Zendan vanki

Anthony Hope

Luku 1: Rassendyllit – ja sananen Elphbergeistä

”Milloin ihmeessä sinä aiot ruveta tekemään jotakin, Rudolf?” sanoi veljeni vaimo.

”Rakas Rose”, vastasin ja laskin munalusikan kädestäni, ”miksi ihmeessä minun pitäisi tehdä jotakin? Minulla on mukavat oltavat. Tuloni riittävät lähes kaikkiin tarpeisiini (kenenkään tulothan eivät koskaan aivan riitä), ja asemani seurapiireissä on kadehdittava: olen lordi Burlesdonin veli ja hänen viehättävän kreivittärensä lanko. Kas siinä kylliksi!”

”Sinä olet kaksikymmentäyhdeksän”, hän huomautti, ”etkä ole tehnyt muuta kuin –”

”Kuljeskellut maailmalla? Totta. Meidän sukumme ei tarvitse tehdä mitään.”

Tämä huomautukseni harmitti Rosea melkoisesti, sillä jokainen tietää (eikä asian mainitsemisesta siis voi olla haittaa), että niin sievä ja sivistynyt kuin hän itse onkin, hänen sukunsa ei aivan yllä Rassendyllien tasolle. Avujensa lisäksi hänellä oli suuri omaisuus, ja veljeni Robert oli kyllin viisas ollakseen piittaamatta hänen syntyperästään. Ja mitä syntyperään tulee, Rosen seuraava huomautus ei ollut aivan vailla perää.

”Hienot suvut ovat yleensä muita pahempia”, hän sanoi.

Tämän kuultuani silitin hiuksiani: tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti.

”Olen niin iloinen, että Robertin hiukset ovat mustat!” hän huudahti.

Samassa Robert (joka nousee seitsemältä ja tekee töitä ennen aamiaista) astui sisään. Hän vilkaisi vaimoaan, jonka poski punoitti hiukan, ja taputti sitä hellästi.

”Mikä hätänä, rakas?” hän kysyi.

”Hän paheksuu sitä, etten tee mitään ja että minulla on punainen tukka”, sanoin loukkaantuneella äänellä.

”No, hiuksilleen hän ei tietenkään mahda mitään”, Rose myönsi.

”Tuo väri putkahtaa esiin yleensä kerran sukupolvessa”, veljeni sanoi. ”Samoin nenä. Rudolf on saanut molemmat.”

”Kunpa eivät putkahtaisi”, Rose sanoi yhä punoittaen.

”Minä taas pidän niistä”, sanoin, nousin ja kumarsin kreivitär Amelian muotokuvalle.

Veljeni vaimo päästi kärsimättömän huudahduksen.

”Kunpa veisit tuon taulun pois, Robert”, hän sanoi.

”Rakas!” Robert huudahti.

”Hyvänen aika!” lisäsin.

”Silloin se voisi unohtua”, Rose jatkoi.

”Tuskinpa – kun Rudolf on tuossa”, Robert sanoi päätään pudistaen.

”Miksi sen pitäisi unohtua?” kysyin.

”Rudolf!” huudahti veljeni vaimo ja punastui hyvin sievästi.

Nauroin ja jatkoin kananmunani syömistä. Ainakin olin saanut sivuutetuksi kysymyksen siitä, mitä minun pitäisi tehdä (jos mitään). Ja lopettaakseni keskustelun – ja myös, tunnustan, ärsyttääkseni ankaraa pikku kälyäni vielä hiukan lisää – huomautin:

”Minusta on oikeastaan mukavaa olla Elphberg.”

Tarinoita lukiessani hyppään selitysten yli, mutta heti kun alan itse kirjoittaa tarinaa, huomaan tarvitsevani selityksen. Minunhan on selvästikin selitettävä, miksi kälyni harmistui nenästäni ja hiuksistani ja miksi rohkenin kutsua itseäni Elphbergiksi. Vaikka Rassendyllit ovat, kuten minun on syytä tähdentää, olleet maineikasta väkeä jo monen sukupolven ajan, pelkkä Rassendyllien veri ei tietenkään ensi näkemältä oikeuta kerskumaan sukulaisuudella vielä ylhäisempään Elphbergien sukuun saati väittämään, että kuuluu tuohon kuninkaalliseen hallitsijasukuun. Sillä mikä yhteys on Ruritanialla ja Burlesdonilla, Strelsaun palatsilla tai Zendan linnalla ja osoitteella 305 Park Lane, W.?

No niin – ja heti aluksi minun on sanottava, että joudun väkisinkin penkomaan juuri sitä skandaalia, jonka rakas lady Burlesdon haluaisi unohtuvan – vuonna 1733, kun Yrjö II istui valtaistuimella, rauha vallitsi sillä erää eivätkä kuningas ja Walesin prinssi vielä olleet ilmiriidassa, Englannin hoviin saapui vierailulle muuan prinssi, jonka historia sittemmin oppi tuntemaan Ruritanian Rudolf III:na. Prinssi oli pitkä ja komea nuorukainen, jonka tunnusmerkkeinä olivat (vai pitäisikö sanoa kauneusvirheinä, en ole oikea ihminen sitä ratkaisemaan) tavallista jonkin verran pitempi, terävä ja suora nenä sekä tuuhea tummanpunainen tukka – juuri sellainen nenä ja tukka, jotka ovat ikimuistoisista ajoista leimanneet Elphbergejä. Hän viipyi Englannissa muutamia kuukausia ja sai osakseen mitä kohteliaimman vastaanoton, mutta lopulta hän kuitenkin lähti maasta maine jonkin verran tahriintuneena. Hän oli näet käynyt kaksintaistelun (hänen katsottiin osoittavan erinomaista kasvatusta sivuuttaessaan arvoasemansa kokonaan) aatelismiehen kanssa, joka oli aikansa seurapiireissä tunnettu paitsi omista ansioistaan myös siitä, että hänellä oli hyvin kaunis vaimo. Tuossa kaksintaistelussa prinssi Rudolf haavoittui pahoin, ja hänen toivuttuaan Ruritanian suurlähettiläs, jolla oli ollut hänessä melkoinen riesa, toimitti hänet taitavasti ja vaivihkaa pois maasta. Aatelismies ei haavoittunut kaksintaistelussa, mutta koska aamu oli heidän kohdatessaan kolea ja kostea, hän vilustui pahasti eikä toipunut, vaan kuoli noin kuusi kuukautta prinssi Rudolfin lähdön jälkeen ehtimättä selvittää välejään vaimonsa kanssa – joka kaksi kuukautta myöhemmin synnytti Burlesdonin suvun arvonimen ja tilusten perillisen. Tuo nainen oli kreivitär Amelia, jonka muotokuvan kälyni halusi pois Park Lanen salongista, ja hänen miehensä oli James, Burlesdonin viides jaarli ja Rassendyllin kahdeskymmenestoinen paroni – molemmat Englannin ylhäisaatelin arvonimiä – sekä Sukkanauharitarikunnan ritari. Rudolf puolestaan palasi Ruritaniaan, otti vaimon ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa ovat siitä pitäen istuneet aina tähän hetkeen saakka – yhtä lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta. Ja lopuksi: jos kuljette Burlesdonin muotokuvagallerioissa, löydätte viimeisten puolentoista vuosisadan noin viidenkymmenen muotokuvan joukosta viisi tai kuusi, kuudennen jaarlin kuva niiden mukana, joiden tunnusmerkkeinä ovat pitkä, terävä ja suora nenä sekä tuuhea tummanpunainen tukka; näillä viidellä tai kuudella on myös siniset silmät, kun taas Rassendyllien keskuudessa tummat silmät ovat tavallisemmat.

Siinä selitys, ja olen iloinen, että se on nyt kerrottu: kunniakkaan syntyperän tahrat ovat arkaluontoinen aihe, ja tämä perinnöllisyys, josta niin paljon kuulemme, on kieltämättä maailman etevin juorukello; se nauraa hienotunteisuudelle ja kirjoittaa outoja merkintöjä ”aateliskalenterien” rivien väliin.

Huomattakoon, että kälyni osoitti epäjohdonmukaisuutta, joka lienee ollut ominaista vain hänelle (koska emme enää saa panna sitä hänen sukupuolensa syyksi), kun hän piti väritystäni miltei rikkomuksena, josta olin itse vastuussa, ja päätteli oitis tuon ulkoisen merkin perusteella, että minulla oli sisäisiä ominaisuuksia, joihin vakuutan olevani täysin syytön; tätä epäoikeudenmukaista päätelmäänsä hän koetti tukea viittaamalla viettämäni elämän hyödyttömyyteen. No, oli miten oli, olin saanut elämästä paljon iloa ja oppinut paljon. Olin käynyt saksalaista koulua ja saksalaista yliopistoa ja puhuin saksaa yhtä vaivattomasti ja moitteettomasti kuin englantia; ranskan hallitsin perin pohjin; italiaa osasin hiukan ja espanjaa sen verran, että pystyin sillä kiroilemaan. Olin uskoakseni vahva miekkailija, joskaan en mikään taituri, ja hyvä ampuja. Osasin ratsastaa millä tahansa, millä vain oli selkä istuttavaksi, ja pääni oli liekehtivästä peitteestään huolimatta yhtä kylmä kuin kenellä hyvänsä. Jos sanotte, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, minulla ei ole puolustusta eikä muuta sanottavaa kuin että vanhempieni ei olisi pitänyt jättää minulle kahtatuhatta puntaa vuodessa ja vaeltajan luonnetta.

”Sinun ja Robertin välillä on se ero”, sanoi kälyni, joka puhuu usein (Jumala häntä siunatkoon!) puhujalavalta ja vielä useammin niin kuin olisi sellaisella, ”että hän ymmärtää asemansa velvollisuudet, sinä taas näet oman asemasi mahdollisuudet.”

”Tarmokkaalle miehelle, rakas Rose”, vastasin, ”mahdollisuudet ovat velvollisuuksia.”

”Pötyä!” hän sanoi päätään nakaten ja jatkoi hetken kuluttua: ”Sir Jacob Borrodailehan tarjoaa sinulle juuri sellaista tehtävää, johon kykysi saattaisivat riittää.”

”Tuhannet kiitokset!” mutisin.

”Hän saa kuuden kuukauden kuluttua suurlähetystön johdettavakseen, ja Robert sanoo olevansa varma, että Sir Jacob ottaa sinut attaseakseen. Suostuthan, Rudolf – minun mielikseni.”

Niin, kun kälyni esittää asian tuohon tapaan, rypistää sieviä kulmiaan, vääntelee pieniä käsiään ja saa silmiinsä haikean ilmeen, kaikki minunlaiseni laiskanlurjuksen tähden, josta hän ei luonnostaan ole millään tavoin vastuussa, omatuntoni alkaa kolkuttaa. Sitä paitsi arvelin saavani ajan kulumaan ehdotetussa toimessa kohtalaisen hauskasti. Siksi sanoin:

”Rakas sisareni, jos kuuden kuukauden kuluttua ei ole ilmaantunut mitään odottamatonta estettä ja Sir Jacob kutsuu minut mukaansa, niin hiisi minut vieköön, ellen lähde Sir Jacobin mukaan!”

”Voi Rudolf, miten kilttiä sinulta! Olenpa iloinen!”

”Minne hän on menossa?”

”Hän ei vielä tiedä, mutta varmasti johonkin hyvään suurlähetystöön.”

”Rouva”, sanoin, ”sinun vuoksesi lähden, vaikka kyseessä olisi vain kurja lähetystö. Kun minä johonkin ryhdyn, en tee sitä puolittain.”

Lupaus oli siis annettu, mutta kuusi kuukautta on kuusi kuukautta ja tuntuu ikuisuudelta, ja koska tuo aika erotti minut tulevasta ahkeroinnistani (oletan attaseoiden olevan ahkeria, mutta en tiedä, sillä minusta ei koskaan tullut Sir Jacobin eikä kenenkään muunkaan attaseaa), aloin miettiä jotakin mieluisaa tapaa viettää nuo kuukaudet. Ja äkkiä sain päähäni lähteä käymään Ruritaniassa. Saattaa tuntua oudolta, etten ollut vielä koskaan käynyt tuossa maassa, mutta isäni (vaikka hänellä oli salainen mieltymys Elphbergeihin, minkä vuoksi hän antoi minulle, toiselle pojalleen, Elphbergien kuuluisan nimen Rudolf) oli aina vastustanut sinne lähtöäni, ja hänen kuolemansa jälkeen veljeni oli Rosen kehotuksesta omaksunut suvun perinteen, jonka mukaan tuota maata oli kartettava. Mutta heti kun Ruritania oli juolahtanut mieleeni, paloin halusta nähdä, millainen se oli. Eihän Elphbergien hallitsijasuvulla sentään ole yksinoikeutta punaiseen tukkaan ja pitkään nenään, ja vanha tarina tuntui naurettavan heppoiselta syyltä olla tutustumatta erittäin kiinnostavaan ja merkittävään kuningaskuntaan, joka oli näytellyt huomattavaa osaa Euroopan historiassa ja saattaisi tehdä niin jälleen nuoren ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, jollaiseksi uutta kuningasta huhuttiin. Päätökseni sinetöityi, kun luin The Timesista, että Rudolf V oli määrä kruunata Strelsaussa seuraavien kolmen viikon kuluessa ja että tilaisuudesta tulisi erittäin loistelias. Päätin oitis olla paikalla ja ryhdyin valmisteluihin. Mutta koska minulla ei koskaan ole ollut tapana toimittaa sukulaisilleni matkareittejäni ja tässä tapauksessa arvelin toiveeni herättävän vastustusta, ilmoitin lähteväni kuljeskelemaan Tiroliin – vanhoille tutuille seuduilleni – ja lepytin suuttuneen Rosen julistamalla, että aioin tutkia tuolla seudulla asuvan kiinnostavan yhteisön poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia.

”Ehkäpä”, vihjasin salaperäisesti, ”matkasta saattaa syntyä jotakin.”

”Mitä tarkoitat?” Rose kysyi.

”No”, sanoin huolettomasti, ”näyttää olevan aukko, jonka voisi täyttää perinpohjaisella teoksella aiheesta –”

”Ai, kirjoitatko sinä kirjan?” hän huudahti käsiään taputtaen. ”Sehän olisi hienoa, eikö olisikin, Robert?”

”Se on nykyään paras pääsylippu politiikkaan”, huomautti veljeni, joka on muuten hankkinut itselleen tällaisen pääsylipun useampaankin kertaan. Burlesdonin Muinaiset teoriat ja nykyajan tosiasiat ja erään politiikan tutkijan Lopullinen tulos ovat kumpikin tunnustetusti merkittäviä teoksia.

”Luulenpa, että olet oikeassa, Bob, poikaseni”, sanoin.

”Lupaa nyt, että teet sen”, Rose sanoi vakavasti.

”En minä lupaa, mutta jos löydän tarpeeksi aineistoa, teen sen.”

”Se on kohtuullista”, Robert sanoi.

”Voi, ei aineistolla ole väliä!” Rose sanoi huuliaan mutristaen.

Mutta tällä kertaa hän ei saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Suoraan sanoen olisin lyönyt sievoisesta summasta vetoa, ettei tarina tuonkesäisestä retkestäni tahraisi paperia eikä pilaisi ainoatakaan kynää. Siitä näkee, miten vähän tiedämme, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä tässä minä nyt olen, täytän ehdollista lupaustani ja kirjoitan kirjaa, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni – vaikka se tuskin kelpaa pääsylipuksi politiikkaan eikä sillä ole hitustakaan tekemistä Tirolin kanssa.

Eikä se, pelkään pahoin, miellyttäisi lady Burlesdoniakaan, jos antaisin sen hänen arvosteltavakseen – mitä minulla ei ole aikomustakaan tehdä.

---