Neito van­has­sa lin­nas­sa

Jane Austen

Luku 1

Kukaan Catherine Morlandin pikkulapsena nähnyt ei olisi uskonut hänen syntyneen sankarittareksi. Hänen asemansa, vanhempiensa luonne sekä hänen oma ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa puhuivat kaikki yhtä lailla sitä vastaan. Hänen isänsä oli pappi, muttei silti syrjään jäänyt eikä köyhä, ja varsin kunnioitettava mies, vaikka hänen nimensä olikin Richard – eikä hän ollut koskaan ollut komea. Kahden hyvätuloisen papinviran lisäksi hänellä oli huomattava omaisuus – eikä hän ollut vähääkään taipuvainen sulkemaan tyttäriään lukkojen taakse. Hänen äitinsä oli käytännöllinen ja tervejärkinen nainen, jolla oli hyvä luonne ja, mikä vielä merkillisempää, vankka terveys. Hän oli saanut kolme poikaa ennen Catherinen syntymää; ja sen sijaan että olisi kuollut saattaessaan tämän maailmaan, kuten kuka tahansa olisi voinut odottaa, hän vain eli edelleen – eli ja sai vielä kuusi lasta – näki heidän varttuvan ympärillään ja nautti itse erinomaisesta terveydestä. Kymmenlapsista perhettä sanotaan aina komeaksi, kunhan päitä, käsiä ja jalkoja on lapsilukuun nähden tarpeeksi; mutta muuten tuo sana ei juuri sopinut Morlandeihin, sillä he olivat yleensä varsin vaatimattoman näköisiä, ja monen vuoden ajan Catherine oli yhtä vaatimattoman näköinen kuin muutkin. Hänellä oli laiha, kömpelö vartalo, kelmeä, väritön iho, tummat, päätä myötäilevät hiukset ja voimakkaat kasvonpiirteet – siinä hänen ulkomuotonsa; eikä hänen mielenlaatunsa tuntunut tarjoavan sen parempia edellytyksiä sankaruuteen. Hän piti kaikista poikien leikeistä ja piti kriketistä paljon enemmän kuin nukkeleikeistä, vieläpä enemmän kuin lapsuuden sankarillisemmista huveista, unikekohiiren hoivaamisesta, kanarialinnun ruokkimisesta tai ruusupensaan kastelemisesta. Puutarhoista hän ei ylipäätään välittänyt; ja jos hän kukkia poimikin, se tapahtui lähinnä pahanteon ilosta – niin ainakin pääteltiin siitä, että hän valitsi aina mieluiten juuri ne, joita hänen oli kielletty poimia. Sellaiset olivat hänen taipumuksensa – hänen kykynsä olivat aivan yhtä poikkeukselliset. Mitään hän ei koskaan oppinut eikä ymmärtänyt ennen kuin se oli hänelle opetettu; eikä aina silloinkaan, sillä hän oli usein tarkkaamaton ja toisinaan hidasjärkinen. Hänen äidiltään kului kolme kuukautta pelkästään siihen, että Catherine oppi lausumaan ulkoa ”Kerjäläisen anomuksen”; ja sittenkin ikäjärjestyksessä seuraava sisar Sally osasi sen häntä paremmin. Ei silti niin, että Catherine olisi aina ollut hidasjärkinen – ei suinkaan; eläinsadun ”Jänis ja monet ystävät” hän oppi yhtä nopeasti kuin kuka tahansa tyttö Englannissa. Äiti toivoi hänen opiskelevan musiikkia, ja Catherine oli varma, että pitäisi siitä, sillä hänestä oli hyvin hauskaa kilkutella vanhan, unohdetun spinetin koskettimia; niinpä hän aloitti kahdeksanvuotiaana. Hän opiskeli vuoden eikä voinut sietää sitä; ja rouva Morland, joka ei vaatinut tyttäriään hankkimaan seuraelämän taitoja kykyjen tai halun puuttuessa, salli hänen lopettaa. Päivä, jona soitonopettaja sai lähteä, oli Catherinen elämän onnellisimpia. Piirtämisestä hän ei pitänyt sen enempää; mutta aina kun hän sai äidiltään kirjeen päällyspaperin tai nappasi käsiinsä jonkin muun paperinpalan, hän piirsi kykyjensä mukaan taloja ja puita, kanoja ja kananpoikia, jotka kaikki muistuttivat kovasti toisiaan. Isä opetti hänelle kirjoittamista ja laskentoa, äiti ranskaa: niissä hän ei osoittanut mainittavaa taitoa, ja molempien oppitunteja hän karttoi aina kun saattoi. Mikä outo, käsittämätön tyttö! – sillä kaikista näistä turmeltuneisuuden merkeistä huolimatta hän ei kymmenvuotiaana ollut pahasydäminen eikä pahansisuinen, oli harvoin itsepäinen, tuskin koskaan riitaisa ja hyvin kiltti pienemmilleen harvoja hirmuvallan puuskia lukuun ottamatta; lisäksi hän oli äänekäs ja villi, vihasi sisällä pysymistä ja puhtautta eikä rakastanut mitään maailmassa niin paljon kuin kierimistä talon takana olevaa vihreää rinnettä alas.

Sellainen Catherine Morland oli kymmenvuotiaana. Viisitoistavuotiaana hän alkoi jo näyttää paremmalta; hän alkoi kihartaa hiuksiaan ja kaivata tanssiaisiin; hänen ihonvärinsä parani, pyöreys ja väri pehmensivät kasvonpiirteitä, silmiin tuli lisää eloa ja vartaloon enemmän muotoa. Koreilunhalu syrjäytti rakkauden likaan, ja somistautuessaan hän myös siistiytyi; nyt hän sai toisinaan ilokseen kuulla isän ja äidin huomauttavan hänen ulkonäkönsä kohentumisesta. ”Catherinesta kasvaa oikein hyvännäköinen tyttö – tänään hän on melkein kaunis”, kantautui silloin tällöin hänen korviinsa; ja miten tervetulleita nuo sanat olivatkaan! Kun elämänsä ensimmäiset viisitoista vuotta vaatimattoman näköisenä ollut tyttö alkaa näyttää melkein kauniilta, se tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin kehdosta asti kauniina ollut voi koskaan kokea.

Rouva Morland oli erittäin hyvä ihminen ja toivoi lastensa olevan kaikin puolin sellaisia kuin pitikin; mutta lapsivuoteessa olo ja pienimpien opettaminen veivät häneltä niin paljon aikaa, että vanhemmat tyttäret jäivät väistämättä oman onnensa nojaan; eikä ollut kovinkaan ihmeellistä, että Catherine, jossa ei luonnostaan ollut mitään sankarillista, valitsi neljätoistavuotiaana mieluummin kriketin, baseballin, ratsastuksen ja maaseudulla juoksentelun kuin kirjat – tai ainakin tietokirjat – sillä kunhan niistä ei voinut saada mitään hyödyllistä tietoa, kunhan niissä oli pelkkää tarinaa eikä lainkaan pohdiskelua, hänellä ei koskaan ollut kerrassaan mitään kirjoja vastaan. Mutta viisitoistavuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi hän valmentautui sankarittareksi; hän luki kaikki sellaiset teokset, jotka sankarittarien täytyy lukea kootakseen muistiinsa niitä lainauksia, joista on niin paljon hyötyä ja lohtua heidän vaiheikkaan elämänsä käänteissä.

Popelta hän oppi moittimaan niitä, jotka

”kantavat mukanaan murheen irvikuvaa.”

Graylta hän oppi, että

”Moni kukka syntyy hehkumaan silmiltä salassa,

ja tuhlaa tuoksunsa aution seudun ilmaan.”

Thomsonilta hän oppi, että

… ”On suloista työtä

opettaa nuorta ajatusta versomaan.”

Ja Shakespearelta hän sai runsaasti tietoa: muun muassa sen, että

… ”Pikkuasiat, keveät kuin ilma,

ovat mustasukkaiselle yhtä vahvoja todisteita

kuin Pyhän kirjan todistus.”

Että

”Kuoriainen parka, jonka tallomme,

tuntee ruumiissaan yhtä ankaran kivun

kuin jättiläinen kuollessaan.”

Ja että rakastunut nuori nainen näyttää aina

… ”kuin muistomerkin Kärsivällisyys,

joka hymyilee Surulle.”

Tältä osin hän oli edistynyt riittävästi – ja monessa muussakin suhteessa hän edistyi erinomaisesti; sillä vaikkei hän osannut kirjoittaa sonetteja, hän sai itsensä lukemaan niitä; ja vaikkei näyttänyt olevan toivoakaan siitä, että hän saisi kokonaisen seurueen haltioihinsa esittämällä fortepianolla itse säveltämänsä preludin, hän saattoi kuunnella toisten soittoa juuri lainkaan väsymättä. Suurin puute oli piirustustaidossa – piirtämisestä hänellä ei ollut aavistustakaan – ei edes sen vertaa, että olisi yrittänyt luonnostella rakastettunsa profiilia, niin että hänet olisi voitu yllättää kesken työn. Tässä hän jäi surkean kauas todellisen sankarittaren korkeuksista. Toistaiseksi hän ei ollut köyhyydestään tietoinen, sillä hänellä ei ollut rakastettua kuvattavaksi. Hän oli ehtinyt seitsemäntoista vuoden ikään näkemättä ainoatakaan rakastettavaa nuorukaista, joka olisi kyennyt herättämään hänessä tunteita, sytyttämättä kenessäkään aitoa intohimoa ja herättämättä edes muuta kuin hyvin hillittyä ja hyvin ohimenevää ihailua. Se oli tosiaan merkillistä! Mutta merkillisille asioille löytyy yleensä selitys, jos niiden syitä vain selvitetään kunnolla. Lähiseudulla ei ollut ainoatakaan lordia; ei – ei edes baronettia. Yksikään heidän tuttavaperheistään ei ollut kasvattanut ja elättänyt oveltaan sattumalta löytynyttä poikaa – ei ollut ainoatakaan nuorta miestä, jonka syntyperä olisi ollut tuntematon. Hänen isällään ei ollut holhottia eikä seurakunnan kartanonherralla lapsia.

Mutta kun nuoresta neidistä on määrä tulla sankaritar, neljänkymmenen naapuriperheen nurjamielisyyskään ei voi sitä estää. Jotakin täytyy tapahtua, ja tapahtuukin, niin että sankari osuu hänen tielleen.

Herra Allen, joka omisti enimmät maat Fullertonin, Morlandien Wiltshiressä sijaitsevan asuinkylän, ympäristössä, määrättiin Bathiin hoitamaan kihtiään – ja hänen rouvansa, hyväluontoinen nainen, joka piti neiti Morlandista ja luultavasti ymmärsi, että jollei nuori neiti omassa kylässään joutunut seikkailuihin, hänen oli etsittävä niitä maailmalta, kutsui hänet heidän mukaansa. Herra ja rouva Morland suostuivat auliisti, ja Catherine oli pelkkää onnea.

---