Maa­il­mo­jen sota

H. G. Wells

Luku 1: Sodan aatto

Kukaan ei olisi yhdeksännentoista vuosisadan viimeisinä vuosina uskonut, että tätä maailmaa tarkkailivat valppaasti ja tarkoin älyt, jotka olivat ihmisen älyä korkeampia mutta silti yhtä kuolevaisia; että ihmisten askaroidessa monenlaisten asioidensa parissa heitä tarkasteltiin ja tutkittiin kenties melkein yhtä tarkoin kuin ihminen saattaisi mikroskoopillaan tarkastella vesipisarassa kuhisevia ja lisääntyviä lyhytikäisiä olentoja. Rajattoman itsetyytyväisinä ihmiset kulkivat edestakaisin tällä maapallolla pieniä asioitaan hoitaen, tyynen varmoina siitä, että aine oli heidän vallassaan. On mahdollista, että mikroskoopin alla olevat likoeläimet tekevät samoin. Kukaan ei ajatellut avaruuden vanhempia maailmoja ihmistä uhkaavan vaaran lähteinä, tai jos ajattelikin, niin vain hylätäkseen ajatuksen elämästä niissä mahdottomana tai epätodennäköisenä. On kummallista muistella joitakin noiden menneiden päivien ajattelutottumuksia. Maan ihmiset kuvittelivat korkeintaan, että Marsissa saattoi elää toisia ihmisiä, ehkä heitä alempia ja valmiita ottamaan lähetystyön ilolla vastaan. Ja kuitenkin avaruuden kuilun takana mielet, jotka ovat meidän mieliimme verrattuina sitä, mitä meidän mielemme ovat katoavaisten eläinten mieliin verrattuina, valtavat, viileät ja myötätunnottomat älyt, katselivat tätä Maata kateellisin silmin ja laativat hitaasti ja varmasti suunnitelmiaan meitä vastaan. Ja kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa koitti suuri harhoista herääminen.

Tuskin minun tarvitsee muistuttaa lukijaa siitä, että Mars-planeetta kiertää aurinkoa keskimäärin 140 000 000 mailin etäisyydellä ja saa siltä valoa ja lämpöä tuskin puolet siitä määrästä, jonka tämä maailma saa. Sen täytyy olla meidän maailmaamme vanhempi, jos sumuhypoteesissa on mitään perää; ja elämän on täytynyt saada alkunsa sen pinnalla jo kauan ennen kuin tämä Maa jähmettyi. Koska sen tilavuus on tuskin seitsemäsosa Maan tilavuudesta, sen on täytynyt jäähtyä nopeammin lämpötilaan, jossa elämä saattoi alkaa. Siellä on ilmaa ja vettä ja kaikkea, mitä elämän ylläpitämiseen tarvitaan.

Mutta niin turhamainen ihminen on ja niin oman turhamaisuutensa sokaisema, ettei yksikään kirjoittaja vielä yhdeksännentoista vuosisadan aivan lopullakaan esittänyt ajatusta, että älyllinen elämä olisi voinut kehittyä siellä paljon maanpäällistä tasoa pidemmälle tai ylipäätään lainkaan sen yli. Yleisesti ei myöskään ymmärretty, että koska Mars on meidän Maatamme vanhempi, sen pinta-ala on tuskin neljännes Maan pinta-alasta ja se on kauempana auringosta, sen täytyy olla paitsi kauempana ajan alusta myös lähempänä sen loppua.

Aikakausien mittaan etenevä jäähtyminen, joka kerran väistämättä kohtaa oman planeettammekin, on naapurissamme jo hyvin pitkällä. Sen fysikaaliset olot ovat yhä suurelta osin arvoitus, mutta nyt tiedämme, että edes sen päiväntasaajan seudulla keskipäivän lämpötila tuskin lähenee meidän kylmimmän talvemme lämpötilaa. Sen ilma on paljon meidän ilmaamme ohuempaa, sen valtameret ovat kutistuneet niin, että ne peittävät enää kolmanneksen sen pinnasta, ja sen pitkien vuodenaikojen vaihtuessa kummankin navan ympärille kertyy valtavia lumipeitteitä, jotka sulavat ja tulvivat ajoittain sen lauhkeille vyöhykkeille. Tuo ehtymisen viimeinen vaihe, joka meille on vielä uskomattoman etäinen, on tullut Marsin asukkaiden tämän päivän ongelmaksi. Välittömän hädän paine on terävöittänyt heidän älyään, kasvattanut heidän kykyjään ja kovettanut heidän sydämensä. Ja kun he katselevat avaruuden halki laitteilla ja älyllä, jollaisista me olemme tuskin uneksineetkaan, he näkevät lähimmillään vain 35 000 000 mailin päässä itsestään aurinkoon päin toivon aamutähden, oman lämpimämmän planeettamme, kasvillisuudesta vihreän ja vedestä harmaan, jonka pilvinen ilmakehä kertoo vakuuttavasti hedelmällisyydestä ja jonka ajelehtivien pilvenriekaleiden lomasta pilkahtelee laajoja väkirikkaita maa-alueita ja kapeita sotalaivastojen täyttämiä meriä.

Ja meidän ihmisten, tämän Maan asukkaiden, täytyy olla heille vähintään yhtä vieraita ja alhaisia kuin apinat ja makit ovat meille. Ihmisen järki myöntää jo, että elämä on lakkaamatonta taistelua olemassaolosta, ja näyttää siltä, että Marsin älytkin uskovat samoin. Heidän maailmansa jäähtyminen on edennyt pitkälle, ja tämä maailma on yhä täynnä elämää, mutta täynnä vain eläimiä, joita he pitävät alempina. Sodan vieminen aurinkoa kohti onkin heidän ainoa keinonsa pelastua tuholta, joka sukupolvi sukupolvelta hiipii heitä kohti.

Ja ennen kuin tuomitsemme heidät liian ankarasti, meidän on muistettava, miten armotonta ja täydellistä tuhoa oma lajimme on aiheuttanut paitsi eläimille, kuten hävinneelle biisonille ja drontille, myös omille alemmille roduilleen. Tasmanialaiset hävitettiin ihmisenkaltaisuudestaan huolimatta kokonaan sukupuuttoon viidessäkymmenessä vuodessa eurooppalaisten siirtolaisten käymässä hävityssodassa. Olemmeko me sellaisia laupeuden apostoleja, että voisimme valittaa, jos marsilaiset kävisivät sotaa samassa hengessä?

Marsilaiset näyttävät suunnitelleen laskeutumisensa hämmästyttävän tarkoin laskelmin – heidän matemaattiset tietonsa ovat ilmeisesti paljon meidän tietojamme laajemmat – ja tehneen valmistelunsa lähes täydellisen yksimielisinä. Jos laitteemme olisivat suoneet siihen mahdollisuuden, olisimme voineet havaita lähestyvän vaaran jo paljon aikaisemmin, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Schiaparellin kaltaiset miehet tarkkailivat punaista planeettaa – on muuten merkillistä, että Mars on lukemattomien vuosisatojen ajan ollut sodan tähti – mutta eivät osanneet tulkita niin hyvin kartoittamiensa pintakuvioiden ulkonäön vaihtelua. Koko tuon ajan marsilaisten on täytynyt tehdä valmistelujaan.

Vuoden 1894 opposition aikana planeetan kiekon valaistulla osalla nähtiin voimakas valo: ensin se havaittiin Lickin observatoriossa, sitten sen näki Perrotin Nizzassa ja sitten muut havaitsijat. Englantilaiset lukijat kuulivat siitä ensimmäisen kerran Nature-lehden elokuun 2. päivän numerosta. Olen taipuvainen uskomaan, että tuo loimu saattoi syntyä, kun heidän planeettaansa kaivetussa valtavassa kuopassa valettiin se suunnaton tykki, jolla he ampuivat ammuksensa meitä kohti. Seuraavien kahden opposition aikana tuon purkauksen paikan lähellä nähtiin omituisia kuvioita, joille ei vieläkään ole löytynyt selitystä.

Myrsky puhkesi yllämme nyt kuusi vuotta sitten. Marsin lähestyessä oppositiota Jaavan Lavelle sai Astronomical Exchangen lennätinlangat sykkimään hämmästyttävällä uutisella: planeetalla oli tapahtunut valtava hehkuvan kaasun purkaus. Se oli tapahtunut kuun kahdentenatoista päivänä keskiyön lähestyessä, ja spektroskooppi, jonka hän oli heti ottanut avukseen, osoitti liekehtivän, pääosin vedystä koostuvan kaasumassan liikkuvan suunnattomalla nopeudella tätä Maata kohti. Tulisuihku oli kadonnut näkyvistä noin neljännestunti keskiyön jälkeen. Hän vertasi sitä suunnattomaan liekkipurskahdukseen, joka oli äkisti ja rajusti suihkahtanut planeetasta, ”kuin liekehtiviä kaasuja olisi syöksynyt tykistä”.

Ilmaus osoittautui harvinaisen osuvaksi. Seuraavana päivänä lehdissä ei kuitenkaan ollut siitä muuta kuin pieni uutinen Daily Telegraphissa, ja maailma eli tietämättömänä yhdestä vakavimmista vaaroista, jotka ihmiskuntaa ovat koskaan uhanneet. En ehkä olisi kuullut purkauksesta lainkaan, ellen olisi Ottershaw’ssa tavannut tunnettua tähtitieteilijää Ogilvya. Hän oli uutisesta suunnattoman kiihtynyt ja kutsui minut suuressa innossaan tuoksi yöksi ylös seurakseen tarkkailemaan vuorotellen punaista planeettaa.

Kaikesta sittemmin tapahtuneesta huolimatta muistan tuon valvomisen yhä hyvin selvästi: pimeän ja hiljaisen observatorion, varjostetun lyhdyn, jonka heikko valo lankesi nurkkaan lattialle, kaukoputken kellokoneiston tasaisen tikityksen, katon pienen raon – pitkulaisen syvyyden, jonka poikki kulki tähtipölyn juova. Ogilvy liikus keli; häntä ei nähnyt, mutta hänet kuuli. Kaukoputkeen katsoessaan näki syvänsinisen ympyrän ja näkökentässä uivan pienen, pyöreän planeetan. Se näytti niin pieneltä kappaleelta, niin kirkkaalta ja pieneltä ja liikkumattomalta; siinä erottui heikosti poikittaisia juovia, ja se oli hiukan litistynyt, ei aivan täydellisen pyöreä. Mutta niin pieni se oli, niin hopeisen lämmin – nuppineulanpää valoa! Se näytti värisevän, mutta todellisuudessa kaukoputkea värisytti sen kellokoneisto, joka piti planeetan näkyvissä.

Katsellessani planeetta näytti vuoroin suurenevan ja pienenevän, lähestyvän ja loittonevan, mutta se johtui vain siitä, että silmäni oli väsynyt. Meistä sinne oli neljäkymmentä miljoonaa mailia – yli neljäkymmentä miljoonaa mailia tyhjyyttä. Harva käsittää, miten suunnaton on tyhjyys, jossa aineellisen maailmankaikkeuden tomu ui.

Muistan, että sen lähellä näkyi näkökentässä kolme heikkoa valopistettä, kolme äärettömän kaukaista, vain kaukoputkella näkyvää tähteä, ja kaikkialla sen ympärillä oli tyhjän avaruuden pohjaton pimeys. Tiedätte, miltä tuo pimeys näyttää tähtikirkkaana pakkasyönä. Kaukoputkella katsottuna se näyttää paljon syvemmältä. Ja katseeni tavoittamattomissa, koska se oli niin kaukana ja niin pieni, lensi nopeasti ja tasaisesti tuon uskomattoman välimatkan halki minua kohti ja tuli joka minuutti tuhansia maileja lähemmäs se Esine, jota he lähettivät meille, se Esine, jonka oli määrä tuoda Maahan niin paljon taistelua ja onnettomuutta ja kuolemaa. En silloin katsellessani osannut kuvitellakaan sellaista; kukaan Maassa ei osannut kuvitella tuota erehtymätöntä ammusta.

Tuonakin yönä kaukaiselta planeetalta purkautui uusi kaasusuihku. Näin sen. Punertava välähdys reunalla, ääriviivan aivan vähäinen pullistuma juuri kun kronometri löi keskiyötä; silloin kerroin siitä Ogilvylle, ja hän tuli paikalleni. Yö oli lämmin ja minun oli jano, ja lähdin kankeasti jalkojani oikoen ja pimeässä hapuillen pienen pöydän luo, jolla sifonipullo seisoi, samalla kun Ogilvy huudahteli nähdessään meitä kohti purkautuvan kaasuvanan.

Sinä yönä Marsista lähti kohti Maata toinen näkymätön ammus, vain noin sekuntia ennen kuin ensimmäisen lähdöstä tuli kuluneeksi kaksikymmentäneljä tuntia. Muistan, kuinka istuin siellä pimeässä pöydällä ja silmissäni uiskenteli vihreitä ja karmiininpunaisia läiskiä. Kaipasin tulta tupakkaan, enkä juuri aavistanut näkemäni pienen välähdyksen merkitystä enkä kaikkea sitä, mitä se pian toisi minulle. Ogilvy jatkoi tarkkailua yhteen asti ja lopetti sitten; sytytimme lyhdyn ja kävelimme hänen kotiinsa. Alhaalla pimeässä olivat Ottershaw ja Chertsey, ja kaikki niiden sadat asukkaat nukkuivat rauhassa.

Hänellä riitti sinä yönä arveluja Marsin oloista, ja hän ivasi yleistä käsitystä, että planeetalla olisi asukkaita, jotka lähettäisivät meille merkkejä. Hän arveli, että planeetalle saattoi sataa meteoriitteja sankkana sateena tai että siellä oli käynnissä valtava tulivuorenpurkaus. Hän huomautti minulle, miten epätodennäköistä oli, että elämän kehitys olisi kulkenut samaan suuntaan kahdella vierekkäisellä planeetalla.

”Mahdollisuus siihen, että Marsissa olisi mitään ihmisenkaltaista, on yksi miljoonaa vastaan”, hän sanoi.

Sadat havaitsijat näkivät liekin sinä yönä ja seuraavana yönä keskiyön tienoilla, ja jälleen sitä seuraavana yönä; ja niin kymmenenä yönä, liekki joka yö. Kukaan Maassa ei ole yrittänyt selittää, miksi ampuminen päättyi kymmenenteen laukaukseen. Saattaa olla, että ampumisessa syntyneet kaasut aiheuttivat marsilaisille hankaluuksia. Sankat savu- tai pölypilvet, jotka näkyivät Maasta tehokkaalla kaukoputkella pieninä harmaina, häilyvinä laikkuina, levisivät planeetan kirkkaassa ilmakehässä ja peittivät sen tutummat piirteet.

Viimein sanomalehdetkin havahtuivat näihin häiriöihin, ja siellä, täällä ja kaikkialla ilmestyi kansantajuisia pikkukirjoituksia Marsin tulivuorista. Muistan, miten puolivakava pilalehti Punch käytti aihetta oivallisesti poliittisessa pilakuvassaan. Ja kenenkään aavistamatta nuo marsilaisten meitä kohti ampumat ammukset lähestyivät Maata ja syöksyivät nyt monen mailin sekuntivauhtia halki avaruuden tyhjän kuilun, tunti tunnilta ja päivä päivältä, lähemmäs ja lähemmäs. Minusta on nyt miltei uskomaton ihme, että ihmiset saattoivat hoitaa pikkuasioitaan niin kuin hoitivat, vaikka tuo nopeasti lähestyvä kohtalo leijui yllämme. Muistan, miten riemuissaan Markham oli saatuaan uuden valokuvan planeetasta siihen kuvalehteen, jota hän siihen aikaan toimitti. Nykyajan ihmiset tuskin käsittävät yhdeksännentoista vuosisadan lehtiemme runsautta ja yritteliäisyyttä. Itse käytin paljon aikaa polkupyörällä ajamisen opetteluun ja kirjoitin ahkerasti artikkelisarjaa, jossa käsittelin moraalikäsitysten todennäköistä kehitystä sivistyksen edetessä.

Eräänä yönä (ensimmäinen ammus tuskin oli silloin enää 10 000 000 mailin päässä) lähdin vaimoni kanssa kävelylle. Tähdet loistivat, ja selitin hänelle eläinradan merkkejä ja näytin Marsin, kirkkaan valopisteen, joka hivuttautui kohti taivaanlakea ja johon niin monet kaukoputket oli suunnattu. Yö oli lämmin. Kotiin palatessamme ohitsemme kulki Chertseystä tai Isleworthista tullut retkeläisseurue laulaen ja soittaen. Talojen yläkerrosten ikkunoissa paloi valoja, kun ihmiset kävivät nukkumaan. Kaukaa rautatieasemalta kantautui järjesteltävien junien kilinää ja jyrinää, jotka etäisyys pehmensi miltei sävelmäksi. Vaimoni kiinnitti huomioni siihen, miten kirkkaina kehikossa riippuvat punaiset, vihreät ja keltaiset opastinvalot loistivat taivasta vasten. Kaikki tuntui niin turvalliselta ja rauhalliselta.

---