39 askelta

John Buchan

Luku 1: Mies, joka kuoli

Palasin Citystä kolmen maissa tuona toukokuisena iltapäivänä perin tympääntyneenä elämään. Olin ollut vanhassa kotimaassa kolme kuukautta, ja mittani oli täynnä. Jos joku olisi vuotta aiemmin sanonut, että minusta vielä tuntuisi siltä, olisin nauranut hänelle; mutta niin vain oli. Sää teki minut äreäksi, tavallisen englantilaisen puheet saivat minut voimaan pahoin. En saanut tarpeeksi liikuntaa, ja Lontoon huvit tuntuivat yhtä väljähtyneiltä kuin auringossa seissyt soodavesi. ”Richard Hannay”, hoin itselleni, ”olet päätynyt väärään ojaan, ystäväni, ja sinun on parasta kavuta sieltä pois.”

Purin huultani ajatellessani kaikkia niitä suunnitelmia, joita olin viimeisinä Bulawayon-vuosinani hautonut. Olin koonnut itselleni omaisuuden – en suurta, mutta minulle riittävän – ja keksinyt kaikenlaisia tapoja nauttia elämästä. Isäni oli vienyt minut Skotlannista Afrikkaan kuusivuotiaana, enkä ollut sen koommin käynyt kotimaassa; niinpä Englanti oli minulle kuin Tuhannen ja yhden yön satumaailma, ja olin laskenut jääväni sinne loppuiäkseni.

Mutta petyin siihen alusta lähtien. Viikossa kyllästyin nähtävyyksiin, ja vajaassa kuukaudessa olin saanut tarpeekseni ravintoloista, teattereista ja laukkakilpailuista. Minulla ei ollut kunnon toveria, jonka kanssa liikkua, ja siinä taisi olla selitys. Monet kutsuivat minut kotiinsa, mutta minusta he eivät juuri tuntuneet olevan kiinnostuneita. He heittivät minulle kysymyksen tai pari Etelä-Afrikasta ja siirtyivät sitten omiin asioihinsa. Monet imperiumin aatetta kannattavat rouvat kutsuivat minut teelle tapaamaan opettajia Uudesta-Seelannista ja päätoimittajia Vancouverista, ja se oli kaikkein surkeinta puuhaa. Siinä minä olin, kolmekymmentäseitsemänvuotias, terve ja hyväkuntoinen, rahaa tarpeeksi hauskanpitoon, ja haukottelin aamusta iltaan leuat sijoiltani. Olin jo melkein päättänyt lähteä tieheni ja palata veldille, sillä olin koko Yhdistyneen kuningaskunnan ikävystynein mies.

Tuona iltapäivänä olin kiusannut meklareitani sijoitusasioilla saadakseni ajatuksilleni tekemistä, ja kotimatkalla poikkesin klubilleni – se oli oikeastaan melkoinen kapakka, joka hyväksyi jäsenikseen siirtomaalaisia. Join pitkän ryypyn ja luin iltalehdet. Ne olivat täynnä Lähi-idän selkkausta, ja yhdessä oli artikkeli Kreikan pääministeristä Karolidesista. Pidin miehestä aika lailla. Kaiken kuulemani perusteella hän tuntui olevan koko joukon ainoa suuri mies; ja hän pelasi vielä rehellistä peliä, mitä useimmista muista ei voinut sanoa. Ymmärsin, että Berliinissä ja Wienissä häntä vihattiin ankarasti mutta me aikoisimme pysyä hänen tukenaan, ja eräs lehti sanoi häntä ainoaksi suojamuuriksi Euroopan ja Harmageddonin välillä. Muistan pohtineeni, saisinko siltä suunnalta jotakin työtä. Albania vaikutti paikalta, jossa mies saattaisi pysyä haukottelematta.

Kuuden maissa menin kotiin, vaihdoin vaatteet, söin päivällisen Café Royalissa ja poikkesin varieteeseen. Esitys oli typerä, pelkkiä hyppelehtiviä naisia ja apinanaamaisia miehiä, enkä viipynyt kauan. Ilta oli kaunis ja kirkas, kun kävelin takaisin asuntoon, jonka olin vuokrannut Portland Placen läheltä. Kiireistä ja puheliasta väkeä virtasi ohitseni jalkakäytävillä, ja kadehdin heitä, koska heillä oli jotakin tekemistä. Näillä myyjätytöillä, konttoristeilla, keikareilla ja poliiseilla oli elämässään jokin kiinnostuksen kohde, joka piti heidät liikkeessä. Annoin kerjäläiselle puolen kruunun kolikon, koska näin hänen haukottelevan; hän oli kohtalotoveri. Oxford Circusilla kohotin katseeni kevättaivaalle ja vannoin valan. Antaisin vanhalle kotimaalle vielä yhden päivän aikaa löytää minulle jotakin tekemistä; ellei mitään tapahtuisi, lähtisin seuraavalla laivalla Kapmaahan.

Asuntoni oli uuden kerrostalon toisessa kerroksessa Langham Placen takana. Porraskäytävä oli yhteinen, ja sisäänkäynnin luona olivat vahtimestari ja hissinkuljettaja, mutta ravintolaa tai muutakaan sellaista ei ollut, ja asunnot olivat täysin erillään toisistaan. En siedä sitä, että palvelija asuu luonani, joten minusta huolehti mies, joka kävi päivisin. Hän saapui joka aamu ennen kahdeksaa ja lähti illalla seitsemältä, sillä en koskaan syönyt päivällistä kotona.

Olin juuri työntämässä avainta lukkoon, kun huomasin miehen aivan vieressäni. En ollut nähnyt hänen lähestyvän, ja säpsähdin hänen äkillistä ilmestymistään. Hän oli hoikka mies, jolla oli lyhyt ruskea parta ja pienet, terävät siniset silmät. Tunnistin hänet ylimmän kerroksen asukkaaksi, jonka kanssa olin vaihtanut muutaman sanan portaissa.

”Voisinko puhua kanssanne?” hän sanoi. ”Saanko tulla hetkeksi sisään?” Hän pinnisteli pitääkseen äänensä vakaana, ja hänen kätensä hapuili käsivarttani.

Sain oven auki ja viittasin hänet sisään. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, kun hän jo syöksyi perähuoneeseeni, jossa minulla oli tapana polttaa ja kirjoittaa kirjeitä. Sitten hän ryntäsi takaisin.

”Onko ovi lukossa?” hän kysyi kuumeisesti ja kiinnitti omin käsin oviketjun.

”Olen kovin pahoillani”, hän sanoi nöyrästi. ”Tämä on minulta perin tunkeilevaa, mutta vaikutitte mieheltä, joka ymmärtäisi. Olette ollut mielessäni koko tämän viikon, kun asiat ovat käyneet hankaliksi. Kuulkaahan, tekisittekö minulle palveluksen?”

”Kuuntelen teitä”, sanoin. ”Vain sen voin luvata.” Hermostuneen pikku miehen temput alkoivat huolestuttaa minua.

Hänen vieressään olevalla pöydällä oli juomia tarjottimella, ja hän sekoitti itselleen vahvan viskisoodan. Hän joi sen kolmella kulauksella ja laski lasin pöydälle niin, että se halkesi.

”Suokaa anteeksi”, hän sanoi. ”Olen tänä iltana vähän tolaltani. Satun näet olemaan tällä hetkellä kuollut.”

Istahdin nojatuoliin ja sytytin piippuni.

”Miltä se tuntuu?” kysyin. Olin melko varma, että olin tekemisissä mielipuolen kanssa.

Hymy käväisi hänen riutuneilla kasvoillaan. ”En ole hullu – vielä. Kuulkaahan, herra, olen tarkkaillut teitä ja luulen, että olette kylmähermoinen mies. Luulen myös, että olette rehellinen ettekä pelkää rohkeaa peliä. Aion uskoutua teille. Tarvitsen apua kipeämmin kuin kukaan on koskaan tarvinnut, ja haluan tietää, voinko laskea teidän olevan mukana.”

”Kertokaa tarinanne”, sanoin, ”niin sanon sitten.”

Hän näytti kokoavan voimiaan suureen ponnistukseen ja alkoi sitten kertoa mitä merkillisintä sepustusta. Aluksi en saanut siitä otetta, ja minun täytyi keskeyttää hänet ja esittää kysymyksiä. Mutta pääpiirteissään kertomus oli tämä:

Hän oli amerikkalainen, kotoisin Kentuckysta, ja korkeakouluopintojensa jälkeen hän oli varsin varakkaana lähtenyt maailmaa katsomaan. Hän oli kirjoitellut jonkin verran, toiminut erään chicagolaisen lehden sotakirjeenvaihtajana ja viettänyt vuoden tai pari Kaakkois-Euroopassa. Ymmärsin, että hän oli taitava kielimies ja tunsi sikäläiset piirit varsin hyvin. Hän mainitsi tuttavallisesti monia nimiä, jotka muistin nähneeni sanomalehdissä.

Hän oli kertomansa mukaan puuhaillut politiikan parissa, ensin kiinnostuksesta ja sitten siksi, ettei enää voinut itselleen mitään. Minusta hän oli teräväpäinen, levoton mies, joka tahtoi aina päästä asioiden juurille. Hän oli päässyt hiukan syvemmälle kuin olisi halunnut.

Kerron nyt hänen puheensa sen mukaan kuin niistä selvää sain. Kaikkien hallitusten ja armeijoiden takana oli käynnissä suuri maanalainen liike, jota johtivat hyvin vaaralliset ihmiset. Hän oli sattumalta päässyt sen jäljille; se oli kiehtonut häntä; hän oli mennyt pidemmälle ja joutunut sitten satimeen. Ymmärsin, että useimmat liikkeen jäsenet olivat sellaisia sivistyneitä anarkisteja, jotka panevat vallankumouksia toimeen, mutta heidän rinnallaan oli rahamiehiä, jotka pelasivat rahasta. Ovela mies voi ansaita suuret voitot laskevilla markkinoilla, ja molemmille ryhmille sopi hyvin saada Eurooppa ilmiriitaan.

Hän kertoi merkillisiä asioita, jotka selittivät paljon minua askarruttanutta – Balkanin sodan tapahtumia, sitä, miten eräs valtio oli äkkiä noussut voittajaksi, miksi liittoja solmittiin ja rikottiin, miksi tietyt miehet katosivat ja mistä sotaan tarvittavat varat saatiin. Koko salaliiton päämääränä oli saada Venäjä ja Saksa riitoihin.

Kun kysyin miksi, hän sanoi anarkistien uskovan, että silloin koittaisi heidän tilaisuutensa. Kaikki joutuisi sulatusuuniin, ja he odottivat siitä nousevan uuden maailman. Kapitalistit kahmisivat sekeleitä ja kokoaisivat omaisuuksia ostamalla raunioita. Pääomalla ei hänen mukaansa ollut omaatuntoa eikä isänmaata. Sitä paitsi kaiken takana oli juutalainen, ja juutalainen vihasi Venäjää pahemmin kuin helvettiä.

”Ihmetyttääkö se teitä?” hän huudahti. ”Heitä on vainottu kolmesataa vuotta, ja nyt otetaan pogromeista revanssi. Juutalainen on kaikkialla, mutta hänet löytääkseen saa mennä syvälle kulissien taakse. Ottakaa mikä tahansa suuri saksalainen liikeyritys. Jos asioitte sen kanssa, ensimmäinen tapaamanne mies on prinssi von und zu Mikälie, hienostunut nuorimies, joka puhuu Etonin ja Harrow’n englantia. Mutta hänellä ei ole mitään sananvaltaa. Jos kyse on isoista kaupoista, pääsette hänen ohitseen ja tapaatte ulkonevaleukaisen westfalenilaisen, jolla on luisu otsa ja sian käytöstavat. Siinä on se saksalainen liikemies, joka saa teidän englantilaiset lehtenne vapisemaan. Mutta jos olette liikkeellä kaikkein suurimmissa asioissa ja teidän on päästävä todellisen päämiehen puheille, voin lyödä kymmenen yhtä vastaan, että päädytte vastatusten pienen, kalpean juutalaisen kanssa, joka istuu pyörätuolissa ja jonka katse on kuin kalkkarokäärmeellä. Niin, herra, juuri se mies hallitsee maailmaa tällä hetkellä, ja hän kantaa kaunaa tsaarin valtakunnalle, koska hänen tätinsä raiskattiin ja isänsä ruoskittiin jossakin mitättömässä tuppukylässä Volgan varrella.”

En malttanut olla huomauttamatta, että hänen juutalaisanarkistinsa näyttivät jääneen hiukan jälkeen.

”Kyllä ja ei”, hän sanoi. ”He onnistuivat tiettyyn rajaan asti, mutta törmäsivät johonkin rahaa suurempaan, johonkin mitä ei voinut ostaa: ihmisen vanhoihin, alkuvoimaisiin taisteluvietteihin. Jos uhkaa tulla tapetuksi, keksii itselleen jonkin lipun ja isänmaan, jonka puolesta taistella, ja jos jää henkiin, oppii rakastamaan sitä. Nuo hölmöt sotilaanpirut ovat löytäneet jotakin, mistä välittävät, ja se on sotkenut Berliinissä ja Wienissä sommitellun kauniin suunnitelman. Mutta ystäväni eivät ole vielä likimainkaan pelanneet viimeistä korttiaan. Heillä on ässä hihassaan, ja ellen pysy hengissä kuukauden verran, he pelaavat sen ja voittavat.”

”Mutta luulin, että olette kuollut”, sanoin väliin.

”Mors janua vitae”, hän sanoi hymyillen. (Tunnistin lainauksen: siinä olikin suunnilleen kaikki osaamani latina.) ”Siihen olen tulossa, mutta ensin minun on kerrottava teille monta asiaa. Jos luette sanomalehtiä, tunnette kai Constantine Karolidesin nimen?”

Suoristauduin tuolissani, sillä olin lukenut hänestä juuri sinä iltapäivänä.

”Hän on mies, joka on sotkenut kaikki heidän pelinsä. Hän on koko joukon ainoa suuri älyniekka ja sattuu vielä olemaan rehellinen mies. Siksi hän on ollut heidän tähtäimessään jo kaksitoista kuukautta. Sen minä sain selville – eikä se vaikeaa ollut, sen olisi kuka tahansa hölmö voinut arvatakin. Mutta sain selville myös, miten he aikoivat päästä hänestä eroon, ja se tieto oli hengenvaarallinen. Siksi minun on ollut pakko poistua elävien kirjoista.”

Hän otti uuden ryypyn, ja sekoitin sen hänelle itse, sillä veikko alkoi kiinnostaa minua.

”He eivät pääse häneen käsiksi hänen omassa maassaan, sillä hänellä on henkivartijoinaan epeiroslaisia, jotka nylkisivät omat isoäitinsäkin. Mutta kesäkuun 15. päivänä hän tulee tähän kaupunkiin. Britannian ulkoministeriö on ottanut tavakseen järjestää kansainvälisiä teekutsuja, ja suurimmat niistä on määrä pitää tuona päivänä. Karolidesia pidetään päävieraana, ja jos ystäväni saavat tahtonsa läpi, hän ei koskaan palaa ihailevien maanmiestensä luo.”

”Siihenhän on ainakin helppo ratkaisu”, sanoin. ”Voitte varoittaa häntä ja pitää hänet kotona.”

”Ja pelata heidän pussiinsa?” hän kysyi terävästi. ”Ellei hän tule, he voittavat, sillä vain hän voi selvittää vyyhdin. Ja jos hänen hallitustaan varoitetaan, hän ei tule, sillä hän ei tiedä, miten suuret panokset ovat pelissä kesäkuun 15. päivänä.”

”Entä Britannian hallitus?” sanoin. ”Eivät he anna murhata vieraitaan. Antakaa heille vihje, niin he ryhtyvät ylimääräisiin varotoimiin.”

”Ei auta. He voisivat täyttää teidän kaupunkinne siviilipukuisilla etsivillä ja kaksinkertaistaa poliisivoimat, ja Constantine olisi silti kuoleman oma. Ystäväni eivät tätä peliä karamelleista pelaa. He haluavat murhan tapahtuvan suuressa tilaisuudessa, koko Euroopan huomion kohdistuessa siihen. Hänet murhaa itävaltalainen, ja todisteita on yllin kyllin siitä, että Wienin ja Berliinin mahtimiehet ovat olleet juonessa mukana. Se on tietysti helvetillistä valhetta kaikki tyynni, mutta maailman silmissä todisteet näyttävät kyllä raskauttavilta. En minä puhu pötyä, ystäväni. Satun tuntemaan tuon pirullisen juonen jokaisen yksityiskohdan, ja voin sanoa, että se on täydellisimmin hiottu roistonteko sitten Borgioiden päivien. Mutta se ei onnistu, jos eräs koko koneiston tunteva mies on elossa juuri täällä Lontoossa kesäkuun 15. päivänä. Ja se mies on teidän palvelijanne Franklin P. Scudder.”

Aloin pitää pikku miehestä. Hänen leukansa olivat napsahtaneet yhteen kuin rotanloukun raudat, ja terävissä silmissä paloi taistelun tuli. Jos hän syötti minulle pajunköyttä, hän osasi ainakin näytellä osansa.

”Mistä saitte tämän kaiken selville?” kysyin.

”Sain ensimmäisen vihjeen eräässä majatalossa Tirolissa, Achenseen rannalla. Se sai minut tutkimaan asiaa, ja muut johtolangat keräsin Budan galitsialaiskorttelin turkisliikkeestä, ulkomaalaisten klubilta Wienistä ja pienestä kirjakaupasta Leipzigin Racknitzstrassen sivukadulta. Viimeiset todisteet sain Pariisissa kymmenen päivää sitten. En voi nyt kertoa yksityiskohtia, sillä siinä on pitkä tarina. Kun olin aivan varma asiastani, päätin, että minun oli kadottava, ja saavuin tähän kaupunkiin perin kummallista kiertotietä. Lähdin Pariisista keikarimaisena nuorena ranskalaisamerikkalaisena ja purjehdin Hampurista juutalaisena timanttikauppiaana. Norjassa olin englantilainen Ibsenin tutkija, joka keräsi aineistoa luentoja varten, mutta Bergenistä lähtiessäni olin elokuvamies, jolla oli mukanaan hiihtoaiheisia erikoisfilmejä. Ja tänne tulin Leithistä taskussani joukko paperipuuta koskevia tarjouksia, jotka aioin esittää Lontoon sanomalehdille. Eiliseen asti luulin sotkeneeni jälkiäni jonkin verran ja olin varsin tyytyväinen. Sitten …”

Muisto näytti järkyttävän häntä, ja hän kulautti lisää viskiä.

”Sitten näin miehen seisovan tämän talon edustalla kadulla. Minulla oli tapana pysytellä päivät huoneessani ja pujahtaa ulos vasta pimeän tultua tunniksi tai pariksi. Tarkkailin häntä hetken ikkunastani ja luulin tunnistavani hänet … Hän tuli sisään ja puhui vahtimestarille … Kun palasin eilen illalla kävelyltä, löysin postilaatikostani käyntikortin. Siinä oli sen miehen nimi, jonka haluaisin tavata kaikkein vähiten tässä Jumalan maailmassa.”

Luulen, että vieraani silmien ilme, hänen kasvoiltaan paistava paljas kauhu vakuutti minut lopullisesti hänen rehellisyydestään. Oma ääneni terävöityi hiukan kysyessäni, mitä hän oli seuraavaksi tehnyt.

”Tajusin, että olin yhtä varmasti satimessa kuin silli purkissa ja että ulos oli vain yksi tie. Minun oli kuoltava. Jos takaa-ajajani tietäisivät minun kuolleen, he nukahtaisivat taas.”

”Miten te sen järjestitte?”

”Sanoin palvelijalleni, että voin varsin huonosti, ja laittauduin kuolemansairaan näköiseksi. Se ei ollut vaikeaa, sillä osaan minä naamioitua. Sitten hankin ruumiin – Lontoosta saa aina ruumiin, kun tietää mistä etsiä. Toin sen kotiin matka-arkussa nelipyöräisten vuokravaunujen katolla, ja minut oli autettava ylös huoneeseeni. Minun oli näet koottava todisteita kuolemansyyntutkintaan. Menin vuoteeseen, panin palvelijani sekoittamaan minulle unijuoman ja käskin hänen sitten lähteä tiehensä. Hän tahtoi hakea lääkärin, mutta päästin muutaman kirouksen ja sanoin, etten siedä niitä iilimatoja. Kun jäin yksin, ryhdyin muokkaamaan ruumista minun näköisekseni. Mies oli minun kokoiseni ja arvelin hänen kuolleen liialliseen viinaan, joten jätin väkeviä juomia sopivasti esille. Leuka oli yhdennäköisyyden heikko kohta, joten ammuin sen revolverilla hajalle. Huomenna varmaan joku vannoo kuulleensa laukauksen, mutta kerroksessani ei ole naapureita ja arvelin voivani ottaa riskin. Jätin siis ruumiin vuoteeseen omaan pyjamaani puettuna, revolverin vuodevaatteille ja melkoisen sotkun siihen ympärille. Sitten puin ylleni vaatekerran, jonka olin pitänyt valmiina hätätapauksia varten. En uskaltanut ajaa partaani, etten jättäisi jälkiä, ja sitä paitsi minun oli aivan turha yrittääkään kadulle. Olin ajatellut teitä koko päivän, eikä muu näyttänyt auttavan kuin vedota teihin. Vahdin ikkunastani, kunnes näin teidän tulevan kotiin, ja pujahdin sitten portaita alas teitä vastaan … No niin, herra, nyt tiedätte kai tästä asiasta suunnilleen yhtä paljon kuin minäkin.”

Hän istui silmiään räpytellen kuin pöllö, hermostuneena väristen mutta silti epätoivoisen päättäväisenä. Tässä vaiheessa olin jo melko vakuuttunut siitä, että hän puhui minulle totta. Tarina oli mitä hurjinta lajia, mutta olin eläessäni kuullut monta uskomatonta juttua, jotka olivat osoittautuneet tosiksi, ja olin ottanut tavakseni arvioida kertojaa pikemmin kuin kertomusta. Jos hän olisi halunnut saada majapaikan luotani ja leikata sitten kurkkuni auki, hän olisi syöttänyt minulle kesymmän jutun.

”Antakaa avaimenne minulle”, sanoin, ”niin käyn katsomassa ruumista. Suokaa anteeksi varovaisuuteni, mutta minun on varmistettava edes jotakin, jos vain voin.”

Hän pudisti surullisesti päätään. ”Arvasin, että pyytäisitte sitä, mutta minulla ei ole avainta. Se on ketjussani peilipöydällä. Minun oli jätettävä se sinne, sillä en voinut jättää mitään epäilyksiä herättäviä johtolankoja. Minua jahtaava herrasväki on melkoisen tarkkasilmäistä. Teidän on luotettava minuun tämän yön ajan, ja huomenna saatte tuosta ruumisasiasta kyllä riittävät todisteet.”

Mietin tuokion tai pari. ”Hyvä on. Luotan teihin tämän yön. Lukitsen teidät tähän huoneeseen ja pidän avaimen itselläni. Vielä sana, herra Scudder. Uskon teidän olevan rehellinen, mutta jos ette ole, minun on varoitettava, että olen taitava aseenkäyttäjä.”

”Selvä”, hän sanoi ja hypähti melko ripeästi pystyyn. ”Minulla ei ole kunniaa tuntea nimeänne, herra, mutta sanonpa teille, että olette valkoinen mies. Olisin kiitollinen, jos lainaisitte minulle partaveitsen.”

Vein hänet makuuhuoneeseeni ja jätin hänet omiin oloihinsa. Puolen tunnin kuluttua sieltä tuli ulos hahmo, jota tuskin tunnistin. Vain hänen terävät, nälkäiset silmänsä olivat ennallaan. Hän oli ajanut partansa sileäksi, kammannut hiuksensa keskijakaukselle ja lyhentänyt kulmakarvojaan. Lisäksi hän kantoi itsensä kuin sotilaskoulutuksen saanut, ja ruskeaa hipiää myöten hän oli pitkään Intiassa palvelleen brittiläisen upseerin perikuva. Hänellä oli myös monokkeli, jonka hän asetti silmäänsä, ja hänen puheestaan oli kadonnut viimeinenkin jälki amerikkalaisuudesta.

”Hyvänen aika! Herra Scudder –” änkytin.

”Ei herra Scudder”, hän oikaisi, ”vaan kapteeni Theophilus Digby, 40. gurkharykmentistä, parhaillaan kotimaassa lomalla. Pyydän teitä muistamaan sen, herra.”

Tein hänelle vuoteen tupakkahuoneeseeni ja menin itsekin levolle, paremmalla mielellä kuin kuukauteen. Kyllä tässä Jumalan hylkäämässä suurkaupungissakin sentään silloin tällöin tapahtui jotakin.

Heräsin seuraavana aamuna siihen, että palvelijani Paddock piti hirveää meteliä tupakkahuoneen ovella.

Paddock oli mies, jolle olin tehnyt palveluksen kaukana Selakwen varrella, ja olin valjastanut hänet palvelijakseni heti Englantiin päästyäni. Hänellä oli puhelahjoja suunnilleen yhtä paljon kuin virtahevolla, eikä hän ollut kamaripalvelijanakaan kummoinen, mutta tiesin voivani luottaa hänen uskollisuuteensa.

”Lopeta tuo meteli, Paddock”, sanoin. ”Ystäväni, kapteeni – kapteeni” (en muistanut nimeä) ”nukkuu siellä. Laita aamiainen kahdelle ja tule sitten puheilleni.”

Syötin Paddockille komean tarinan siitä, että ystäväni oli suuri herra, jonka hermot olivat ylirasituksen vuoksi pahasti koetuksella ja joka tarvitsi ehdotonta lepoa ja hiljaisuutta. Kukaan ei saanut tietää hänen olevan täällä, sillä muuten häntä ahdisteltaisiin Intian asioiden ministeriön ja pääministerin yhteydenotoilla ja toipuminen menisi pilalle. Täytyy sanoa, että Scudder näytteli osansa loistavasti tullessaan aamiaiselle. Hän otti Paddockin monokkelinsa tähtäimeen aivan brittiläisen upseerin tavoin, kyseli tältä buurisodasta ja heitteli minulle kaikenlaisia juttuja kuvitteellisista tovereista. Paddock ei oppinut kutsumaan minua ”herraksi”, mutta Scudderia hän herroitteli kuin oma henki olisi siitä riippunut.

Jätin hänet sanomalehden ja sikarilaatikon pariin ja menin Cityyn lounasaikaan asti. Palatessani hissinkuljettajalla oli tärkeä ilme.

”Ikävä juttu täällä tänä aamuna, herra. Viidentoista herra meni ja ampui itsensä. Veivät hänet juuri ruumishuoneelle. Poliisit ovat siellä ylhäällä nyt.”

Nousin asuntoon numero 15 ja löysin pari polliisia ja komisarion tekemässä tutkimuksia. Esitin muutaman typerän kysymyksen, ja pian he ajoivat minut ulos. Sitten etsin käsiini Scudderin palvelijan ja lypsin häneltä tietoja, mutta huomasin, ettei hän epäillyt mitään. Hän oli ruikuttava kaveri, naama kuin hautausmaa, ja puolen kruunun kolikko oli hänelle melkoinen lohtu.

Menin seuraavana päivänä kuolemansyyntutkintaan. Erään kustannusliikkeen osakas todisti, että vainaja oli esittänyt hänelle puumassaa koskevia tarjouksia ja oli hänen käsittääkseen toiminut jonkin amerikkalaisen yrityksen edustajana. Valamiehistö katsoi kyseessä olleen mielenhäiriössä tehty itsemurha, ja vainajan vähäinen omaisuus luovutettiin Yhdysvaltain konsulin huolehdittavaksi. Selostin tapahtumat Scudderille seikkaperäisesti, ja ne kiinnostivat häntä suuresti. Hän sanoi, että olisi halunnut olla mukana kuolemansyyntutkinnassa, sillä se olisi hänen mielestään ollut suunnilleen yhtä herkullista kuin oman muistokirjoituksensa lukeminen.

Kahtena ensimmäisenä päivänä, jotka hän vietti perähuoneessani, hän oli hyvin rauhallinen. Hän luki ja tupakoi jonkin verran, teki muistikirjaan valtavasti muistiinpanoja, ja joka ilta pelasimme erän šakkia, jossa hän voitti minut mennen tullen. Luulen hänen hoitaneen hermojaan kuntoon, sillä hänellä oli ollut melko koetteleva aika. Mutta kolmantena päivänä huomasin hänen alkavan käydä levottomaksi. Hän laati luettelon päivistä kesäkuun 15. päivään saakka, merkitsi ne yksitellen menneiksi punakynällä ja kirjoitti viereen huomautuksia pikakirjoituksella. Usein tapasin hänet syviin mietteisiin vaipuneena, terävä katse poissaolevana, ja noiden mietiskelyhetkien jälkeen hän oli yleensä hyvin alakuloinen.

Sitten huomasin hänen alkavan taas hermoilla. Hän kuulosteli pieniä ääniä ja kyseli alinomaa, saattoiko Paddockiin luottaa. Kerran tai pari hän kävi hyvin äreäksi ja pyysi sitä anteeksi. En moittinut häntä. Suhtauduin kaikkeen ymmärtäväisesti, sillä hän oli ottanut hoitaakseen melko vaativan tehtävän.

Häntä ei huolestuttanut oman nahkansa turvallisuus vaan hänen laatimansa suunnitelman onnistuminen. Se pikku mies oli läpikotaisin silkkaa sisua, vailla ainoatakaan pehmeää kohtaa. Eräänä iltana hän oli hyvin vakava.

”Kuulkaahan, Hannay”, hän sanoi, ”minun on kai aika perehdyttää teitä tähän asiaan hiukan syvemmin. En haluaisi kuolla jättämättä jälkeeni ketään muuta, joka panisi vastaan.” Ja hän alkoi kertoa yksityiskohtaisesti asioista, joista olin siihen asti kuullut häneltä vain ylimalkaisesti.

En kuunnellut häntä kovin tarkasti. Tosiasiassa hänen omat seikkailunsa kiinnostivat minua enemmän kuin hänen suurpolitiikkansa. Ajattelin, etteivät Karolides ja hänen asiansa kuuluneet minulle, ja jätin kaiken sen Scudderin huoleksi. Siksi suuri osa hänen puheistaan pyyhkiytyi muististani kokonaan. Muistan hänen tehneen hyvin selväksi, että vaara alkaisi uhata Karolidesia vasta tämän päästyä Lontooseen ja että se tulisi kaikkein korkeimmista piireistä, joita ei kenenkään mieleen tulisi epäillä. Hän mainitsi erään naisen – Julia Czechenyin – jolla oli jotakin tekemistä vaaran kanssa. Naisen oli ymmärtääkseni määrä toimia houkutuslintuna ja saada Karolides pois vartijoidensa suojista. Hän puhui myös Black Stonesta ja miehestä, jolla oli ässävika, ja kuvaili hyvin tarkasti erästä henkilöä, jota ei koskaan maininnut värähtämättä – vanhaa miestä, jolla oli nuori ääni ja joka osasi vetää luomet silmiensä peitoksi kuin haukka.

Hän puhui paljon myös kuolemasta. Hän murehti kuollakseen sitä, onnistuisiko tehtävässään, mutta ei piitannut omasta hengestään rahtuakaan.

”Luulen, että se on samanlaista kuin nukahtaisi lopen uupuneena ja heräisi huomaamaan, että on kesäpäivä ja ikkunasta tulee heinän tuoksu. Minulla oli tapana kiittää Jumalaa sellaisista aamuista aikoinaan kaukana Bluegrassin seudulla, ja luulen kiittäväni Häntä, kun herään Jordanin toisella puolella.”

Seuraavana päivänä hän oli paljon iloisempi ja luki suuren osan ajasta Stonewall Jacksonin elämäkertaa. Lähdin päivälliselle erään kaivosinsinöörin kanssa, jota minun oli tavattava liikeasioissa, ja palasin puoli yhdentoista maissa, niin että ehtisimme pelata šakkierämme ennen nukkumaanmenoa.

Minulla oli muistaakseni sikari suussa, kun työnsin tupakkahuoneen oven auki. Valot eivät palaneet, mikä tuntui minusta oudolta. Mietin, oliko Scudder jo mennyt nukkumaan.

Napsautin valot päälle, mutta ketään ei näkynyt. Sitten näin perimmäisessä nurkassa jotakin, mikä sai minut pudottamaan sikarini ja puhkeamaan kylmään hikeen.

Vieraani makasi selällään raajat levällään. Hänen sydämensä läpi oli isketty pitkä veitsi, joka naulitsi hänet lattiaan.

---