Was­hing­to­nin aukio

Henry James

1. luku

Jonkin aikaa tämän vuosisadan alkupuoliskolla, etenkin sen loppupuolella, New Yorkin kaupungissa toimi menestyksekkäästi lääkäri, joka sai osakseen kenties poikkeuksellisen paljon sitä arvonantoa, jota Yhdysvalloissa on aina osoitettu lääkärikunnan ansioituneille jäsenille. Amerikassa tätä ammattia on aina pidetty kunniassa, ja siellä se on menestynyt paremmin kuin muualla vaatiessaan itselleen ”vapaan ammatin” nimeä. Maassa, jossa yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen on joko ansaittava tulonsa tai uskoteltava ansaitsevansa ne, lääkärintaito on näyttänyt yhdistävän sangen hyvin kaksi tunnustettua arvonannon perustetta. Se kuuluu käytännön elämän piiriin, mikä Yhdysvalloissa on suuri suositus, ja se saa osansa tieteen valosta – ansio, jota arvostetaan yhteiskunnassa, jossa tiedonhaluun ei aina ole liittynyt vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia. Tohtori Sloperin maine perustui osaksi siihen, että hänen oppineisuutensa ja taitonsa olivat hyvin tasapainossa; häntä saattoi sanoa oppineeksi lääkäriksi, mutta hänen hoitokeinoissaan ei silti ollut mitään abstraktia – hän määräsi aina potilaan ottamaan jotakin. Vaikka häntä pidettiin erittäin perusteellisena, hän ei ollut kiusallisen teoreettinen, ja jos hän joskus selittikin asioita hieman yksityiskohtaisemmin kuin potilaan kannalta näytti hyödylliseltä, hän ei koskaan mennyt niin pitkälle (kuten eräät lääkärit, joista on kuultu kerrottavan), että olisi luottanut pelkkään selitykseen, vaan jätti aina jälkeensä arvoituksellisen reseptin. Jotkut lääkärit jättivät jälkeensä reseptin mutta eivät antaneet minkäänlaista selitystä, eikä hän kuulunut siihenkään ryhmään, joka sentään oli kaikkein rahvaanomaisin. Kuten näkyy, kuvaan älykästä miestä, ja juuri siksi tohtori Sloperista olikin tullut paikallinen kuuluisuus. Siihen aikaan, josta tässä ennen muuta on kysymys, hän oli noin viidenkymmenen, ja hänen suosionsa oli huipussaan. Hän oli hyvin nokkelasanainen, ja New Yorkin parhaissa seurapiireissä häntä pidettiin maailmanmiehenä – ja aivan riittävässä määrin sellainen hän olikin. Kiiruhdan lisäämään mahdollisen väärinkäsityksen ehkäisemiseksi, ettei hän ollut vähääkään puoskari. Hän oli läpeensä rehellinen mies – kenties rehellisempi kuin hänellä oli ollut tilaisuutta täydelleen osoittaa – ja vaikka hänen potilaspiirinsä suuri hyväntahtoisuus jätettäisiin lukuun ottamatta (siellä kerskailtiin varsin mielellään sillä, että heillä oli maan ”terävin” lääkäri), hän antoi joka päivä näyttöä niistä lahjoista, jotka yleinen mielipide hänelle tunnusti. Hän oli tarkkailija, jopa filosofi, ja hänen terävyytensä oli niin luontaista ja (kuten yleinen mielipide sanoi) vaivatonta, ettei hän koskaan yrittänyt pelkästään tehdä vaikutusta eikä turvautunut toisen luokan kuuluisuuksien pieniin temppuihin ja teeskentelyyn. On myönnettävä, että onni oli suosinut häntä ja että tie vaurauteen oli ollut hänelle hyvin pehmeä kulkea. Hän oli kaksikymmentäseitsemänvuotiaana ottanut rakkaudesta vaimokseen hyvin viehättävän tytön, newyorkilaisen neiti Catherine Harringtonin, joka oli viehätysvoimansa lisäksi tuonut hänelle tuntuvat myötäjäiset. Rouva Sloper oli miellyttävä, siro, sivistynyt ja tyylikäs, ja vuonna 1820 hän oli ollut yksi sen pienen mutta lupaavan metropolin sievistä tytöistä, joka ryhmittyi Batteryn ympärille, katseli lahdelle ja jonka pohjoisinta rajaa merkitsivät Canal Streetin ruohoiset pientareet. Jo kaksikymmentäseitsemänvuotiaana Austin Sloper oli saanut sen verran nimeä, ettei ollut aivan niin kummallista, että hienoihin seurapiireihin kuuluva nuori nainen, jolla oli kymmenentuhannen dollarin tulot ja Manhattanin saaren viehättävimmät silmät, oli valinnut hänet tusinan kosijan joukosta. Nuo silmät ja eräät muutkin hänen vaimonsa avut tuottivat noin viiden vuoden ajan suunnatonta tyydytystä nuorelle lääkärille, joka oli sekä vaimolleen omistautunut että hyvin onnellinen aviomies. Se, että hän oli mennyt naimisiin rikkaan naisen kanssa, ei muuttanut hänen itselleen viitoittamaansa tietä, ja hän harjoitti ammattiaan yhtä määrätietoisesti kuin jos hänen ainoina varoinaan olisi yhä ollut hänen osuutensa vaatimattomasta isänperinnöstä, jonka hän oli isänsä kuoltua jakanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hänen tavoitteenaan ei ollut ollut niinkään ansaita rahaa kuin oppia jotakin ja tehdä jotakin. Oppia jotakin kiinnostavaa ja tehdä jotakin hyödyllistä – siinä oli suurin piirtein se ohjelma, jonka hän oli itselleen hahmotellut ja jonka pätevyyteen ei hänen mielestään mitenkään vaikuttanut se sattuma, että hänen vaimollaan oli tuloja. Hän piti lääkärintyöstään ja siitä, että sai käyttää taitoaan, jonka hän mielihyväkseen tiesi itsellään olevan, ja oli niin ilmeistä, ettei hänestä olisi ollut muuksi kuin lääkäriksi, että lääkärinä hän myös pysyi, parhaissa mahdollisissa oloissa. Tietysti hänen huolettomat kotiolonsa säästivät hänet paljolta raadannalta, ja hänen vaimonsa suhteet ”parhaisiin piireihin” toivat hänelle paljon sellaisia potilaita, joiden oireet, elleivät olleetkaan itsessään alempiin kansanluokkiin kuuluvien oireita kiinnostavampia, olivat ainakin säännöllisemmin nähtävillä. Hän halusi kokemusta, ja kahdenkymmenen vuoden kuluessa hän sai sitä paljon. On lisättävä, että hän sai kokemusta sellaisissakin muodoissa, jotka, olipa niiden arvo sinänsä mikä hyvänsä, tekivät siitä kaikkea muuta kuin tervetullutta. Hänen ensimmäinen lapsensa, pieni poika, jonka tohtori – joka ei hevin innostunut – uskoi vakaasti olevan poikkeuksellisen lupaava, kuoli kolmivuotiaana kaikesta siitä huolimatta, mitä äidin hellyys ja isän tiede saattoivat keksiä hänen pelastamisekseen. Kaksi vuotta myöhemmin rouva Sloper synnytti toisen lapsen – lapsen, jonka sukupuoli teki lapsiparasta tohtorin mielestä riittämättömän korvikkeen hänen suremalleen esikoiselle, josta hän oli aikonut kasvattaa erinomaisen miehen. Pieni tyttö oli pettymys, mutta se ei ollut pahinta. Viikko hänen syntymänsä jälkeen nuorella äidillä, joka oli siihen asti, kuten sanotaan, voinut hyvin, ilmeni yhtäkkiä hälyttäviä oireita, ja ennen kuin seuraava viikko oli ehtinyt kulua, Austin Sloper oli leski.

Mieheksi, jonka ammattina oli pitää ihmisiä elossa, hän oli kyllä onnistunut kehnosti oman perheensä kohdalla; ja terävän lääkärin, joka kolmen vuoden sisällä menettää vaimonsa ja pienen poikansa, olisi kenties syytä varautua siihen, että joko hänen taitonsa tai hänen rakkautensa asetetaan kyseenalaiseksi. Ystävämme kuitenkin säästyi arvostelulta: toisin sanoen kaikelta muulta paitsi omaltaan, joka oli ylivoimaisesti asiantuntevinta ja pelottavinta. Hän kulki loppuikänsä tämän perin yksityisen moitteen painamana ja kantoi ikuisesti arpia kurituksesta, jonka vahvin hänen tuntemansa käsi oli hänelle antanut hänen vaimonsa kuolemaa seuranneena yönä. Maailma, joka, kuten jo sanoin, arvosti häntä, sääli häntä liikaa ollakseen ivallinen; hänen onnettomuutensa teki hänet entistä kiinnostavammaksi ja auttoi häntä jopa pääsemään muotiin. Huomautettiin, etteivät lääkäriperheetkään voi välttyä sairauksien salakavalammilta muodoilta ja että tohtori Sloper oli sentään menettänyt muitakin potilaita kuin ne kaksi, joista olen kertonut; se oli kunniallinen ennakkotapaus. Hänellä oli vielä pieni tyttärensä, ja vaikkei hän ollutkaan sellainen kuin tohtori oli toivonut, hän aikoi ottaa hänestä irti kaiken mahdollisen. Hänellä oli varastossa käyttämätöntä määräysvaltaa, josta lapsi hyötyi suuresti varhaisvuosinaan. Hänet oli tietenkin nimetty äitiparkansa mukaan, eikä tohtori koskaan kutsunut häntä muuksi kuin Catherineksi, ei edes silloin, kun hän oli aivan pikkuruinen vauva. Hänestä kasvoi hyvin vankka ja terve lapsi, ja hänen isänsä sanoi häntä katsellessaan usein itsekseen, että Catherine oli sellainen kuin oli, mutta ainakaan hänen menettämistään ei tarvinnut pelätä. Sanon ”sellainen kuin oli”, sillä totta puhuen – Mutta tämän totuuden kertomisen jätän tuonnemmaksi.

---