Kummitushotelli
Wilkie Collins
Luku 1
Vuonna 1860 tohtori Wybrow’n maine lontoolaisena lääkärinä nousi huippuunsa. Luotettavalta taholta kerrottiin, että hänen tulonsa olivat suurimpia, joita lääkärintyöllä oli nykyaikana ansaittu.
Eräänä iltapäivänä Lontoon seurapiirikauden loppupuolella lääkäri oli juuri syönyt lounaansa, takanaan erityisen raskas työaamupäivä vastaanottohuoneessa ja edessään pelottavan pitkä luettelo kotikäyntejä loppupäivän täytteeksi – kun palvelija ilmoitti, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan.
”Kuka hän on?” lääkäri kysyi. ”Joku tuntematonko?”
”Kyllä, herra.”
”En ota vastaan tuntemattomia vastaanottoajan ulkopuolella. Kerro hänelle vastaanottoajat ja lähetä hänet pois.”
”Olen kertonut, herra.”
”No?”
”Eikä hän suostu lähtemään.”
”Ei suostu lähtemään?” Lääkäri hymyili toistaessaan sanat. Hänellä oli omanlaisensa huumorintaju, ja tilanteen hullunkurinen puoli huvitti häntä hiukan. ”Onko tämä itsepäinen nainen ilmoittanut sinulle nimensä?” hän tiedusteli.
”Ei, herra. Hän ei suostunut sanomaan nimeään – sanoi, ettei veisi aikaanne viittäkään minuuttia ja että asia oli liian tärkeä jätettäväksi huomiseen. Tuolla hän on vastaanottohuoneessa, enkä minä tiedä, miten saisin hänet sieltä pois.”
Tohtori Wybrow mietti hetken. Hänen naistuntemuksensa (ammatillisessa mielessä) perustui yli kolmenkymmenen vuoden vankkaan kokemukseen; hän oli tavannut kaikenlaisia naisia – varsinkin sitä lajia, joka ei tiedä ajan arvosta mitään eikä koskaan epäröi vetäytyä sukupuolensa etuoikeuksien suojaan. Vilkaisu kelloon kertoi, että hänen oli pian lähdettävä kierrokselleen niiden potilaiden luo, jotka odottivat häntä kotonaan. Hän päätti oitis turvautua ainoaan viisaaseen menettelytapaan, joka näissä oloissa oli tarjolla. Toisin sanoen hän päätti paeta.
”Ovatko vaunut ovella?” hän kysyi.
”Kyllä, herra.”
”Hyvä on. Avaa minulle ulko-ovi äänettömästi ja jätä vastaanottohuone kaikessa rauhassa naisen haltuun. Kun hän kyllästyy odottamaan, tiedät kyllä, mitä sanoa. Jos hän kysyy, milloin minun odotetaan palaavan, sano että syön päivällisen klubillani ja vietän illan teatterissa. Hiljaa nyt, Thomas! Jos kenkäsi narisevat, olen hukassa.”
Hän lähti äänettömästi edeltä eteiseen, ja palvelija seurasi varpaisillaan.
Aavistiko vastaanottohuoneessa odottava nainen hänen aikeensa? Vai narisivatko Thomasin kengät ja oliko naisen kuulo poikkeuksellisen tarkka? Olipa selitys mikä hyvänsä, tapahtumien todellisesta kulusta ei ole pienintäkään epäilystä. Juuri kun tohtori Wybrow kulki vastaanottohuoneensa ohi, ovi avautui – nainen ilmestyi kynnykselle – ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
”Hyvä herra, pyydän hartaasti, ettette lähde ennen kuin saan puhua kanssanne.”
Hänen puheessaan kuului vieras korostus; ääni oli hiljainen ja luja. Hänen sormensa sulkeutuivat kevyesti mutta päättäväisesti lääkärin käsivarren ympärille.
Hänen sanansa sen enempää kuin tekonsakaan eivät vähääkään taivuttaneet lääkäriä suostumaan pyyntöön. Matkalla vaunuille lääkärin pysäytti niille sijoilleen naisen kasvojen sanaton voima. Kasvojen kalmankalpeus oli niin hätkähdyttävä vastakohta suurista mustista silmistä tulvivalle elämälle ja valolle, niiden kimaltelevalle metallinhohteelle, että lääkäri oli suorastaan lumoutunut. Nainen oli pukeutunut moitteettoman tyylikkäästi tummiin väreihin; hän oli keskipituinen ja (nähtävästi) keski-ikäinen – sanokaamme vuoden tai kaksi yli kolmenkymmenen. Hänen kasvojensa alaosan piirteissä – nenässä, suussa ja leuassa – oli muotojen hienoutta ja siroutta, jota näkee useammin vieraiden kansojen naisilla kuin syntyperäisillä englantilaisnaisilla. Hän oli kiistatta kaunis nainen – hänen ainoa vakava kauneusvirheensä oli kasvojen kammottava kalpeus, ja vähemmän silmiinpistävä puute oli silmien ilmeen täydellinen hellyydettömyys. Alkuhämmästystä lukuun ottamatta naisen lääkärissä herättämää tunnetta saattoi kuvailla kaiken valtaavaksi ammatilliseksi uteliaisuudeksi. Tapaus saattaisi osoittautua joksikin, mitä hän ei ollut lääkärinurallaan koskaan ennen kohdannut. ”Siltä näyttää”, hän ajatteli, ”ja sitä kannattaa odottaa.”
Nainen huomasi tehneensä lääkäriin jonkinlaisen voimakkaan vaikutuksen ja hellitti otteensa hänen käsivarrestaan.
”Olette vuosien mittaan lohduttanut monia onnettomia naisia”, hän sanoi. ”Lohduttakaa tänään vielä yhtä.”
Vastausta odottamatta hän meni edeltä takaisin huoneeseen.
Lääkäri seurasi häntä ja sulki oven. Hän ohjasi naisen potilastuoliin ikkunoita vastapäätä. Tuona kesäiltapäivänä aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti jopa Lontoossa. Säteilevä valo tulvi sisään naisen ylle. Hän katsoi valoon värähtämättä, katse yhtä teräksisen vakaa kuin kotkalla. Hänen sileä, rypytön ihonsa näytti kalpeudessaan entistäkin pelottavamman valkoiselta. Ensi kertaa moneen pitkään vuoteen lääkäri tunsi sykkeensä kiihtyvän potilaan läsnä ollessa.
Saatuaan lääkärin huomion itselleen nainen vaikutti kummallista kyllä siltä, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Omituinen välinpitämättömyys näytti vallanneen tämän päättäväisen naisen. Lääkärin oli puhuttava ensin, ja hän kysyi vain tavanomaisin sanoin, mitä voisi tehdä naisen hyväksi.
Lääkärin ääni näytti havahduttavan hänet. Hän katsoi yhä suoraan valoon ja sanoi äkisti: ”Minulla on esitettävänä kipeä kysymys.”
”Mikä se on?”
Hänen katseensa siirtyi hitaasti ikkunasta lääkärin kasvoihin. Hän ei osoittanut vähäisintäkään levottomuutta esittäessään ”kipeän kysymyksensä” näillä merkillisillä sanoilla:
”Saisinko tietää, olenko vaarassa tulla hulluksi?”
Toisia se olisi saattanut huvittaa, toisia pelästyttää. Tohtori Wybrow tunsi vain pettymystä. Oliko tämä se harvinainen tapaus, jota hän oli odottanut tehtyään hätiköidyn päätelmän ulkonäön perusteella? Oliko uusi potilas vain luulotautinen nainen, jonka vaivana oli vatsahäiriö ja rasitteena heikko ymmärrys? ”Miksi tulette minun luokseni?” hän kysyi terävästi. ”Miksette käänny mielisairauksiin erikoistuneen lääkärin puoleen?”
Naisella oli vastaus heti valmiina.
”En mene sellaisen lääkärin luo”, hän sanoi, ”juuri siksi, että hän on erikoislääkäri: hänellä on kohtalokas tapa arvioida kaikkia itse laatimiensa kaavojen ja sääntöjen mukaan. Tulen teidän luoksenne, koska minun tapaukseni ei noudata mitään kaavoja eikä sääntöjä ja koska olette alallanne kuuluisa sairauksien arvoitusten ratkaisijana. Oletteko tyytyväinen?”
Lääkäri oli enemmän kuin tyytyväinen – hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sittenkin osunut oikeaan. Sitä paitsi naisen tiedot hänen ammatillisesta asemastaan pitivät paikkansa. Maineensa ja varallisuutensa hän oli saavuttanut kyvyllään (jolle ei kollegojen joukossa löytynyt vertaa) havaita piileviä sairauksia.
”Olen käytettävissänne”, hän vastasi. ”Antakaa minun koettaa selvittää, mikä teitä vaivaa.”
Hän esitti naisen terveydentilaa koskevat kysymyksensä. Vastaukset tulivat viipymättä ja selvin sanoin, eikä niistä voinut päätellä muuta kuin että tuo erikoinen nainen oli henkisesti ja ruumiillisesti erinomaisessa kunnossa. Lääkäri ei tyytynyt kysymyksiin vaan tutki huolellisesti tärkeimmät elimet. Hän ei löytänyt käsin eikä stetoskoopilla mitään vikaa. Silti hän teki naiselle kokeen toisensa jälkeen sillä ihailtavalla kärsivällisyydellä ja lääkärintyölleen omistautumisella, jotka olivat olleet hänelle ominaisia jo opiskeluajoista lähtien. Tulos oli aina sama. Naisella ei ollut taipumusta aivosairauteen – hänen hermostonsa toiminnassa ei ollut edes havaittavaa häiriötä. ”En löydä teistä mitään vikaa”, lääkäri sanoi. ”En osaa edes selittää kasvojenne poikkeuksellista kalpeutta. Olette minulle täysi arvoitus.”
”Kasvojeni kalpeus ei merkitse mitään”, nainen vastasi hieman kärsimättömästi. ”Nuorena olin vähällä kuolla myrkytykseen. Sen koommin kasvoillani ei ole ollut väriä – ja ihoni on niin herkkä, etten voi ehostaa kasvojani saamatta hirveää ihottumaa. Mutta se ei ole tärkeää. Halusin teiltä varman arvion. Uskoin teihin, ja te olette tuottanut minulle pettymyksen.” Hänen päänsä painui rintaa vasten. ”Näin se siis päättyy!” hän sanoi itsekseen katkerasti.
Lääkärin myötätunto heräsi. Kenties olisi oikeampaa sanoa, että hänen ammatillinen ylpeytensä sai pienen kolauksen. ”Tämä voi vielä päättyä hyvin”, hän huomautti, ”jos haluatte auttaa minua.”
Nainen kohotti jälleen katseensa silmät leimuten. ”Puhukaa suoraan”, hän sanoi. ”Miten minä voin auttaa teitä?”
”Sanon suoraan, hyvä rouva: tulette luokseni arvoituksena ja jätätte minut arvaamaan oikean vastauksen pelkän lääkärintaitoni varassa. Taitoni riittää moneen mutta ei kaikkeen. On esimerkiksi täytynyt tapahtua jotakin, mikä on saanut teidät pelkäämään itsenne puolesta – jotakin aivan ruumiillisesta terveydentilastanne riippumatonta. Muuten ette olisi koskaan tullut tänne kysymään neuvoani. Pitääkö se paikkansa?”
Hän puristi kätensä yhteen sylissään. ”Se on totta!” hän sanoi innokkaasti. ”Alan taas uskoa teihin.”
”Hyvä on. Ette voi odottaa minun saavan selville sitä henkistä syytä, joka on pelästyttänyt teidät. Voin varmasti todeta, ettei huoleen ole ruumiillista syytä, ja (ellette uskoudu minulle) en voi tehdä enempää.”
Nainen nousi ja käveli kierroksen huoneessa. ”Entä jos kertoisin teille?” hän sanoi. ”Mutta nimiä en sitten mainitse!”
”Nimiä ei tarvitse mainita. Haluan kuulla vain tosiasiat.”
”Tosiasiat eivät merkitse mitään”, hän vastasi. ”Voin uskoutua teille vain omista vaikutelmistani – ja hyvin todennäköisesti pidätte minua turhia kuvittelevana typeryksenä, kun kuulette, millaisia ne ovat. Ei väliä. Koetan parhaani mukaan olla teille mieliksi – aloitan niistä tosiasioista, joita kaipaatte. Uskokaa minua, niistä ei ole teille paljon apua.”
Hän istuutui jälleen. Mahdollisimman yksinkertaisin sanoin hän aloitti kummallisimman ja hurjimman tunnustuksen, jonka lääkäri oli koskaan kuullut.




