Kais­li­kos­sa suhisee

Kenneth Grahame

1. luku: Joenranta

Mole oli ahertanut koko aamun pikku kotinsa kevätsiivouksessa. Ensin luudilla, sitten pölyliinoilla; sitten tikkailla ja porrastikkailla ja tuoleilla, mukanaan suti ja ämpärillinen kalkkivelliä; kunnes kurkku ja silmät olivat täynnä pölyä, koko musta turkki kalkkiroiskeissa, selkä kipeä ja käsivarret uuvuksissa. Kevät liikkui ilmassa hänen yläpuolellaan ja maassa hänen allaan ja ympärillään, ja sen jumalaisen tyytymättömyyden ja kaipuun henki tunkeutui hänen pimeään, vaatimattomaan pikku kotiinsakin. Ei siis ollut ihme, että hän yhtäkkiä viskasi sutinsa lattialle, sanoi ”Pahus!” ja ”Voi peijakas!” ja vielä ”Hiiteen kevätsiivous!” ja syöksyi ulos talosta malttamatta edes pukea takkia ylleen. Jokin ylhäällä kutsui häntä käskevästi, ja hän suuntasi jyrkkään pieneen tunneliin, joka hänen oloissaan vastasi sorastettua vaunutietä, jollainen oli lähempänä aurinkoa ja ilmaa asuvilla eläimillä. Niin hän kaapi ja raapi ja kuopi ja punki, ja sitten taas punki ja kuopi ja raapi ja kaapi, ahersi pienillä käpälillään ja mutisi itsekseen: ”Ylös vain! Ylös vain!” Kunnes lopulta – pops! – hänen kuononsa putkahti auringonpaisteeseen ja hän huomasi kieriskelevänsä suuren niityn lämpimässä ruohossa.

”Tämäpä hienoa!” hän sanoi itsekseen. ”Tämä on parempaa kuin kalkitseminen!” Aurinko paistoi kuumasti hänen turkkiinsa, lempeät tuulenhenkäykset hyväilivät hänen kuumottavaa otsaansa, ja elettyään niin kauan kellarikotinsa yksinäisyydessä hän kuuli onnellisten lintujen laulun turtuneilla korvillaan melkein huutona. Hän ponnahteli eteenpäin kaikilla neljällä jalallaan yhtä aikaa, riemuissaan elämästä ja keväästä ilman siivousta, ja jatkoi niityn poikki sen toisella laidalla olevalle pensasaidalle.

”Seis!” sanoi iäkäs kani aidan aukossa. ”Kuusi pennyä oikeudesta kulkea yksityistietä!” Kärsimätön, ylenkatseellinen Mole kumosi hänet silmänräpäyksessä ja ravasi pensasaidan vierustaa pilkaten muita kaneja, jotka kurkistivat kiireesti koloistaan katsomaan, mistä moinen meteli johtui. ”Sipulikastiketta! Sipulikastiketta!” hän huuteli ivallisesti ja oli poissa ennen kuin kanit ehtivät keksiä oikein osuvaa vastausta. Sitten he kaikki alkoivat nurista toisilleen. ”Oletpa sinä tyhmä! Mikset sanonut hänelle –” ”No mikset sinä sanonut –” ”Olisit voinut muistuttaa häntä –” ja niin edelleen, tavalliseen tapaan; mutta silloin oli tietysti jo aivan liian myöhäistä, kuten aina.

Kaikki tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Hän vaelteli touhukkaasti sinne tänne niityillä, pitkin pensasaitojen vierustoja ja metsiköiden halki ja löysi kaikkialta pesää rakentavia lintuja, nuppuun puhkeavia kukkia, esiin työntyviä lehtiä – kaikkialla iloa, edistystä ja aherrusta. Eikä omatunto jostakin syystä pistellytkään häntä ja kuiskutellut ”kalkitse!”, vaan hän saattoi vain iloita siitä, miten hauskaa oli olla ainoa laiskuri kaikkien näiden ahkerien kansalaisten joukossa. Loman paras puoli ei loppujen lopuksi ehkä olekaan oma lepo vaan se, että saa nähdä kaikkien muiden paiskivan töitä.

Hänestä onni oli täydellinen, kun hän päämäärättömästi kuljeskellessaan seisahtui äkkiä runsasvetisen joen rannalle. Hän ei ollut eläissään nähnyt jokea – tuota sileää, mutkittelevaa, täyteläistä eläintä, joka jahtasi ja hykerteli, tarttui kuristen esineisiin ja päästi ne nauraen menemään syöksyäkseen uusien leikkitoverien kimppuun, jotka riuhtaisivat itsensä vapaiksi ja napattiin taas kiinni ja pidettiin otteessa. Kaikki värisi ja vapisi – välkettä ja hohdetta ja kimallusta, kahinaa ja pyörteitä, pulinaa ja poreilua. Mole oli lumottu, haltioissaan, hurmaantunut. Hän ravasi joen vierellä niin kuin aivan pieni lapsi ravaa sellaisen miehen vierellä, joka pitää hänet lumoissaan jännittävillä tarinoilla; ja kun hän lopulta väsyi, hän istuutui rannalle, mutta joki jatkoi jutteluaan hänelle: maailman parhaat tarinat kulkivat pulisevana saattona maan sydämestä, josta ne oli lähetetty kerrottaviksi viimein kyltymättömälle merelle.

Hänen istuessaan ruohikossa ja katsellessaan joen yli hänen silmiinsä osui vastarannalla tumma kolo aivan vesirajan yläpuolella, ja hän alkoi uneksivasti miettiä, kuinka mukavan ja suojaisan asunnon siitä saisi vähään tyytyvälle eläimelle, joka arvosti sievää pientä kotia joen rannalla, tulvarajan yläpuolella ja kaukana melusta ja pölystä. Hänen katsellessaan jotakin pientä ja kirkasta näytti tuikkivan kolon perällä, katosi ja tuikahti sitten uudelleen kuin piskuinen tähti. Mutta tuskinpa niin epätodennäköisessä paikassa saattoi olla tähteä; ja kiiltomadoksi se oli liian kirkas ja pieni. Sitten se iski hänelle silmää hänen katsellessaan ja paljasti siten olevansa silmä; ja pienet kasvot alkoivat vähitellen hahmottua sen ympärille kuin kehys kuvan ympärille.

Pienet ruskeat kasvot, joissa oli viikset.

Vakavat, pyöreät kasvot ja silmässä sama pilke, johon hän oli aluksi kiinnittänyt huomionsa.

Pienet sirot korvat ja tuuhea silkkinen turkki.

Siinä oli Water Rat!

Eläimet seisoivat nyt ja tarkastelivat toisiaan varovaisesti.

”Hei, Mole!” sanoi Water Rat.

”Hei, Rat!” sanoi Mole.

”Haluaisitko tulla tänne puolelle?” Rat kysyi hetken kuluttua.

”Helppohan sinun on puhua”, Mole sanoi melko äkäisesti, sillä joki ja elämä sen rannalla tapoineen olivat hänelle vielä uusia.

Rat ei sanonut mitään vaan kumartui, irrotti köyden ja veti siitä; sitten hän astui kevyesti pieneen veneeseen, jota Mole ei ollut huomannut. Se oli maalattu ulkoa siniseksi ja sisältä valkoiseksi ja oli juuri kahdelle eläimelle sopivan kokoinen; ja Mole kiintyi siihen heti koko sydämestään, vaikkei vielä täysin ymmärtänyt, mihin sitä käytettiin.

Rat souti ripeästi yli ja kiinnitti veneen rantaan. Sitten hän ojensi etukäpälänsä, kun Mole asteli varovasti alas. ”Ota siitä tukea!” hän sanoi. ”No niin, reippaasti nyt!” Ja Mole huomasi yllätyksekseen ja riemukseen todellakin istuvansa oikean veneen perässä.

”Tämä on ollut ihana päivä!” hän sanoi, kun Rat työnsi veneen rannasta ja tarttui taas pariairoihin. ”Tiedätkö, en ole koko eläissäni ollut ennen veneessä.”

”Mitä?” Rat huudahti suu ammollaan. ”Et ole ollut – et ole koskaan – no johan nyt – mitä sinä sitten olet tehnyt?”

”Onko se todella niin hauskaa?” Mole kysyi ujosti, vaikka oli kyllä valmis uskomaan sen, kun nojautui istuimellaan taaksepäin, katseli tyynyjä, airoja, hankaimia ja kaikkia kiehtovia varusteita ja tunsi veneen keinuvan kevyesti allaan.

”Hauskaako? Se on ainoaa oikeaa puuhaa”, Water Rat sanoi vakavasti kumartuessaan vetoon. ”Usko minua, nuori ystäväni, ei mikään – ei kerta kaikkiaan mikään – ole puoliksikaan niin vaivan arvoista kuin se, että vain puuhailee veneissä. Pelkkää puuhailua”, hän jatkoi uneksivasti, ”puuhailua – vain – veneissä; puuhailua –”

”Katso eteesi, Rat!” Mole huusi äkkiä.

Oli liian myöhäistä. Vene törmäsi rantaan täyttä vauhtia. Uneksija, tuo riemukas soutaja, makasi veneen pohjalla selällään kantapäät ilmassa.

”– veneissä – tai veneiden parissa”, Rat jatkoi tyynesti ja nousi jaloilleen naurahtaen hyväntuulisesti. ”Niissä tai niiden ulkopuolella, samantekevää. Mikään ei oikein tunnu merkitsevän mitään, siinä koko viehätys. Lähdetkö liikkeelle vai etkö lähde, pääsetkö määränpäähäsi vai päädytkö jonnekin muualle vai etkö koskaan pääse minnekään, aina sinulla on puuhaa etkä koskaan tee mitään erityistä; ja kun olet sen tehnyt, on aina jotakin muuta tekemistä, ja voit tehdä sen jos huvittaa, mutta paljon parempi olisi jättää tekemättä. Kuulehan! Jos sinulla ei tosiaan ole tänä aamupäivänä mitään muuta tekemistä, lähdettäisiinkö yhdessä jokea alas ja oltaisiin reissussa koko pitkä päivä?”

Mole heilutteli varpaitaan pelkästä onnesta, pullisti rintaansa huokaisten syvän tyytyväisenä ja nojautui autuaana pehmeitä tyynyjä vasten. ”Millainen päivä minulla onkaan!” hän sanoi. ”Lähdetään heti!”

”Odota sitten hetkinen!” Rat sanoi. Hän pujotti keulaköyden laiturinsa renkaan läpi, kiipesi ylös koloonsa ja ilmestyi hetken kuluttua taas näkyviin horjuen pullean, pajusta punotun eväskorin painosta.

”Työnnä tuo jalkojesi alle”, hän sanoi Molelle laskiessaan korin veneeseen. Sitten hän irrotti keulaköyden ja tarttui taas pariairoihin.

”Mitä siellä on sisällä?” kysyi Mole kiemurrellen uteliaisuudesta.

”Siellä on kylmää kanaa”, Rat vastasi lyhyesti, ”kylmääkieltäkylmääkinkkuakylmäänaudanlihaamaustekurkkujasalaattiaranskansämpylöitäkrassivoileipiälihasäilykettäinkiväärioluttalimonadiasoodavettä –”

”Voi, lopeta, lopeta!” Mole huusi haltioissaan. ”Tämä on liikaa!”

”Luuletko tosiaan niin?” Rat kysyi vakavasti. ”Tämän verran otan aina näille pikku retkille, ja muut eläimet sanovat aina, että olen kitsas otus ja varaan evästä kovin niukasti!”

Mole ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Hän oli kokonaan uuden, alkavan elämänsä lumoissa, kimalluksen, liplatuksen, tuoksujen ja äänten ja auringonpaisteen huumaama, ja antoi käpälänsä laahata vedessä ja uneksi pitkiä valveunia. Water Rat, kunnon pikku toveri kun oli, souti tasaisesti eteenpäin eikä häirinnyt häntä.

”Pidän valtavasti puvustasi, vanha veikko”, hän huomautti, kun puolisen tuntia oli kulunut. ”Minäkin hankin vielä jonakin päivänä mustan samettisen tupakkapuvun, heti kun minulla on siihen varaa.”

”Anteeksi”, Mole sanoi ja kokosi vaivoin ajatuksensa. ”Mahdat pitää minua kovin epäkohteliaana, mutta tämä kaikki on minulle niin uutta. Siis – tämä – on – joki!”

”Se joki”, Rat oikaisi.

”Ja sinä tosiaankin asut joen rannalla? Onpa hauskaa elämää!”

”Sen rannalla ja sen kanssa ja sen pinnalla ja sen sisällä”, Rat sanoi. ”Se on minulle veli ja sisar ja tädit, seura ja ruoka ja juoma ja (tietysti) pesupaikka. Se on minun maailmani, enkä muuta maailmaa kaipaa. Se, mitä sillä ei ole, ei ole omistamisen arvoista, eikä se, mitä se ei tiedä, ole tietämisen arvoista. Luoja! Millaisia hetkiä meillä onkaan ollut yhdessä! Talvi tai kesä, kevät tai syksy, aina sillä on omat ilonsa ja jännityksensä. Kun helmikuussa tulvii ja kellarini ja pohjakerrokseni ovat ääriään myöten täynnä juomaa, josta ei ole minulle iloa, ja ruskea vesi virtaa parhaan makuuhuoneeni ikkunan ohi; tai sitten kun vesi laskee ja paljastaa mutaläikkiä, jotka tuoksuvat luumukakulta, ja vihvilät ja vesikasvit tukkivat uomat, ja pääsen tepastelemaan kuivin jaloin pitkin suurinta osaa sen pohjasta ja löydän tuoretta syötävää ja tavaroita, joita huolimattomat ihmiset ovat pudottaneet veneistään!”

”Mutta eikö siellä ole välillä vähän yksitoikkoista?” Mole rohkeni kysyä. ”Vain sinä ja joki, eikä ketään muuta, jonka kanssa vaihtaa sanaa?”

”Eikä ketään muuta, jonka kanssa – no, en saa olla sinulle ankara”, Rat sanoi pitkämielisesti. ”Olet täällä uusi etkä tietenkään tiedä. Nykyään rannalla on niin tungosta, että monet muuttavat kokonaan pois. Ei, entisensä se ei ole enää alkuunkaan. Saukkoja, kuningaskalastajia, pikku-uikkuja, liejukanoja, kaikki täällä aamusta iltaan ja aina vaatimassa, että pitäisi tehdä jotakin – aivan kuin tässä ei olisi omiakin asioita hoidettavana!”

”Mitä tuolla on?” Mole kysyi ja viittasi käpälällään taustalla olevaan metsään, joka reunusti tummana joen toisen puolen rantaniittyjä.

”Tuolla? Ai, se on vain Wild Wood”, Rat sanoi lyhyesti. ”Me River Bankin asukkaat emme siellä juuri käy.”

”Eivätkö he siellä – eivätkö he ole kovin mukavaa väkeä?” Mole kysyi hiukan hermostuneena.

”No-o”, Rat vastasi, ”mietitäänpä. Oravat ovat kunnon väkeä. Ja kanit – muutamat heistä, mutta kaneja on moneen lähtöön. Ja sitten on tietenkin Badger. Hän asuu aivan sen sydämessä, eikä hän muualla asuisikaan, vaikka maksaisit. Rakas vanha Badger! Häntä ei kukaan hätyyttele. Parasta, etteivät yritäkään”, hän lisäsi merkitsevästi.

”No mutta kuka häntä muka hätyyttelisi?” Mole kysyi.

”No, onhan siellä tietenkin – muitakin”, Rat selitti epäröiden. ”Lumikoita – ja kärppiä – ja kettuja – ja niin edelleen. Omalla tavallaan he ovat ihan kelpo väkeä – minä olen heidän kanssaan oikein hyvissä väleissä – vaihdamme kuulumisia tavatessa ja niin edelleen – mutta toisinaan he ryhtyvät rettelöimään, sitä ei voi kiistää, ja silloin – no, heihin ei oikein voi luottaa, se on tosiasia.”

Mole tiesi hyvin, että eläinten käytöstavat kielsivät vatvomasta edessä ehkä odottavia vaikeuksia tai edes viittaamasta niihin; siksi hän jätti asian sikseen.

”Entä Wild Woodin tuolla puolen?” hän kysyi. ”Siellä missä kaikki näyttää siniseltä ja utuiselta ja näkyy jotakin, mikä saattaa olla kukkuloita tai ehkä ei olekaan, ja jotakin kaupunkien savun tapaista, vai onko se vain ajelehtivia pilviä?”

”Wild Woodin tuolla puolen on suuri maailma”, Rat sanoi. ”Eikä sillä ole merkitystä sinulle eikä minulle. En ole koskaan käynyt siellä enkä koskaan aiokaan, etkä sinäkään, jos sinulla on vähääkään järkeä. Ole hyvä äläkä koskaan enää ota sitä puheeksi. No niin! Tässä on viimeinkin meidän sivu-uomamme, jossa syömme lounaan.”

He jättivät päävirran ja tulivat paikkaan, joka ensi näkemältä muistutti pientä, joka puolelta maan ympäröimää järveä. Molemmilla rannoilla vihreä nurmi vietti alas veteen, ja tyynen pinnan alla kiilsivät ruskeat käärmemäiset puunjuuret. Heidän edessään pohjapadon hopeinen hartia ja vaahtoinen ryöppy kulkivat käsikynkkää levottoman, vettä tiputtavan myllynrattaan kanssa, joka puolestaan kannatteli harmaapäätyistä myllytaloa; ne täyttivät ilman rauhoittavalla, kumealla ja vaimealla kohinalla, jonka seasta kohosi tuon tuostakin iloisia pieniä kirkkaita ääniä. Kaikki oli niin kaunista, että Mole saattoi vain kohottaa molemmat etukäpälänsä ja huudahtaa henkeään haukkoen: ”Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!”

Rat ohjasi veneen rannan viereen, kiinnitti sen, auttoi yhä kömpelön Molen turvallisesti maihin ja heilautti eväskorin veneestä. Mole pyysi palvelusta: saisiko hän purkaa korin aivan omin päin; ja Rat soi hänelle hyvin mielellään sen ilon ja oikaisi itse pitkäkseen ruohikkoon lepäämään, kun hänen innostunut ystävänsä ravisteli pöytäliinan auki ja levitti sen, otti kaikki salaperäiset kääröt esiin yksi kerrallaan ja asetteli niiden sisällön oikeaan järjestykseen, yhä henkeään haukkoen: ”Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!” jokaisen uuden paljastuksen äärellä. Kun kaikki oli valmista, Rat sanoi: ”No niin, käy kiinni, vanha toveri!” Ja Mole noudatti kehotusta tosiaan hyvin mielellään, sillä hän oli aloittanut kevätsiivouksensa aamulla hyvin varhain, niin kuin tapana on, eikä ollut pysähtynyt haukkaamaan palaakaan tai juomaan kulaustakaan; ja hän oli kokenut hyvin paljon sitten tuon kaukaisen hetken, josta tuntui nyt olevan monta päivää.

”Mitä katselet?” Rat kysyi hetken kuluttua, kun pahin nälkä oli hieman hellittänyt ja Molen silmät saattoivat jo katsella hiukan muuallekin kuin pöytäliinalle.

”Minä katselen”, Mole sanoi, ”veden pinnalla kulkevaa kuplavanaa. Se on minusta kummallista.”

”Kuplia? Oho!” Rat sanoi ja visersi iloisesti ja kutsuvasti.

Leveä, kiiltävä kuono ilmestyi rantatörmän yläpuolelle, ja Otter kampesi itsensä ylös ja ravisti veden turkistaan.

”Ahneet mokomat!” hän huomautti suunnatessaan eväiden luo. ”Mikset kutsunut minua, Ratty?”

”Tämä järjestyi ihan hetken mielijohteesta”, Rat selitti. ”Muuten – ystäväni herra Mole.”

”Ilo ja kunnia”, sanoi Otter, ja eläimet olivat oitis ystäviä.

”Mikä meteli kaikkialla!” Otter jatkoi. ”Koko maailma tuntuu olevan tänään joella. Tulin tänne sivu-uomaan saadakseni hetkeksi rauhaa, ja sitten törmäänkin teihin! – Tai siis – anteeksi – en minä nyt aivan sitä tarkoittanut, ymmärrättehän.”

Heidän takaansa kuului kahahdus pensasaidasta, jossa viimevuotisia lehtiä oli yhä tiheässä, ja sieltä kurkisti heitä kohti raidallinen pää, jonka takana kohosivat korkeat hartiat.

”Tulehan, vanha Badger!” Rat huusi.

Badger ravasi askeleen tai pari lähemmäksi, murahti sitten ”Hm! Seuraa”, käänsi selkänsä ja katosi näkyvistä.

”Juuri sellainen hän on!” pettynyt Rat huomautti. ”Inhoaa kerta kaikkiaan seuraelämää! Häntä emme enää tänään näe. No, kerrohan, keitä joella on?”

”Toad siellä ainakin on”, Otter vastasi. ”Upouudessa kilpasoutuveneessään; uudet kamppeet, kaikki uutta!”

Nuo kaksi eläintä katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

”Yhteen aikaan ei ollut muuta kuin purjehtimista”, Rat sanoi. ”Sitten hän kyllästyi siihen ja alkoi sauvoa. Ei kelvannut muu kuin sauvominen, koko päivän ja joka päivä, ja melkoisen sotkun hän siitä sai aikaan. Viime vuonna vuorossa olivat asuntoveneet, ja meidän kaikkien piti mennä hänen luokseen asuntoveneeseen asumaan ja teeskennellä, että pidimme siitä. Hän aikoi viettää loppuelämänsä asuntoveneessä. Samaa se on, mihin ikinä hän ryhtyykin; hän kyllästyy ja aloittaa jotakin uutta.”

”Ja niin hyvä toveri vielä”, Otter huomautti mietteliäästi, ”mutta ei lainkaan vakautta – etenkään veneessä!”

Heidän istumapaikaltaan saattoi nähdä vilauksen päävirrasta heitä siitä erottavan saaren yli; ja juuri silloin näkyviin sujahti kilpasoutuvene, jonka soutaja – lyhyt, tanakka hahmo – roiski pahasti ja keikkui melkoisesti mutta souti kaikin voimin. Rat nousi seisomaan ja huusi hänelle tervehdyksen, mutta Toad – sillä hän se oli – pudisti päätään ja paneutui tuimana työhönsä.

”Pian hän putoaa veneestä, jos keikkuu tuolla lailla”, Rat sanoi ja istui taas.

”Totta kai putoaa”, Otter naurahti. ”Olenko koskaan kertonut sinulle sitä hauskaa juttua Toadista ja sulunvartijasta? Kävi näin. Toad. …”

Harhaileva päivänkorento kaartoi horjuen virran poikki siihen humalaiseen tapaan, jota elämään tutustuvat nuoret päivänkorentokeikarit harrastavat. Veden pyörähdys ja ”klup!” – eikä päivänkorentoa enää näkynyt.

Ei liioin Otteria.

Mole katsoi alas. Ääni kaikui vielä hänen korvissaan, mutta nurmikko, jolla Otter oli loikonut, oli selvästi tyhjä. Otteria ei näkynyt, ei missään kaukaiseen taivaanrantaan asti.

Mutta joen pinnalla kulki taas kuplavana.

Rat hyräili sävelmää, ja Mole muisti, etteivät eläinten käytöstavat sallineet minkäänlaisia huomautuksia ystävän äkillisestä katoamisesta, tapahtuipa se milloin tahansa, mistä syystä tahansa tai aivan ilman syytä.

”No niin, no niin”, Rat sanoi, ”kai meidän pitäisi lähteä liikkeelle. Kummankohan meistä olisi parasta pakata eväskori?” Hän ei kuulostanut siltä, että olisi kovasti halunnut saada tuon ilon osakseen.

”Voi, annathan minun”, Mole sanoi. Ja tietysti Rat antoi.

Korin pakkaaminen ei ollut aivan niin hauskaa kuin korin purkaminen. Eikä koskaan olekaan. Mutta Mole oli päättänyt nauttia kaikesta, ja vaikka hän juuri saatuaan korin pakatuksi ja hihnat tiukasti kiinni näki lautasen tuijottavan itseään ruohikosta, ja vaikka Rat työn tultua uudelleen tehdyksi osoitti haarukkaa, joka kenen tahansa olisi pitänyt nähdä, ja vaikka viimeiseksi – kas vain! – löytyi sinappipurkki, jonka päällä hän oli tietämättään istunut, jotenkin kaikki tuli sentään lopulta valmiiksi ilman suurempaa kiivastumista.

Iltapäivän aurinko oli jo painumassa matalalle, kun Rat souti verkkaisesti kotia kohti uneksivalla mielellä, mumisi itsekseen kaikenlaista runollista eikä kiinnittänyt Moleen paljonkaan huomiota. Mutta Mole oli aivan täynnä lounasta ja itsetyytyväisyyttä ja ylpeyttä ja veneessäkin jo kuin kotonaan (niin hän luuli), ja kaiken lisäksi hän alkoi käydä vähän levottomaksi; ja pian hän sanoi: ”Ratty! Ole kiltti, minä haluan nyt soutaa!”

Rat pudisti hymyillen päätään. ”Ei vielä, nuori ystäväni”, hän sanoi. ”Odota, kunnes olet saanut muutaman oppitunnin. Ei se ole niin helppoa kuin näyttää.”

Mole oli hiljaa minuutin tai pari. Mutta hän alkoi kadehtia yhä enemmän Ratia, joka souti niin vahvoin, vaivattomin vedoin, ja ylpeys alkoi kuiskutella hänelle, että hän osaisi sen aivan yhtä hyvin. Hän hypähti pystyyn ja tarttui pariairoihin niin äkkiä, että Rat, joka katseli veden yli ja lausui itsekseen lisää runollisia ajatuksia, yllättyi ja putosi istuimeltaan taaksepäin jalat ilmassa jo toisen kerran, kun taas voitonriemuinen Mole otti hänen paikkansa ja tarttui pariairoihin täysin itseensä luottaen.

”Lopeta, senkin typerä aasi!” Rat huusi veneen pohjalta. ”Et sinä osaa! Saat meidät kumoon!”

Mole heilautti pariairot komeasti taakse ja iski ne pontevasti kohti vettä. Hän ei osunut vedenpintaan lainkaan, hänen jalkansa lennähtivät pään yläpuolelle, ja hän huomasi makaavansa pohjalle kaatuneen Ratin päällä. Pahasti säikähtäneenä hän tavoitteli veneen laitaa, ja seuraavassa hetkessä – loiskis!

Vene kellahti kumoon, ja hän huomasi räpiköivänsä joessa.

Voi hyvänen aika, miten kylmää vesi oli, ja voi, miten hirveän märältä se tuntui! Miten se soikaan hänen korvissaan, kun hän vajosi alas, alas, alas! Miten kirkkaalta ja tervetulleelta aurinko näyttikään hänen noustessaan pintaan yskien ja pärskien! Miten musta hänen epätoivonsa olikaan, kun hän tunsi vajoavansa uudestaan! Sitten luja käpälä tarttui häntä niskanahasta. Rat siinä oli, ja hän selvästi nauroi – Mole saattoi tuntea hänen naurunsa kulkevan koko käsivartta pitkin ja käpälän läpi omaan – Molen – niskaansa.

Rat sai kiinni toisesta pariairosta ja työnsi sen Molen kainaloon; sitten hän teki samoin Molen toisella puolella ja työnsi takaa uiden avuttoman eläimen rantaan, kiskoi hänet ylös ja laski rannalle litisevänä, vetelänä kurjuusmyttynä.

Kun Rat oli hangannut häntä vähän kuivemmaksi ja vääntänyt hänestä osan vedestä pois, hän sanoi: ”No niin, vanha toveri! Ravaa vetopolkua edestakaisin niin kovaa kuin pääset, kunnes olet taas lämmin ja kuiva. Minä sukellan sillä aikaa hakemaan eväskorin.”

Niin alakuloinen Mole, ulkoa märkä ja sisältä häpeissään, ravasi ympäriinsä, kunnes oli melko kuiva, sillä aikaa kun Rat syöksyi taas veteen, sai veneen kiinni, käänsi sen oikein päin ja kiinnitti sen rantaan, toi kelluvat tavaransa vähitellen maihin ja sai lopuksi sukeltamalla eväskorinkin talteen ja ponnisteli sen kanssa rantaan.

Kun kaikki oli taas lähtövalmiina, Mole istuutui velttona ja masentuneena veneen perään; ja kun he lähtivät liikkeelle, hän sanoi hiljaa, liikutuksesta katkeilevalla äänellä: ”Ratty, jalomielinen ystäväni! Olen totisesti pahoillani typerästä ja kiittämättömästä käytöksestäni. Sydäntäni aivan kylmää, kun ajattelen, että olisin voinut hukata sen kauniin eväskorin. Olen tosiaan ollut täysi aasi, ja tiedän sen. Katsotko tämän kerran sormien läpi ja annat minulle anteeksi ja annat kaiken jatkua niin kuin ennenkin?”

”Ei se mitään, siunatkoon!” Rat vastasi iloisesti. ”Mitä pieni kastuminen Water Ratia haittaa? Useimpina päivinä olen enemmän vedessä kuin sen ulkopuolella. Älä ajattele sitä enää sen enempää, ja kuulehan! Minusta sinun todella olisi parasta tulla vähäksi aikaa luokseni asumaan. Minulla on kovin vaatimatonta ja karua – ei ollenkaan sellaista kuin Toadin talossa – mutta ethän sinä olekaan sitä vielä nähnyt; kyllä minä silti voin järjestää sinulle mukavat oltavat. Ja minä opetan sinut soutamaan ja uimaan, ja pian olet vesillä yhtä taitava kuin kuka tahansa meistä.”

Mole liikuttui hänen ystävällisestä puheestaan niin, ettei saanut sanaa suustaan, ja hänen oli pyyhkäistävä käpälänselällä pois kyynel tai pari. Mutta Rat katsoi hienotunteisesti muualle, ja pian Molen mieliala taas koheni, ja hän pystyi jopa vastaamaan napakasti parille liejukanalle, jotka hihittelivät keskenään hänen uitetulle ulkomuodolleen.

Kun he pääsivät kotiin, Rat viritti olohuoneeseen kirkkaasti palavan tulen, istutti Molen nojatuoliin sen ääreen haettuaan hänelle ylhäältä aamutakin ja tohvelit ja kertoi hänelle jokitarinoita illalliseen asti. Jännittäviä tarinoita ne olivatkin Molen kaltaiselle maan alla asuvalle eläimelle. Tarinoita pohjapadoista ja äkillisistä tulvista ja hyppivistä hauista ja höyrylaivoista, jotka viskelivät kovia pulloja – ainakin pulloja varmasti viskeltiin, ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne niitä viskelivät; ja haikaroista ja siitä, miten tarkoin nämä valitsivat, kenelle puhuivat; ja seikkailuista viemäreissä ja öisistä kalastusretkistä Otterin kanssa tai retkistä kaukaisille seuduille Badgerin seurassa. Illallinen sujui mitä hilpeimmissä merkeissä; mutta jo hyvin pian sen jälkeen huomaavaisen isännän oli saateltava kauhean uninen Mole yläkertaan parhaaseen makuuhuoneeseen, missä hän laski pian päänsä tyynylle syvän rauhan ja tyytyväisyyden vallassa, tietäen että hänen uusi ystävänsä, joki, liplatti hänen ikkunalautaansa vasten.

Tämä päivä oli vasta ensimmäinen monista samanlaisista vapautuneen Molen elämässä, jokainen edellistä pitempi ja täynnä kiinnostavaa kesän kypsyessä ja edetessä. Hän oppi uimaan ja soutamaan ja pääsi osalliseksi virtaavan veden ilosta; ja korva ruo’onvarsia vasten hän erotti aika ajoin jotakin siitä, mitä tuuli niiden seassa niin lakkaamatta kuiskutteli.

---