Villiruusu
Kate Douglas Smith Wiggin
Luku 1: ”Meitä on seitsemän”
”MEITÄ ON SEITSEMÄN”
Vanhat postivaunut jyrisivät Maplewoodista Riverboroon vievää pölyistä tietä. Päivä oli lämmin kuin keskikesällä, vaikka oli vasta toukokuun puoliväli, ja herra Jeremiah Cobb säästeli hevosia parhaansa mukaan unohtamatta silti hetkeksikään, että hän kuljetti postia. Mäkiä oli paljon, ja ohjakset lepäsivät löyhinä hänen käsissään, kun hän nojautui rennosti istuimensa selkänojaan ja ojensi nautiskellen toisen jalkansa etulaidan yli. Kulunut huopalierihattu oli vedetty syvälle silmille, ja vasemmassa poskessaan hän pyöritteli tupakkamälliä.
Vaunuissa oli yksi matkustaja – pieni tummahiuksinen ihminen kiiltävässä kellanruskeassa karttuunileningissä. Hän oli niin hoikka ja niin kankeaksi tärkätty, että liukui nahkatyynyillä paikasta toiseen, vaikka tuki jalkansa keskimmäistä penkkiä vasten ja ojensi puuvillakäsineiset kätensä sivuilleen pysyäkseen edes jotenkin tasapainossa. Aina kun pyörät upposivat tavallista syvemmälle uraan tai töytäisivät äkkiä kiveen, hän ponnahti tahtomattaan ilmaan, putosi takaisin istuimelle, työnsi hassua pientä olkihattuaan taaemmaksi ja nosti ylös tai asetteli tukevammin paikoilleen pienen vaaleanpunaisen päivänvarjon. Se näytti olevan hänen tärkein huolenaiheensa – lukuun ottamatta ehkä helmikukkaroa, jonka sisään hän kurkisti aina tieolojen salliessa ja näytti suureksi tyydytyksekseen toteavan, ettei sen kallisarvoinen sisältö kadonnut eikä huvennut. Herra Cobb ei aavistanut mitään näistä matkanteon rasittavista pikku vastuksista. Hänen tehtävänsähän oli kuljettaa ihmiset määränpäähänsä, eikä suinkaan välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan varrella. Hän oli itse asiassa unohtanut koko pienen, huomaamattoman matkustajan olemassaolon.
Kun hän oli sinä aamuna lähdössä Maplewoodin postin luota, eräs nainen oli laskeutunut rattaista, tullut hänen luokseen ja kysynyt, olivatko nämä Riverboron postivaunut ja oliko hän herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen nainen nyökkäsi lapselle, joka odotti vastausta innokkaasti ja juoksi hänen luokseen kuin olisi pelännyt olevansa silmänräpäyksenkin liian myöhässä. Lapsi saattoi olla kymmenen tai yksitoista vuotta vanha, mutta olipa hän nähnyt kesiä kuinka monta tahansa, hän näytti ikäisekseen pieneltä. Äiti auttoi hänet postivaunuihin, laski hänen viereensä nyytin ja syreenikimpun, valvoi, että vanha karvanahkainen matka-arkku ”köytettiin kiinni” vaunujen taakse, ja maksoi lopuksi matkan laskien hopearahat hyvin tarkkaan.
”Tahtoisin, että viette hänet sisarteni luo Riverboroon”, hän sanoi. ”Tunnetteko Mirandy ja Jane Sawyerin? He asuvat tiilitalossa.”
Herra siunatkoon, hänhän tunsi heidät kuin olisi itse heidät tehnyt!
”No, sinne hän on menossa, ja häntä odotetaan. Pitäisittekö häntä silmällä? Jos hän vain suinkin pääsee jossakin ulos ihmisten pariin tai saa jonkun sisään seurakseen, niin sen hän kyllä tekee. Hyvästi, Rebecca. Koeta olla joutumatta mihinkään kepposiin, ja istu hiljaa, niin olet siisti ja sievä, kun pääset perille. Älä aiheuta herra Cobbille vaivaa. – Hän on vähän innoissaan, niin kuin näette. – Tulimme eilen junavaunuissa Temperancesta, olimme yön serkkuni luona ja ajoimme tänä aamuna hänen kotoaan tänne – kahdeksan mailin matkan.”
”Hyvästi, äiti, älä ole huolissasi. Tiedäthän, että olen matkustanut ennenkin.”
Nainen naurahti ivallisesti ja selitti herra Cobbille: ”Hän on käynyt Warehamissa ja ollut siellä yötä. Eipä siinä vielä ole paljon matkoilla ylpeilemistä!”
”Kyllä se OLI MATKUSTAMISTA, äiti”, lapsi sanoi innokkaasti ja itsepintaisesti. ”Lähdettiin tilalta ja pakattiin eväät koriin ja ajettiin vähän hevosella ja vähän höyryjunavaunuissa, ja meillä oli yöpaidat mukana.”
”Vaikka olikin, ei siitä tarvitse kertoa koko kylälle”, äiti keskeytti kokeneen matkalaisen muistelot. ”Enkö minä ole sanonut sinulle ennenkin”, hän kuiskasi yrittäen vielä viimeisen kerran pitää kuria, ”ettei yöpaidoista ja sukista ja – sellaisista asioista puhuta kovalla äänellä, varsinkaan kun on miesväkeä lähellä?”
”Tiedän, äiti, tiedän, enkä puhu. Minä haluan vain sanoa” – tässä herra Cobb maiskautti, läpsäytti ohjaksia, ja hevoset lähtivät rauhallisesti päivän työhönsä – ”minä haluan vain sanoa, että kyllä se on matka, kun” – nyt vaunut olivat jo kunnolla liikkeellä, ja Rebeccan täytyi työntää päänsä oven yläpuolella olevasta ikkunasta saadakseen lauseensa loppuun – ”kyllä se ON matka, kun ottaa yöpaidan mukaan!”
Sopimaton sana kantautui kimakalla lapsenäänellä lausuttuna takaisin rouva Randallin pahastuneisiin korviin. Hän katseli postivaunuja, kunnes ne katosivat näkyvistä, keräsi pakettinsa kaupan oven luona olevalta penkiltä ja nousi rattaisiin, jotka olivat odottaneet kiinnitystolpan vieressä. Kääntäessään hevosen kohti kotia hän nousi hetkeksi seisomaan, varjosti silmiään kädellä ja katsoi kaukana häämöttävää pölypilveä.
”Mirandylla taitaa olla täysi työ hänen kanssaan”, hän sanoi itsekseen, ”mutta enpä ihmettelisi, jos Rebecca sen ansiosta kasvaisi kunnon ihmiseksi.”
Kaikesta tästä oli kulunut puoli tuntia. Aurinko, kuumuus, pöly ja Milltownin suuressa metropolissa odottavien asioiden mietiskely olivat tuudittaneet herra Cobbin muutenkin hidasliikkeisen mielen niin syvään horrokseen, että hän oli tyystin unohtanut lupauksensa pitää Rebeccaa silmällä.
Äkkiä hän kuuli pienen äänen pyörien kolinan ja jyrinän sekä valjaiden narinan yli. Ensin hän luuli sitä sirkaksi, puusammakoksi tai linnuksi, mutta saatuaan selville, mistä päin ääni tuli, hän käänsi päätään olkansa yli ja näki pienen hahmon riippuvan ulkona ikkunasta niin pitkällä kuin oli turvallista. Pitkä musta palmikko heilahteli vaunujen liikkeiden tahdissa. Toisessa kädessään lapsi piti hattuaan ja toisella yritti turhaan tökätä ajuria mikroskooppisen pienellä päivänvarjollaan.
”Saisinko sanoa jotakin!” hän huusi.
Herra Cobb pysäytti hevoset kuuliaisesti.
”Maksaako enemmän, jos istun siellä ylhäällä teidän vieressänne?” hän kysyi. ”Täällä alhaalla on niin liukasta ja kiiltävää ja vaunut ovat minulle niin isot, että poukkoilen ympäriinsä ja olen melkein kauttaaltani mustelmilla. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen kaikesta vain palasia, ja niskani on ollut vähällä katketa, kun olen kurotellut katsomaan, onko matka-arkkuni pudonnut takaa. Se on äidin matka-arkku, ja hän on siitä hyvin tarkka.”
Herra Cobb odotti, kunnes tämä puhevirta, tai oikeammin moitteiden tulva, oli ehtynyt, ja sanoi sitten leikkisästi:
”Tule vain tänne, jos tahdot. Ei minun vieressäni istumisesta mitään lisämaksua mene.” Sitten hän auttoi lapsen ulos, nosti hänet etuistuimelle ja palasi omalle paikalleen.
Rebecca istuutui varovasti, silotti huolellisen tarkasti leninginsä alleen ja työnsi päivänvarjon levitettyjen helmojen alle ajurin ja itsensä väliin. Sen tehtyään hän työnsi hattuaan taaemmaksi, kiskoi parsittuja valkoisia puuvillakäsineitään ylemmäs ja sanoi ihastuneena:
”Voi, tämä on parempi! Tämä tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea matkustaja. Tuolla alhaalla minusta tuntui samalta kuin meidän hautovasta kanastamme, kun suljemme sen häkkiin. Onhan meillä vielä pitkä, pitkä matka?”
”Vastahan tässä on päästy alkuun”, herra Cobb vastasi hyväntuulisesti. ”Yli kaksi tuntia.”
”Vain kaksi tuntia”, Rebecca huokasi. ”Silloin kello on puoli kaksi. Äiti on Ann-serkun luona, kotona lapset ovat jo syöneet päivällisen ja Hannah on korjannut kaiken pois. Minulla on eväät, sillä äiti sanoi, että se olisi huono alku, jos tulisin tiilitaloon nälkäisenä ja Mirandy-tädin pitäisi ensi töikseen laittaa minulle syötävää. – Hyvä kasvuilma tänään, eikö vain?”
”On tosiaan, melkein jo liian kuuma. Mikset avaa päivänvarjoasi?”
Hän levitti hamettaan vielä laajemmalle puheena olevan esineen päälle ja sanoi: ”Voi hyvänen aika, en toki! En koskaan avaa sitä auringonpaisteessa. Vaaleanpunainen haalistuu hirveästi, tiedättehän, ja otan sen kirkkoon vain pilvisinä sunnuntaina. Joskus aurinko tulee esiin ihan äkkiä, ja silloin minulla on kauhea työ saada se peittoon. Se on minulle rakkain asia elämässä, mutta siitä on hirveä huoli.”
Tässä vaiheessa herra Jeremiah Cobbin verkkaiseen mieleen alkoi vähitellen tunkeutua ajatus, että hänen vierellään nököttävä lintu oli aivan eri maata kuin ne, joihin hän oli päivittäisillä ajomatkoillaan tottunut. Hän pani piiskan takaisin telineeseensä, veti jalkansa pois etulaidalta, työnsi hattuaan taaemmaksi ja sylkäisi tupakkamällinsä tielle. Saatuaan näin ajatuksensa järjestykseen hän tarkasteli ensi kertaa kunnolla matkustajaansa, joka vastasi hänen katseeseensa vakavasti, lapsenomaisen ja ystävällisen uteliaasti.
Kellanruskea karttuuni oli haalistunut mutta moitteettoman puhdas ja suorastaan hengiltä tärkätty. Pienestä pystykaulusröyhelöstä kohosi lapsen hento kaula, kovin ruskeana ja ohuena, ja pää näytti pieneltä kantamaan tuota tummaa hiuspaljoutta, joka riippui paksuna palmikkona vyötärölle asti. Hänellä oli erikoinen pieni, valkoisesta livornonoljesta tehty lippalakki, joka saattoi olla lasten hattumuodin viimeisin sana tai jokin vanha hieno päähine, joka oli kunnostettu tätä tilaisuutta varten. Koristeena oli kierre kellanruskeaa nauhaa ja kimppu mustia ja oransseja piikkisianpiikkejä, jotka roikkuivat tai sojottivat kankeina toisen korvan yläpuolella ja tekivät hänestä perin veikeän ja erikoisen näköisen. Kasvot olivat kalpeat ja teräväpiirteiset. Kasvonpiirteitä hänellä varmaankin oli tavanomainen määrä, mutta herra Cobbin huomio ei koskaan ehtinyt nenään, otsaan eikä leukaan asti: silmät vangitsivat sen jo matkalla eivätkä päästäneet irti. Rebeccan silmät olivat kuin usko – ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. Hienosti piirtyvien kulmakarvojen alla ne hehkuivat kuin kaksi tähteä, ja niiden tanssivat valot olivat puolittain hohtavan pimeyden peitossa. Katse oli innokas ja täynnä kiinnostusta, muttei koskaan saanut kyllikseen; vakaana se oli säihkyvä ja arvoituksellinen ja tuntui katsovan suoraan ilmeisen läpi johonkin sen takana olevaan, esineessä, maisemassa, sinussa. Niitä ei ollut koskaan osattu selittää, Rebeccan silmiä. Temperancen opettaja ja pappi olivat yrittäneet, mutta turhaan. Nuori taiteilija, joka tuli kesäksi luonnostelemaan punaista latoa, raunioitunutta myllyä ja siltaa, luopui lopulta kaikista näistä paikkakunnan kaunistuksista ja omistautui lapsen kasvoille – pienille, tavallisille kasvoille, joita valaisi silmäpari täynnä sellaisia viestejä, sellaisia aavistuksia, sellaisia vihjeitä uinuvasta voimasta ja oivalluskyvystä, ettei ihminen koskaan väsynyt katsomaan niiden hohtaviin syvyyksiin eikä kuvittelemaan, että niissä näkyi hänen oman ajatuksensa heijastus.
Herra Cobb ei tehnyt mitään tällaisia päätelmiä. Hän kertoi illalla vaimolleen vain, että lapsi sai hänet aivan pyörälle joka kerta kun katsoi häneen.
”Neiti Ross, eräs nainen joka maalaa, antoi minulle tämän päivänvarjon”, Rebecca sanoi vaihdettuaan katseita herra Cobbin kanssa ja opeteltuaan hänen kasvonsa ulkoa. ”Huomasitteko pykäreunaisen kaksinkertaisen röyhelön sekä valkoisen kärjen ja kahvan? Ne ovat norsunluuta. Kahva on naarmuilla, näettehän. Se johtuu siitä, että Fanny imi ja pureskeli sitä kirkossa, kun en katsonut. En ole sen jälkeen suhtautunut Fannyyn samalla tavalla kuin ennen.”
”Onko Fanny sinun sisaresi?”
”Yksi siskoistani.”
”Kuinka monta teitä on?”
”Seitsemän. Seitsemästä lapsesta on kirjoitettu runokin:
’Pikkutyttö vastasi oitis:
Oi herra, meitä on seitsemän!’
Opettelin sen ulkoa koulussa lausuttavaksi, mutta toiset oppilaat olivat inhottavia ja nauroivat. Hannah on vanhin, sitten tulen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja sitten Mira.”
”No se ON iso perhe!”
”Aivan liian iso, niin kaikki sanovat”, vastasi Rebecca niin odottamattoman ja kerrassaan aikuismaisen suorasukaisesti, että herra Cobb mutisi: ”No johan!” ja työnsi lisää tupakkaa vasempaan poskeensa.
”Ovat he rakkaita, mutta niin vaivalloisia, ja heidän ruokkimisensa maksaa niin paljon, näettehän”, hän liverteli edelleen. ”Hannah ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin panneet vauvoja nukkumaan illalla ja nostaneet heidät vuoteesta aamulla. Mutta nyt se on loppu, se sentään lohduttaa, ja meillä tulee olemaan ihanaa, kun olemme kaikki aikuisia ja kiinnityslaina on maksettu pois.”
”Loppu? Ai, tarkoitatko sitä, että olet lähtenyt sieltä?”
”En, tarkoitan, ettei niitä enää tule. Meidän perheemme on valmis. Äiti sanoo niin, ja hän pitää aina lupauksensa. Miran jälkeen ei ole tullut yhtään, ja hän on kolme. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda-täti tahtoi, että Hannah tulisi Riverboroon minun sijastani, mutta äiti ei pärjännyt ilman häntä. Hän tarttuu kotitöihin paremmin kuin minä, siis Hannah. Sanoin äidille eilen illalla, että jos lapsia vielä näyttää tulevan sillä aikaa kun olen poissa, minut on kutsuttava kotiin, sillä vauvan kanssa sekä Hannah että minä olemme aina tarpeen, kun äidillä on ruoanlaitto ja tila.”
”Vai niin, sinä asutkin maatilalla. Missä se on? – Lähellä sitä paikkaa, josta nousit kyytiin?”
”Lähellä? Sinnehän on varmasti tuhansia maileja! Tulimme Temperancesta junavaunuissa. Sitten ajoimme pitkän matkan Ann-serkun luo ja menimme nukkumaan. Sitten nousimme ja ajoimme vaikka kuinka kauas Maplewoodiin, missä postivaunut olivat. Meidän tilamme on kaukana kaikesta, mutta koulu ja kirkko ovat Temperancessa, ja sinne on vain kaksi mailia. Täällä ylhäällä teidän vieressänne on melkein yhtä hienoa kuin jos kiipeäisi kirkontorniin. Tunnen yhden pojan, joka on käynyt meidän kirkkomme tornissa. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät kärpäsiltä. Ihmisiä emme ole vielä kohdanneet, mutta lehmiin olen VÄHÄN pettynyt. Ne eivät näytä niin pieniltä kuin toivoin; mutta” – hän piristyi – ”eivät ne sentään näytä ihan niin suurilta kuin jos olisimme alhaalla niiden vieressä, vai mitä? Pojat saavat aina tehdä kaikki hienot ja ihanat asiat, ja tytöille jäävät vain ikävät ja tylsät. He eivät voi kiivetä yhtä korkealle, mennä yhtä kauas, olla ulkona yhtä myöhään, juosta yhtä nopeasti eivätkä tehdä mitään muutakaan.”
Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kämmenselkään ja haukkoi henkeään. Hänestä tuntui kuin häntä olisi kiidätetty vuorijonon huipulta toiselle antamatta hänen välillä vetää kunnolla henkeä.
”En minä oikein saa päähäni, missä se teidän tilanne on”, hän sanoi, ”vaikka olen käynyt Temperancessa ja ennen asunutkin siellä päin. Mikäs teidän sukunimenne on?”
”Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall. Meidän nimemme ovat Hannah Lucy Randall, Rebecca Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall, Marquis Randall, Fanny Ellsler Randall ja Miranda Randall. Äiti antoi nimet puolelle meistä ja isä toiselle puolelle, mutta jako ei mennyt tasan, joten molemmista oli mukava ajatus antaa Miralle nimi Riverborossa asuvan Miranda-tädin mukaan. He toivoivat, että siitä olisi jotakin hyötyä, mutta ei siitä ollut, ja nyt sanomme häntä Miraksi. Meidät kaikki on nimetty jonkun tietyn ihmisen mukaan. Hannah on se ikkunan ääressä kenkiä ompeleva Hannah, ja minä olen peräisin Ivanhoesta. John Halifax oli herrasmies eräässä kirjassa. Mark on saanut nimensä Marquis de Lafayette -sedältään, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset eivät kovinkaan usein elä aikuisiksi, ja kolmoset tuskin koskaan – tiesittekö sitä, herra Cobb?) Me käytämme hänestä vain nimeä Mark, emme nimeä Marquis. Jenny on nimetty laulajan ja Fanny kauniin tanssijattaren mukaan, mutta äiti sanoo, että nimet sopivat huonosti kummallekin, sillä Jenny ei pysy nuotissa ja Fanny on vähän jäykkäjalkainen. Äiti tahtoisi sanoa heitä Janeksi ja Francesiksi ja jättää toiset nimet pois, mutta hän sanoo, ettei se olisi reilua isää kohtaan. Hän sanoo, että meidän täytyy aina puolustaa isää, sillä kaikki oli häntä vastaan eikä hän olisi kuollut, ellei hänellä olisi ollut niin huonoa onnea. Siinä taitaa olla kaikki, mitä meistä voi kertoa”, hän päätti vakavasti.
”Voi hyvänen aika! Luulisi siinä olevan tarpeeksi”, herra Cobb puuskahti. ”Eipä niitä nimiä paljon jäänyt jäljelle, kun äitisi oli saanut valintansa tehtyä! Sinulla on kyllä mahdottoman hyvä muisti! Eipä taida läksyjen oppiminen tuottaa sinulle vaikeuksia?”
”Ei juuri. Vaikeinta on saada kengät, joilla pääsee kouluun oppimaan. Nämä tässä jalassani ovat ihan upouudet, ja niiden on kestettävä kuusi kuukautta. Äiti käskee aina säästää kenkiä. En kyllä keksi, miten niitä säästäisi muuten kuin ottamalla ne pois ja kulkemalla paljain jaloin. Mutta Riverborossa en voi tehdä niin, sillä se tuottaisi häpeää Mirandy-tädille. Nyt käyn koulua säännöllisesti, kun asun Mirandy-tädin luona, ja kahden vuoden päästä menen Warehamin seminaariin. Äiti sanoo, että sen pitäisi kasvattaa minusta kunnon ihminen! Minusta tulee neiti Rossin tapaan taidemaalari, kun pääsen koulusta. Niin minä ainakin ajattelen. Äidin mielestä minun olisi parempi ryhtyä opettajaksi.”
”Ei kai se teidän tilanne vain ole vanha Hobbsin paikka?”
”Ei, se on vain Randallin tila. Ainakin äiti sanoo sitä niin. Minä sanon sitä Sunnybrookin tilaksi.”
”Eipä sillä kai ole väliä, miksi sitä sanoo, kunhan tietää, missä se on”, herra Cobb totesi elämänviisaasti.
Rebecca käänsi silmiensä kaiken valon häneen ja vastasi moittivasti, melkein ankarasti:
”Voi, älkää sanoko noin, älkää olko niin kuin kaikki muut! Kyllä sillä on väliä, miksi mitäkin sanotaan. Kun sanon Randallin tila, näettekö, millainen se on?”
”Enpä voi sanoa näkeväni”, herra Cobb vastasi vaivautuneena.
”Entä mitä teille tulee mieleen, kun sanon Sunnybrookin tila?”
Herra Cobbista tuntui kuin hän olisi ollut kala, joka oli temmattu omasta elementistään ja jätetty hiekalle haukkomaan henkeä. Vastaamisen hirvittävää vastuuta ei päässyt väistämään, sillä Rebeccan silmät olivat valonheittimet, jotka tunkeutuivat hänen olemattomien aivojensa läpi ja näkivät kaljun läikän hänen takaraivollaan.
”Kai sen lähellä sitten on jossakin puro”, hän sanoi arasti.
Rebecca näytti pettyneeltä, muttei aivan lannistuneelta. ”Aika hyvin”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Lämpenee, muttei vielä polta. Siellä on puro, mutta ei mikään tavallinen puro. Sen kummallakin rannalla kasvaa nuoria puita ja vauvapensaita, ja se on matala, laverteleva pikku puro, jonka pohjalla on valkoista hiekkaa ja paljon pieniä kiiltäviä kiviä. Aina kun aurinko vähänkin pilkistää, puro sieppaa sen valon, ja se on täynnä välkettä kaiken pitkää päivää. Eikö teidän vatsassanne tunnu ontolta? Minun tuntuu! Pelkäsin niin kovasti myöhästyväni postivaunuista, etten pystynyt syömään aamiaista.”
”Sinun on sitten parasta syödä evääsi. Minä en syö mitään ennen Milltownia. Siellä otan palan piirakkaa ja kupin kahvia.”
”Kunpa saisin nähdä Milltownin. Se on varmaan vielä suurempi ja komeampi kuin Wareham, enemmän Pariisin kaltainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista. Hän osti sieltä vaaleanpunaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Näettekö, miten se napsahtaa auki? Minulla on siellä kaksikymmentä senttiä, ja niiden on riitettävä kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoo, ettei Mirandy-täti varmaankaan tahdo ostaa sellaisia, kun hän jo ruokkii ja vaatettaa minut ja maksaa koulukirjani.”
”Ei Paris mikään häävi paikka ole”, herra Cobb sanoi väheksyvästi. ”Koko Mainen osavaltion ikävin paikkakunta. Olen ajanut sinne monet kerrat.”
Jälleen Rebeccan täytyi ojentaa herra Cobbia, sanattomasti ja vaivihkaa mutta silti erehtymättömästi, vaikka ojennus oli vain yksi katse, nopeasti luotu ja yhtä nopeasti pois käännetty.
”Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne täytyy mennä laivalla”, hän sanoi opettavaisesti. ”Se on minun maantiedonkirjassani, ja siinä sanotaan: ’Ranskalaiset ovat iloinen ja kohtelias kansa, joka pitää tanssista ja kevyistä viineistä.’ Kysyin opettajalta, mitä kevyet viinit ovat, ja hän arveli, että ne ovat jotakin tuoreen siiderin tapaista tai ehkä inkiväärilimonadia. Minun tarvitsee vain sulkea silmäni, niin näen Pariisin ihan selvästi. Kauniit naiset tanssivat aina iloisesti ympäriinsä vaaleanpunaisine päivänvarjoineen ja helmikukkaroineen, ja hienot herrat tanssivat kohteliaasti ja juovat inkiväärilimonadia. Mutta te saatte nähdä Milltownin melkein joka päivä silmät selällään”, Rebecca sanoi haikeasti.
”Ei se Milltownkaan mikään kummoinen ole”, herra Cobb vastasi kuin olisi käynyt maailman kaikissa kaupungeissa ja todennut ne kaikki tyhjänpäiväisiksi. ”Katsopa nyt, kun heitän tämän sanomalehden suoraan rouva Brownin oven eteen.”
Viuh! Lehtikäärö laskeutui juuri sinne minne pitikin, verkko-oven edessä olevalle maissinkuorimatolle.
”Voi miten hienoa!” Rebecca huudahti ihastuneena. ”Aivan kuin se veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi pitkä, pitkä rivi taloja, jokaisessa verkko-ovi keskellä ja sen edessä maissinkuorimatto, ja jokaiselle saisi heittää sanomalehden!”
”Saattaisinhan minä jonkin kohdalla heittää ohikin”, herra Cobb sanoi säteillen vaatimatonta ylpeyttä. ”Jos Mirandy-tätisi antaa luvan, otan sinut jonakin päivänä tänä kesänä mukaan Milltowniin, kun vaunut eivät ole täynnä.”
Ihana jännityksen väristys kulki läpi Rebeccan, uusista kengistä ylös, ylös olkilakkiin asti ja alas mustaa palmikkoa pitkin. Hän puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja sanoi ilon ja hämmästyksen kyynelten kuristamalla äänellä: ”Voi, ei se voi olla totta, ei voi! Ajatelkaa, että minä saan nähdä Milltownin. Ihan kuin minulla olisi haltiakummitäti, joka kysyy, mitä toivon, ja sitten toteuttaa sen! Oletteko koskaan lukenut Tuhkimoa tai Keltaista kääpiötä tai Lumottua sammakkoa tai Kaunista Kultakutria?”
”En”, herra Cobb sanoi varovasti hetken mietittyään. ”Enpä taida muistaa lukeneeni juuri niitä. Missäs sinä olet päässyt lukemaan noin paljon?”
”Olen minä lukenut paljon kirjoja”, Rebecca vastasi huolettomasti. ”Isän ja neiti Rossin ja kaikkien eri opettajien kirjoja ja kaikki pyhäkoulun kirjaston kirjat. Olen lukenut Lyhdynsytyttäjän ja Skotlannin päälliköt ja Ivanhoen ja Redclyffen perillisen ja Coran, lääkärin vaimon ja David Copperfieldin ja Chickareen kullan ja Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja -teoksen ja Thaddeus varsovalaisen ja Kristityn vaelluksen ja paljon muitakin. – Mitä te olette lukenut?”
”En minä juuri noita kirjoja ole sattunut lukemaan, mutta hyvänen aika, onhan tässä tullut luettua vaikka kuinka paljon! Nykyään on niin kiire, että tulen toimeen almanakalla, Weekly Argusilla ja Maine State Agriculturistilla. – Siinä on taas joki. Tämä on viimeinen pitkä mäki, ja sen päältä näemme jo Riverboron savupiiput kaukana. Ei sinne ole enää pitkälti. Minä itse asun noin puoli mailia tiilitalolta eteenpäin.”
Rebeccan käsi liikahti levottomasti sylissä, ja hän liikahti istuimellaan. ”En luullut, että minua alkaisi pelottaa”, hän sanoi melkein kuiskaten, ”mutta taitaa sittenkin pelottaa, ihan pikkuisen – kun sanotte, että olemme jo niin lähellä.”
”Lähtisitkö takaisin?” herra Cobb kysyi uteliaana.
Hän väläytti ajurille pelottoman katseen ja sanoi sitten ylpeästi: ”Takaisin en lähtisi koskaan. Saattaisin pelätä, mutta pakenemista häpeäisin. Mirandy-tädin luo meneminen on kuin menisi pimeään kellariin. Portaiden alla voisi olla ihmissyöjiä ja jättiläisiä – mutta niin kuin sanon Hannahille, siellä SAATTAISI olla haltijoita ja keijuja ja lumottuja sammakoita! – Onko kylässä pääkatua niin kuin Warehamissa?”
”Kai sitä pääkaduksi voi sanoa, ja Sawyer-tätisi asuu sen varrella, mutta kauppoja eikä myllyjä siellä ei ole. Mitätön kyläpahanen se on! Jos tahdot nähdä jonkinlaista elämää, sinun on mentävä joen yli meidän puolellemme.”
”Se melkein harmittaa”, Rebecca huokasi, ”sillä olisi niin hienoa ajaa oikeaa pääkatua pitkin, istua näin korkealla kahden upean hevosen takana vaaleanpunainen päivänvarjo avoinna, ja kaikki kyläläiset miettisivät, kenelle syreenikimppu ja karvanahkainen matka-arkku kuuluvat. Se olisi aivan kuin se kulkueen kaunis nainen. Viime kesänä Temperanceen tuli sirkus, ja aamulla oli kulkue. Äiti antoi meidän kaikkien kävellä kylään ja työntää Miraa lastenvaunuissa, koska meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen. Siellä oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja klovneja ratsain, ja aivan viimeisenä tuli pieni punainen ja kultainen vaunu, jota veti kaksi ponia. Siinä istui samettityynyllä käärmeenlumooja yllään pelkkää satiinia ja paljetteja. Hän oli niin verrattoman kaunis, herra Cobb, että häntä katsellessa täytyi niellä kurkkuun nousevia paloja ja pieniä kylmiä väristyksiä kulki selkää pitkin ylös ja alas. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan? Ettekö ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi saanut teidät tuntemaan niin?”
Herra Cobb tunsi sillä hetkellä olonsa vielä kiusallisemmaksi kuin kertaakaan koko tuon vaiheikkaan aamun aikana, mutta väisti kysymyksen taitavasti sanomalla: ”Ei siitä minun nähdäkseni mitään haittaa ole, että saavumme niin komeasti kuin suinkin. Minä otan piiskan käteen, istun suorana ja ajan lujaa. Sinä pidät kukkakimppua sylissäsi ja avaat pienen punaisen päivänvarjosi, niin kyllä kyläläiset töllistelevät!”
Lapsen kasvot säteilivät hetken, mutta loiste sammui yhtä nopeasti, kun hän sanoi: ”Minä unohdin – äiti pani minut sisälle, ja ehkä hän tahtoisi minun olevan siellä, kun saavun Mirandy-tädin luo. Ehkä se olisi hienompaa, jos istuisin sisällä, eikä minun sitten tarvitsisi hypätä alas niin että helmat hulmahtavat, vaan voisin avata oven ja astua alas kuin hieno naismatkustaja. Pysäyttäisittekö hetkeksi, herra Cobb, että voisin vaihtaa paikkaa?”
Postivaunujen ajuri pysäytti hyväntahtoisesti hevosensa, nosti kiihtyneen pikku olennon alas, avasi oven ja auttoi hänet sisään sekä pani syreenit ja vaaleanpunaisen päivänvarjon hänen viereensä.
”Meillä on ollut hieno matka”, hän sanoi, ”ja olemme tutustuneet oikein hyvin, eikö vain? – Ethän unohda Milltownia?”
”En koskaan!” Rebecca huudahti hartaasti. ”Ja olettehan te varma, ettette itsekään unohda?”
”En koskaan! Käsi sydämellä!” herra Cobb vannoi juhlallisesti noustessaan takaisin istuimelleen. Kun postivaunut sitten jyrisivät kylänkatua pitkin vihreiden vaahteroiden välissä, ikkunoistaan katsovat näkivät pienen ruskean haltijan kellanruskeassa karttuunissa istumassa säntillisesti takapenkillä, toisessa kädessään suuri kukkakimppu ja toisessa vaaleanpunainen päivänvarjo, molemmat lujassa otteessa. Jos heidän katseensa olisi kantanut kyllin kauas, he olisivat postivaunujen kääntyessä vanhan tiilitalon sivuoven pihaan saattaneet nähdä karttuunisen kaarrokkeen kohoilevan ja laskevan rajusti alla jyskyttävän sydämen kohdalla, kahden kalpean posken punehtuvan ja kalpenevan ja kyynelusvan häilyvän kahdessa säihkyvässä tummassa silmässä.
Rebeccan matka oli päättynyt.
”Tuolla postivaunut kääntyvät Sawyerin tyttöjen pihaan”, rouva Perkins sanoi miehelleen. ”Siinä taitaa tulla se sisarentytär Temperancen suunnalta. Kuulemma he kirjoittivat Aurelialle ja pyysivät, että Hannah, se vanhin, tulisi heille, mutta Aurelia sanoi, että voisi paremmin päästää Rebeccan lähtemään, jos sillä ei olisi Mirandylle ja Janelle väliä. Niin että Rebecca sieltä nyt tuli. Hänestä on hyvää seuraa meidän Emma Janelle, mutta en usko, että he pitävät häntä kolmea kuukautta! Musta kuin intiaani, sen mitä hänestä näen, musta ja jotenkin kovin terhakka. Ennen sanottiin, että joku Randalleista nai espanjalaisen naisen, jonkun joka opetti musiikkia ja kieliä sisäoppilaitoksessa. Lorenzo oli tummahipiäinen, muistathan, ja tämä lapsi on myös. No, en minä nyt tiedä, että espanjalainen veri mikään varsinainen häpeä olisi, kunhan se on kyllin kaukaista perua ja nainen oli kunniallinen.”




