilouhoksen reunaa. Silasin kangaspuiden arveluttava ääni, joka poikkesi niin suuresti viskuukoneen luontevasta, iloisesta kopotuksesta tai varstan yksinkertaisemmasta tahdista, kiehtoi Raveloen poikia pelonsekaisella tavalla. Nämä keskeyttivät usein pähkinöiden keruun tai linnunpesien etsinnän kurkistaakseen kivimökin ikkunasta sisään ja tasoittivat kangaspuiden salaperäisen liikkeen herättämää kunnioittavaa pelkoa miellyttävällä, halveksivalla ylemmyydentunnolla, jonka he saivat pilkkaamalla vuorottelevia ääniä ja kutojan kumaraa asentoa, kuin tämä olisi uurastanut polkumyllyssä. Joskus Marner kuitenkin pysähtyi korjaamaan langassa olevaa epätasaisuutta ja huomasi pienet lurjukset. Vaikka hän varjeli aikaansa, hän piti heidän tunkeilustaan niin vähän, että laskeutui kangaspuidensa äärestä, avasi oven ja loi heihin katseen, joka sai heidät aina juoksemaan kauhuissaan tiehensä. Kuinka olisikaan voinut uskoa, että Silas Marnerin kalpeiden kasvojen suuret, ruskeat, ulkonevat silmät eivät todellisuudessa nähneet juuri mitään tarkasti muuten kuin läheltä, eikä pikemminkin niin, että niiden hirvittävä tuijotus saattoi singota kouristuksen, riisitaudin tai suun vääristymän kenen tahansa takimmaiseksi jääneen pojan vaivaksi? He olivat ehkä kuulleet isänsä ja äitinsä vihjaavan, että Silas Marner kykeni halutessaan parantamaan ihmisten reumatismin, ja lisäävän vielä synkemmin, että kun paholaiselle vain osasi puhua kyllin mielin kielin, se saattoi säästää lääkärin kulut. Tällaisia vanhan demoninpalvonnan outoja, sitkeästi säilyneitä kaikuja tarkkaavainen kuulija voisi kenties vielä nytkin tavoittaa harmaapäisen maalaisväen keskuudesta; sillä harjaantumattoman mielen on vaikea yhdistää voiman ja hyväntahtoisuuden käsitteitä. Hämärä käsitys voimasta, jonka saa runsaalla taivuttelulla pidättymään vahingonteosta, on muoto, jonka taju Näkymättömästä helpoimmin saa niiden mielessä, jotka ovat aina eläneet välttämättömimpien tarpeiden puristuksessa ja joiden raskaan raadannan täyttämää elämää ei mikään innostunut uskonnollinen usko ole koskaan valaissut. Heille tuska ja onnettomuus tarjoavat paljon laajemman mahdollisuuksien kirjon kuin ilo ja nautinto: heidän mielikuvituksensa on lähes tyhjä halua ja toivoa ruokkivista kuvista, mutta siinä rehottavat muistot, joilla pelko saa alati laiduntaa. ”Tuleeko mieleenne mitään, mitä haluaisitte syödä?” kysyin kerran viimeistä sairauttaan potevalta vanhalta työmieheltä, joka oli torjunut kaiken vaimonsa tarjoaman ruoan. ”Ei”, hän vastasi, ”en ole koskaan tottunut muuhun kuin tavalliseen ruokaan, enkä sitä pysty syömään.” Kokemus ei ollut kasvattanut hänessä mielikuvia, jotka olisivat voineet loihtia esiin ruokahalun kangastuksen.

Ja Raveloe oli kylä, jossa monet vanhat kaiut yhä viipyivät uusien äänten niitä vaientamatta. Ei niin, että se olisi kuulunut noihin sivistyksen laitamilla sijaitseviin karuihin pitäjiin, joiden asukkaina oli laihoja lampaita ja harvassa paimenia: päinvastoin se sijaitsi sen maan viljavalla keskitasangolla, jota mielellämme kutsumme iloiseksi Englanniksi, ja sen tilat maksoivat hengelliseltä kannalta katsottuna varsin mieluisia kymmenyksiä. Mutta se uinui suojaisassa, metsäisessä notkelmassa hyvän tunnin ratsastusmatkan päässä lähimmästä maksullisesta maantiestä, eivätkä sinne kantautuneet postitorven eivätkä yleisen mielipiteen värähdykset. Se oli merkittävän näköinen kylä, jonka keskellä seisoi komea vanha kirkko laajoine kirkkotarhoineen. Aivan tien tuntumassa oli kaksi tai kolme suurta tiili- ja kivirakenteista maataloa, joiden hedelmätarhoja ympäröivät vankat muurit ja joiden kattoja koristivat tuulikukot; niiden julkisivut kohosivat mahtavampina kuin pappilan, joka kurkisteli puiden lomasta kirkkotarhan toisella puolella. Kylä toi heti näkyviin seuraelämänsä huiput ja kertoi harjaantuneelle silmälle, ettei lähistöllä ollut suurta puistoa ja kartanoa, mutta Raveloessa oli useita mahtimiehiä, jotka saattoivat kaikessa rauhassa viljellä huonosti ja saada noina sota-aikoina huonosta viljelystään riittävästi rahaa rempseään elämään sekä iloisen joulun, helluntain ja pääsiäisen viettoon.

Siitä oli viisitoista vuotta, kun Silas Marner oli tullut Raveloeen. Silloin hän oli ollut vain kalvakka nuori mies, jolla oli ulkonevat, likinäköiset ruskeat silmät ja jonka ulkonäössä tavallisen sivistyneen ja elämää kokeneen ihmisen silmään ei olisi ollut mitään outoa. Niille kyläläisille, joiden lähelle hän oli asettunut, siinä kuitenkin oli salaperäisiä erikoisuuksia, jotka sopivat yhteen hänen poikkeuksellisen ammattinsa kanssa ja sen seikan, että hän oli saapunut tuntemattomalta seudulta, jota sanottiin ”pohjoiseksi”. Samaa salaperäisyyttä oli hänen elintavoissaan: hän ei kutsunut ketään kynnyksensä yli eikä koskaan kävellyt kylään juomaan pinttiä olutta Rainbow'ssa tai jutustelemaan pyöräntekijän luona. Hän ei hakeutunut kenenkään miehen tai naisen seuraan muuten kuin ammattinsa vuoksi tai hankkiakseen välttämättömiä tarvikkeita, ja Raveloen tytöille kävi pian selväksi, ettei hän koskaan taivuttelisi ketään heistä suostumaan vaimokseen vastoin tahtoaan – aivan kuin hän olisi kuullut heidän julistavan, etteivät he ikinä menisi naimisiin kuolleista heränneen miehen kanssa. Tälle käsitykselle Marnerista oli muitakin perusteita kuin hänen kalpeat kasvonsa ja ennennäkemättömät silmänsä. Kontiaisenpyytäjä Jem Rodney nimittäin vakuutti eräänä iltana kotiin palatessaan nähneensä Silas Marnerin nojaavan aidan yli vieviin portaisiin raskas säkki selässään sen sijaan, että olisi laskenut säkin portaille niin kuin järjissään oleva mies olisi tehnyt. Lähemmäs tultuaan Jem oli nähnyt Marnerin silmien tuijottavan liikkumatta kuin kuolleen silmät, ja hän oli puhunut tälle ja ravistellut tätä, mutta raajat olivat olleet jäykät ja kädet puristaneet säkkiä kuin olisivat olleet rautaa. Juuri kun Jem oli päätynyt siihen, että kutoja oli kuollut, tämä olikin taas tointunut aivan entiselleen, niin kuin sanotaan, silmänräpäyksessä, sanonut ”Hyvää yötä” ja kävellyt tiehensä. Kaiken tämän Jem vannoi nähneensä, ja muistikin sen erityisen hyvin siksi, että oli juuri sinä päivänä pyydystänyt kontiaisia kartanonherra Cassin mailla vanhan sahakuopan luona. Jotkut sanoivat Marnerin saaneen ”kohtauksen”, ja tuo sana tuntui selittävän muuten uskomattomat asiat; mutta väittelynhaluinen herra Macey, seurakunnan lukkari, pudisti päätään ja kysyi, oliko kenenkään koskaan tiedetty saavan kohtausta kaatumatta maahan. Kohtaushan oli halvaus, vai mitä? Ja halvauksen luonteeseen kuului viedä ihmiseltä osaksi raajojen käyttö ja saattaa hänet seurakunnan elätiksi, ellei hänellä ollut lapsia huolehtimassa hänestä. Ei, ei; ei sellainen ollut mikään halvaus, joka antoi miehen seistä jaloillaan kuin hevonen aisojen välissä ja sitten kävellä tiehensä ennen kuin ehti sanoa ”Hop!” Mutta saattoi olla niinkin, että ihmisen sielu oli irrallaan ruumiista ja kulki ulos ja sisään kuin lintu pesästään ja takaisin; ja sillä tavoin ihmisistä tuli ylen viisaita, sillä tuossa kuorettomassa tilassaan he kävivät saamassa oppia niiltä, jotka kykenivät opettamaan heille enemmän kuin naapurit saattoivat oppia viidellä aistillaan ja papin avulla. Ja mistä isäntä Marner oli saanut tietonsa yrteistä – ja loitsuistakin, jos hän niitä vain suostui jakamaan? Jem Rodneyn kertomus ei ollut sen kummempi kuin kuka tahansa olisi saattanut odottaa nähtyään, kuinka Marner oli parantanut Sally Oatesin ja saanut tämän nukkumaan kuin pienokaisen, vaikka tämän sydän oli lääkärin hoidossa ollessakin hakannut jo yli kaksi kuukautta niin, että ruumis oli ollut haljeta. Hän olisi voinut parantaa muitakin, jos olisi tahtonut; mutta hänelle kannatti puhua kauniisti, vaikkei muuta kuin siksi, ettei hän tekisi pahaa.

Osaksi tämän epämääräisen pelon ansiosta Marner säästyi vainolta, jonka hänen omituisuutensa olisivat saattaneet tuoda hänen osakseen, mutta vielä enemmän häntä suojasi se, että Tarleyn naapuripitäjän vanha pellavankutoja oli kuollut ja hänen käsityötaitonsa teki hänestä erittäin tervetulleen tulokkaan seudun varakkaampien talonemäntien silmissä, jopa niiden säästeliäämpien mökkiläisten, joilla oli vuoden lopussa oma pieni lankavarastonsa. Tietoisuus hänen hyödyllisyydestään olisi torjunut kaiken vastenmielisyyden tai epäluulon, elleivät puutteet hänen kutomansa kankaan laadussa tai määrässä olisi antaneet sille vahvistusta. Ja vuodet olivat vierineet muuttamatta naapurien käsityksiä Marnerista muuten kuin että uutuus oli vaihtunut tottumukseksi. Viidentoista vuoden kuluttua Raveloen miehet sanoivat Silas Marnerista aivan samoja asioita kuin alussa: he eivät sanoneet niitä aivan yhtä usein, mutta silloin kun sanoivat, he uskoivat niihin paljon lujemmin. Vuodet olivat tuoneet vain yhden merkittävän lisäyksen: isäntä Marnerilla oli jossakin tallessa melkoinen summa rahaa, ja hän olisi voinut ostaa omaisuuksineen itseään ”suurempiakin miehiä”.

Mutta vaikka muiden käsitys hänestä oli pysynyt lähes ennallaan ja hänen päivittäisissä tavoissaan oli tuskin näkynyt muutosta, Marnerin sisäinen elämä oli kulkenut omia vaiheitaan ja muuttanut muotoaan, kuten jokaisen kiihkeän luonteen täytyy, kun se on paennut yksinäisyyteen tai tuomittu siihen. Ennen Raveloeen tuloa hänen elämänsä oli ollut täynnä sitä toimeliaisuutta, ajatustyötä ja läheistä yhteenkuuluvuutta, joka niin tuolloin kuin nykyäänkin leimasi jo varhain tiukkarajaiseen uskonnolliseen lahkoon liittyneen käsityöläisen elämää. Sellaisessa seurakunnassa köyhimmälläkin maallikolla on mahdollisuus erottua puhelahjoillaan, ja vähintäänkin hänellä on hiljaisen äänestäjän painoarvo yhteisönsä hallinnossa. Marneria pidettiin suuressa arvossa tuossa pienessä, kätketyssä maailmassa, joka kutsui itseään Lantern Yardissa kokoontuvaksi seurakunnaksi. Häntä pidettiin esimerkillisesti elävänä ja palavasti uskovana nuorena miehenä, ja häneen oli kohdistunut erityistä mielenkiintoa siitä lähtien, kun hän oli eräässä rukouskokouksessa vaipunut salaperäiseen jäykkyyden ja tajuttomuuden tilaan, jota oli sen tunnin tai pitemmän ajan kestettyä erehdytty pitämään kuolemana. Lääketieteellisen selityksen etsiminen tälle ilmiölle olisi niin Silasin itsensä kuin hänen pastorinsa ja seurakuntatoveriensakin mielestä merkinnyt tahallista sulkeutumista sen mahdollisen hengellisen merkityksen ulkopuolelle. Silas oli ilmeisesti erityisen kasvatuksen kohteeksi valittu veli. Vaikka tämän kasvatuksen tulkitsemista vaikeutti se, ettei hän ulkoisen horroksensa aikana ollut nähnyt mitään hengellistä näkyä, hän itse ja muut uskoivat sen vaikutuksen näkyvän lisääntyneenä valona ja palavuutena. Häntä vähemmän rehellinen mies olisi saattanut tuntea houkutusta sepittää jälkeenpäin näyn, jonka esittäisi mieleen palautuneena muistona; vähemmän tervejärkinen olisi saattanut uskoa tuollaiseen sepitelmään. Mutta Silas oli sekä tervejärkinen että rehellinen, joskaan sivistys ei ollut rajannut hänen salaperäisyyden tajulleen uomia, kuten ei monen muunkaan rehellisen ja palavan ihmisen, ja niin tuo taju levisi tutkimuksen ja tiedon oikealle tielle. Hän oli perinyt äidiltään jonkin verran tietoa lääkekasveista ja niiden valmistamisesta lääkkeiksi – pienen viisauden varannon, jonka äiti oli juhlallisesti jättänyt hänelle perinnöksi. Viime vuosina hän oli kuitenkin alkanut epäillä, oliko tämän tiedon käyttäminen sallittua, sillä hän uskoi, etteivät yrtit voineet tehota ilman rukousta ja että rukous saattoi riittää ilman yrttejäkin. Niinpä äidiltä peritty ilo kuljeskella vainioilla etsimässä sormustinkukkia, voikukkia ja leskenlehtiä alkoi tuntua hänestä kiusaukselta.

Hänen seurakuntansa jäsenten joukossa oli eräs häntä hieman vanhempi nuori mies, jonka kanssa hän oli jo pitkään elänyt niin läheisessä ystävyydessä, että Lantern Yardin veljillä oli tapana kutsua heitä Daavidiksi ja Joonataniksi. Ystävän oikea nimi oli William Dane, ja häntäkin pidettiin loistavana esimerkkinä nuoruuden hurskaudesta, joskin hän oli taipuvainen liialliseen ankaruuteen heikompia veljiä kohtaan ja häikäistyi omasta valostaan niin, että piti itseään opettajiaan viisaampana. Mutta mitä vikoja muut Williamissa näkivätkin, ystävänsä silmissä hän oli virheetön. Marner oli näet herkkävaikutteinen, itseään epäilevä luonne, jollaiset kokemattomina ihailevat käskevää varmuutta ja nojaavat ihmiseen, joka väittää heille vastaan. Marnerin kasvojen luottavaista vilpittömyyttä korosti suurille, ulkoneville silmille ominainen katse, joka ei kiinnittynyt mihinkään erityiseen ja oli suojaton kuin kauriin katse. Sen jyrkkänä vastakohtana oli William Danen kapeissa, vinoissa silmissä ja yhteen puristetuissa huulissa piilevä omahyväisyys ja pidätelty sisäinen voitonriemu. Ystävysten yleisimpiin keskustelunaiheisiin kuului pelastusvarmuus: Silas tunnusti, ettei koskaan päässyt pelonsekaista toivoa korkeammalle, ja kuunteli kaipaavan ihmetyksen vallassa, kun William julisti omistaneensa järkkymättömän varmuuden siitä lähtien, kun hän oli kääntymyksensä aikoihin unessa nähnyt sanat ”kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi” yksinään avoimen Raamatun valkoisella sivulla. Tällaisia keskusteluja on käynyt moni kalvakka kutojapari, joiden hoivaa vaille jääneet sielut ovat olleet kuin nuoria siivekkäitä, hylättyinä hämärässä räpisteleviä.

Mitään pahaa aavistamattomasta Silasista oli näyttänyt siltä, ettei ystävyys ollut viilentynyt edes hänen solmittuaan toisen, läheisemmän kiintymyssuhteen. Hän oli ollut muutaman kuukauden kihloissa nuoren palvelustytön kanssa, ja heidän avioliittonsa odotti vain yhteisten säästöjen pientä karttumista. Hänelle tuotti suurta iloa, ettei Sarah pannut pahakseen Williamin satunnaista läsnäoloa heidän sunnuntaisissa tapaamisissaan. Juuri tässä vaiheessa Silas sai kataleptisen kohtauksensa rukouskokouksessa. Kaikkien niiden kysymysten ja mielenkiinnon ilmausten joukossa, joita seurakunnan jäsenet hänelle osoittivat, vain Williamin huomautus soi riitasointuna yleisessä myötätunnossa näin erityistä kohtelua osakseen saanutta veljeä kohtaan. William sanoi, että hänen mielestään tuo horros näytti pikemminkin Saatanan vierailulta kuin jumalallisen suosion osoitukselta, ja kehotti ystäväänsä katsomaan, ettei tämä kätkenyt sieluunsa mitään kirottua. Silas katsoi velvollisuudekseen ottaa nuhteet ja varoitukset vastaan veljellisenä palveluksena eikä tuntenut suuttumusta, ainoastaan tuskaa ystävänsä epäilyksistä. Pian siihen liittyi huoli, kun hän huomasi Sarah'n käytöksen häilyvän oudosti: välillä tämä yritti osoittaa entistä suurempaa kiintymystä, välillä taas paljasti tahtomattaan kavahtamista ja vastenmielisyyttä. Silas kysyi, tahtoiko Sarah purkaa heidän kihlauksensa, mutta tämä kielsi sen: seurakunta tiesi heidän kihlauksestaan, ja se oli tunnustettu rukouskokouksissa; sitä ei voinut purkaa ilman perusteellista tutkintaa, eikä Sarah kyennyt esittämään mitään syytä, jonka yhteisö olisi hyväksynyt. Näihin aikoihin vanhin diakoni sairastui hengenvaarallisesti, ja koska hän oli lapseton leskimies, jotkut nuoremmista veljistä ja sisarista hoitivat häntä yötä päivää. Silas oli usein vuorollaan yövalvojana Williamin kanssa, ja toinen tuli toisen tilalle kahdelta aamuyöllä. Vastoin odotuksia vanhus näytti olevan toipumaan päin, kun Silas eräänä yönä vuoteen vierellä valvoessaan huomasi hänen tavallisesti kuuluvan hengityksensä lakanneen. Kynttilä paloi himmeästi, ja hänen täytyi nostaa sitä nähdäkseen sairaan kasvot selvästi. Tutkittuaan diakonia hän vakuuttui siitä, että tämä oli kuollut – jo jonkin aikaa sitten, sillä raajat olivat jäykät. Silas kysyi itseltään, oliko hän nukkunut, ja katsoi kelloa: se oli jo neljä aamulla. Miksi William ei ollut tullut? Kovin levottomana hän lähti hakemaan apua, ja pian taloon oli kokoontunut useita ystäviä, heidän joukossaan pastori. Silas lähti töihinsä ja olisi mielellään tavannut Williamin kuullakseen, miksi tämä oli jäänyt tulematta. Mutta kello kuusi, kun hän harkitsi lähtevänsä etsimään ystäväänsä, William saapui pastorin kanssa. He tulivat kutsumaan häntä Lantern Yardiin seurakunnan jäsenten eteen, ja kun hän kysyi kutsun syytä, hänelle vastattiin vain: ”Saat kuulla.” Mitään muuta ei sanottu, ennen kuin Silas istui sakaristossa pastorin edessä ja niiden ihmisten katseet, jotka hänelle edustivat Jumalan kansaa, kohdistuivat vakavina häneen. Silloin pastori otti esiin taskuveitsen, näytti sen Silasille ja kysyi, tiesikö tämä, mihin oli veitsen jättänyt. Silas sanoi, ettei veitsi hänen tietääkseen ollut jäänyt muualle kuin hänen omaan taskuunsa – mutta tuo outo kuulustelu sai hänet vapisemaan. Sitten häntä kehotettiin olemaan salaamatta syntiään ja sen sijaan tunnustamaan ja katumaan. Veitsi oli löytynyt edesmenneen diakonin vuoteen vieressä olevasta kirjoituslipastosta – juuri siltä paikalta, jossa seurakunnan pieni rahapussi oli ollut ja jossa pastori itse oli sen edellisenä päivänä nähnyt. Jonkun käsi oli vienyt pussin; kenen muun käsi se saattoi olla kuin sen miehen, jolle veitsi kuului? Jonkin aikaa Silas oli hämmästyksestä mykkä. Sitten hän sanoi: ”Jumala todistaa minut syyttömäksi. En tiedä mitään siitä, miten veitsi on sinne joutunut tai rahat kadonneet. Tutkikaa minut ja asuntoni; ette löydä muuta kuin kolme puntaa viisi šillinkiä omia säästöjäni, jotka William Dane tietää minulla olleen jo kuuden kuukauden ajan.” Tämän kuullessaan William voihkaisi, mutta pastori sanoi: ”Todisteet puhuvat painavasti sinua vastaan, veli Marner. Rahat vietiin viime yönä, eikä edesmenneen veljemme luona ollut muita kuin sinä, sillä William Dane vakuuttaa meille, että äkillinen sairaus esti häntä tulemasta tavalliseen tapaan paikalleen, ja itsekin sanoit, ettei hän ollut tullut. Sitä paitsi et pitänyt huolta vainajan ruumiista.”

”Minun on täytynyt olla unessa”, Silas sanoi. Sitten hän lisäsi hetken kuluttua: ”Tai minun on täytynyt joutua taas samanlaiseen tilaan, jossa te kaikki olette minut nähneet, ja silloin varkaan on täytynyt tulla ja mennä, kun en ollut ruumiissani vaan sen ulkopuolella. Mutta sanon uudelleen: tutkikaa minut ja asuntoni, sillä en ole käynyt missään muualla.”

Etsintä tehtiin, ja se päättyi näin – William Dane löysi tutun pussin tyhjänä Silasin huoneen lipaston taakse sullottuna! Silloin William kehotti ystäväänsä tunnustamaan eikä enää salaamaan syntiään. Silas käänsi häneen syvästi moittivan katseen ja sanoi: ”William, oletko näiden yhdeksän vuoden aikana, jotka olemme yhdessä kulkeneet, koskaan havainnut minun valehtelevan? Mutta Jumala todistaa minut syyttömäksi.”

”Veli”, William sanoi, ”mistä minä tiedän, mitä olet saattanut sydämesi salaisissa kammioissa tehdä niin, että Saatana on saanut sinusta yliotteen?”

Silas katsoi yhä ystäväänsä. Äkkiä hänen kasvonsa punehtuivat syvästi, ja hän oli juuri puhumaisillaan kiivaasti, kun jokin sisäinen järkytys näytti taas pysäyttävän hänet, ajoi punan pois hänen kasvoiltaan ja sai hänet vapisemaan. Viimein hän kuitenkin sanoi heikolla äänellä, katse Williamissa:

”Nyt minä muistan – veitsi ei ollut taskussani.”

William sanoi: ”En tiedä, mitä tarkoitat.” Muut läsnäolijat alkoivat kuitenkin kysellä, missä veitsi sitten oli Silasin käsityksen mukaan ollut, mutta enempää hän ei suostunut selittämään. Hän sanoi vain: ”Minua on kohdannut raskas isku. En pysty sanomaan mitään. Jumala todistaa minut syyttömäksi.”

Sakaristoon palattuaan he jatkoivat neuvottelua. Syyllisen selvittäminen oikeusteitse oli vastoin Lantern Yardin seurakunnan periaatteita, jotka kielsivät kristittyjä ryhtymästä syytetoimiin, vaikka tapauksesta olisi koitunut yhteisölle vähemmänkin häpeää. Mutta jäsenten velvollisuutena oli ryhtyä muihin toimiin totuuden löytämiseksi, ja he päättivät rukoilla ja turvautua arvanvetoon. Tätä päätöstä voivat ihmetellä vain ne, joille kaupunkiemme kujilla eletty, kätköön jäänyt uskonnollinen elämä on tuntematonta. Silas polvistui veljiensä kanssa luottaen siihen, että Jumala itse puuttuisi asioihin ja vahvistaisi hänen syyttömyytensä, mutta tunsi, että silloinkin hänelle jäisi surua ja murhetta – että hänen luottamuksensa ihmiseen oli julmasti ruhjottu. Arvat julistivat Silas Marnerin syylliseksi. Hänet erotettiin juhlallisesti toistaiseksi seurakunnan yhteydestä ja häntä vaadittiin luovuttamaan varastetut rahat. Vain tunnustamalla, katumuksensa merkiksi, hänet voitaisiin ottaa jälleen seurakunnan helmaan. Marner kuunteli vaiti. Viimein, kun kaikki nousivat lähteäkseen, hän astui William Danen luo ja sanoi kiihtymyksestä värisevällä äänellä –

”Viimeksi muistan käyttäneeni veistäni, kun otin sen esiin leikatakseni sillä hihnaa sinulle. En muista panneeni sitä takaisin taskuuni. Sinä varastit rahat ja olet punonut juonen vierittääksesi synnin minun niskoilleni. Mutta saatat silti menestyä: maata ei hallitse oikeamielinen Jumala vanhurskaasti, vaan valheiden Jumala, joka todistaa syyttömiä vastaan.”

Kaikki vavahtivat tätä jumalanpilkkaa.

William sanoi nöyrästi: ”Jätän veljiemme ratkaistavaksi, onko tämä Saatanan ääni vai ei. En voi muuta kuin rukoilla puolestasi, Silas.”

Marner-parka lähti sielussaan tuo epätoivo – järkkynyt luottamus Jumalaan ja ihmiseen, joka rakastavalle luonteelle on miltei samaa kuin mielipuolisuus. Haavoittuneen mielensä katkeruudessa hän sanoi itselleen: ”Sarah hylkää minut myös.” Ja hän ajatteli, että ellei Sarah uskoisi häntä vastaan esitettyjä todisteita, Sarah'n koko uskon täytyisi järkkyä niin kuin hänen omansa. Ihmisten, jotka ovat tottuneet pohtimaan uskonnollisen tunteensa saamia muotoja, on vaikea eläytyä tuohon yksinkertaiseen, opetusta vaille jääneeseen mieleen, jossa muotoa ja tunnetta ei ole koskaan ajatuksella erotettu toisistaan. Meistä tuntuu helposti väistämättömältä, että Marnerin asemassa oleva ihminen olisi alkanut epäillä, oliko arvanveto pätevä keino pyytää Jumalan tuomiota. Mutta häneltä se olisi vaatinut sellaista itsenäisen ajattelun ponnistusta, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänen olisi pitänyt tehdä tuo ponnistus hetkellä, jolloin kaikki hänen voimansa olivat muuttuneet pettyneen uskon tuskaksi. Jos on enkeli, joka pitää kirjaa ihmisten suruista yhtä hyvin kuin heidän synneistään, hän tietää, kuinka paljon ja kuinka syviä suruja syntyy vääristä käsityksistä, joihin kukaan ihminen ei ole syypää.

Marner meni kotiin ja istui kokonaisen päivän yksin epätoivon tyrmäämänä, vailla halua mennä Sarah'n luo yrittämään vakuuttaa tälle olevansa syytön. Toisena päivänä hän haki turvaa turruttavalta epäuskolta asettumalla kangaspuidensa ääreen ja työskentelemällä tavalliseen tapaan. Eikä monta tuntia ollut kulunut, kun pastori ja yksi diakoneista tulivat tuomaan Sarah'n viestiä: tämä katsoi kihlauksensa päättyneeksi. Silas otti viestin vastaan vaiti, kääntyi sitten pois sanantuojista ja ryhtyi jälleen kutomaan kangaspuillaan. Vähän yli kuukauden kuluttua Sarah meni naimisiin William Danen kanssa, ja pian sen jälkeen Lantern Yardin veljien tietoon tuli, että Silas Marner oli lähtenyt kaupungista.

---