Iloinen tyttö
Eleanor H. Porter
1. luku: Neiti Polly
Neiti Polly Harrington astui keittiöönsä hiukan kiireissään tänä kesäkuun aamuna. Neiti Polly ei yleensä liikkunut kiireesti; hän oli erityisen ylpeä rauhallisesta käytöksestään. Mutta tänään hän kiirehti – todellakin kiirehti.
Pesualtaan ääressä astioita pesevä Nancy kohotti katseensa yllättyneenä. Nancy oli ollut neiti Pollyn keittiössä töissä vasta kaksi kuukautta, mutta tiesi jo, ettei hänen emäntänsä yleensä kiirehtinyt.
”Nancy!”
”Kyllä, neiti”, Nancy vastasi iloisesti mutta jatkoi silti kädessään olevan kannun kuivaamista.
”Nancy” – neiti Pollyn ääni oli nyt hyvin ankara – ”kun puhun sinulle, tahdon sinun keskeyttävän työsi ja kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.”
Nancy punastui nolona. Hän laski kannun heti käsistään, pyyhe yhä sen ympärillä, ja oli samalla vähällä kaataa sen – mikä ei suinkaan rauhoittanut häntä.
”Kyllä, neiti. Niin teen, neiti”, hän änkytti, asetti kannun kunnolla pystyyn ja kääntyi hätäisesti. ”Minä vain jatkoin töitäni, kun tehän nimenomaan käskitte tänä aamuna kiirehtiä tiskin kanssa.”
Hänen emäntänsä kurtisti kulmiaan.
”Riittää, Nancy. En pyytänyt selityksiä. Pyysin sinua kuuntelemaan.”
”Kyllä, neiti.” Nancy tukahdutti huokauksen. Hän mietti, voisiko hän ikinä millään keinoin olla tälle naiselle mieliksi. Nancy ei ollut koskaan ennen ollut ”toisen palveluksessa”; mutta hänen sairas äitinsä oli äkkiä jäänyt leskeksi ja yksin Nancyn ja kolmen nuoremman lapsen kanssa, ja tytön oli ollut pakko ryhtyä osaltaan huolehtimaan heidän elatuksestaan. Hän oli ollut niin iloinen saatuaan paikan kukkulalla kohoavan suuren talon keittiöstä – Nancy oli tullut kuuden mailin päästä ”The Cornersista” ja tunsi neiti Polly Harringtonin vain Harringtonien vanhan sukutalon emäntänä ja yhtenä paikkakunnan varakkaimmista asukkaista. Siitä oli kaksi kuukautta. Nyt hän tunsi neiti Pollyn ankarana, tuimakasvoisena naisena, joka kurtisti kulmiaan, jos veitsi kalahti lattialle tai ovi paukahti – mutta jonka mieleen ei tullut hymyillä silloinkaan, kun veitset ja ovet olivat hiljaa.
”Kun olet saanut aamutyösi tehdyksi, Nancy”, neiti Polly sanoi nyt, ”voit tyhjentää pienen huoneen ullakon portaiden yläpäässä ja sijata kenttävuoteen. Lakaise ja siivoa huone tietysti sen jälkeen, kun olet vienyt matka-arkut ja laatikot pois.”
”Kyllä, neiti. Ja minne haluatte minun panevan ne tavarat, jotka vien sieltä pois?”
”Ullakon etuosaan.” Neiti Polly epäröi ja jatkoi sitten: ”Voin kai yhtä hyvin kertoa sinulle nyt, Nancy. Sisarentyttäreni, neiti Pollyanna Whittier, tulee asumaan luokseni. Hän on yksitoistavuotias ja nukkuu siinä huoneessa.”
”Pieni tyttö – tulossa tänne, neiti Harrington? Voi, sehän on hauskaa!” Nancy huudahti ajatellessaan päivänpaistetta, jota hänen omat pikkusiskonsa toivat kotiin ”The Cornersissa”.
”Hauskaako? No, minä en käyttäisi aivan sitä sanaa”, neiti Polly vastasi jäykästi. ”Aion kuitenkin tietysti tehdä parhaani. Olen toivoakseni hyvä ihminen ja tunnen velvollisuuteni.”
Nancy lehahti punaiseksi.
”Tietenkin, neiti. Minä vain ajattelin, että pieni tyttö täällä voisi – voisi piristää teidän elämäänne”, hän takelteli.
”Kiitos”, nainen vastasi kuivasti. ”En kuitenkaan voi sanoa, että siihen olisi mielestäni mitään välitöntä tarvetta.”
”Mutta tietenkin te – tehän haluatte hänet luoksenne, sisarenne lapsen”, Nancy rohkeni sanoa. Hänestä tuntui hämärästi, että hänen oli jotenkin huolehdittava tämän yksinäisen pikku vieraan ystävällisestä vastaanotosta.
Neiti Polly kohotti kopeasti leukaansa.
”No mutta Nancy, en todellakaan ymmärrä, miksi minun pitäisi erityisesti haluta huolehtia heistä itse vain siksi, että minulla sattui olemaan sisar, joka oli niin typerä, että meni naimisiin ja saattoi tarpeettomia lapsia maailmaan, jossa oli jo ennestään aivan tarpeeksi väkeä. Mutta kuten jo sanoin, toivon tuntevani velvollisuuteni. Pidä huoli, että siivoat nurkat, Nancy”, hän päätti terävästi poistuessaan huoneesta.
”Kyllä, neiti”, Nancy huokaisi ja otti käteensä puoliksi kuivatun kannun – joka oli nyt niin kylmä, että se täytyi huuhdella uudelleen.
Omassa huoneessaan neiti Polly otti jälleen esiin kirjeen, jonka hän oli saanut kaksi päivää aikaisemmin kaukaisesta lännen kaupungista ja joka oli ollut hänelle niin ikävä yllätys. Kirje oli osoitettu neiti Polly Harringtonille Vermontin Beldingsvilleen, ja se kuului näin:
”Arvoisa neiti! – Minun on ikäväkseni ilmoitettava, että pastori John Whittier kuoli kaksi viikkoa sitten ja että häneltä jäi yksi lapsi, yksitoistavuotias tyttö. Häneltä ei jäänyt juuri muuta kuin muutama kirja, sillä kuten epäilemättä tiedätte, hän oli tämän pienen lähetysseurakunnan pastori ja sai hyvin niukkaa palkkaa.
”Käsittääkseni hän oli edesmenneen sisarenne aviomies, mutta hän antoi minun ymmärtää, etteivät perheiden välit olleet parhaat mahdolliset. Hän arveli kuitenkin, että saattaisitte haluta sisarenne vuoksi ottaa lapsen luoksenne ja kasvattaa hänet omiensa parissa idässä. Siksi kirjoitan teille.
”Pieni tyttö on lähtövalmis siihen mennessä, kun saatte tämän kirjeen, ja jos voitte ottaa hänet luoksenne, olisimme hyvin kiitollisia, jos kirjoittaisitte, että hän saa tulla heti. Täällä on nimittäin eräs mies ja hänen vaimonsa, jotka ovat aivan pian lähdössä itään ja ottaisivat hänet mukaansa Bostoniin ja saattaisivat hänet Beldingsvillen junaan. Teille ilmoitetaan tietysti, minä päivänä ja millä junalla Pollyanna saapuu.
”Pikaista myönteistä vastaustanne toivoen,
”Kunnioittavasti,
”Jeremiah O. White.”
Neiti Polly taittoi kirjeen kulmiaan kurtistaen ja sujautti sen kirjekuoreen. Hän oli vastannut siihen edellisenä päivänä ja ilmoittanut tietysti ottavansa lapsen luokseen. Hän toivoi sentään tuntevansa velvollisuutensa sen verran hyvin! – niin vastenmielinen kuin tehtävä olisikin.
Istuessaan nyt kirje käsissään hän palasi ajatuksissaan sisareensa Jennieen, joka oli ollut tämän lapsen äiti, ja siihen aikaan, kun kaksikymmenvuotias Jennie oli perheensä vastusteluista huolimatta itsepintaisesti tahtonut mennä naimisiin nuoren pastorin kanssa. Eräs varakas mies oli halunnut hänet vaimokseen – ja perhe oli pitänyt miestä paljon pastoria parempana; mutta Jennie ei ollut. Varakkaalla miehellä oli enemmän niin ikävuosia kuin rahaakin, kun taas pastorilla oli vain nuori pää täynnä nuoruuden ihanteita ja innostusta ja sydän täynnä rakkautta. Jennie oli pitänyt näitä parempina – ehkä aivan luonnollisestikin; niinpä hän oli mennyt pastorin kanssa naimisiin ja lähtenyt hänen kanssaan etelään kotimaanlähetyssaarnaajan vaimona.
Silloin välit olivat katkenneet. Neiti Polly muisti sen hyvin, vaikka oli ollut tuolloin vasta viisitoistavuotias tyttö, perheen nuorin. Perhe ei ollut sen koommin juuri pitänyt yhteyttä lähetyssaarnaajan vaimoon. Jennie itse oli kyllä kirjoittanut jonkin aikaa ja antanut viimeiselle vauvalleen nimeksi ”Pollyanna” kahden sisarensa, Pollyn ja Annan, mukaan – muut vauvat olivat kaikki kuolleet. Se oli ollut viimeinen kerta, kun Jennie oli kirjoittanut, ja muutaman vuoden kuluttua tieto hänen kuolemastaan oli tullut lyhyessä mutta surun täyttämässä kirjelappusessa, jonka pastori itse oli päivännyt eräässä pienessä lännen kaupungissa.
Aika ei sillä välin ollut pysähtynyt kukkulalla kohoavan suuren talon asukkaidenkaan elämässä. Neiti Polly katseli alhaalla kauas levittäytyvää laaksoa ja ajatteli muutoksia, joita nuo kaksikymmentäviisi vuotta olivat tuoneet hänen elämäänsä.
Hän oli nyt neljäkymmentävuotias ja aivan yksin maailmassa. Isä, äiti, sisaret – kaikki olivat kuolleet. Hän oli jo vuosia hallinnut yksin taloa ja isänsä hänelle jättämiä tuhansia. Oli ihmisiä, jotka olivat avoimesti säälitelleet hänen yksinäistä elämäänsä ja kehottaneet häntä ottamaan luokseen asumaan jonkun ystävän tai seuralaisen; mutta hän ei ollut ottanut suopeasti vastaan heidän myötätuntoaan eikä neuvojaan. Hän ei ollut yksinäinen, hän sanoi. Hän viihtyi omissa oloissaan. Hän piti enemmän rauhasta. Mutta nyt –
Neiti Polly nousi kulmat kurtussa ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Hän oli tietysti iloinen siitä, että oli hyvä ihminen, joka ei vain tuntenut velvollisuuttaan vaan oli myös kyllin lujaluonteinen täyttämään sen. Mutta – Pollyanna! – mikä naurettava nimi!




