Sininen linna

L. M. Montgomery

1. luku

Jos eräänä toukokuun aamuna ei olisi satanut, Valancy Stirlingin koko elämä olisi ollut aivan toisenlainen. Hän olisi lähtenyt muun sukunsa mukana Wellington-tädin kihlauksen kunniaksi järjestetylle eväsretkelle, ja tohtori Trent olisi matkustanut Montrealiin. Mutta sinä aamuna satoi, ja saatte kuulla, mitä hänelle sen vuoksi tapahtui.

Valancy heräsi varhain, sinä elottomana, toivottomana tuntina juuri ennen aamunkoittoa. Hän ei ollut nukkunut kovin hyvin. Ei sitä aina nuku hyvin, kun seuraavana aamuna täyttää kaksikymmentäyhdeksän ja on naimaton sellaisessa yhteisössä ja suvussa, joissa naimattomat ovat yksinkertaisesti niitä, jotka eivät ole onnistuneet saamaan miestä.

Deerwood ja Stirlingit olivat jo aikoja sitten tuominneet Valancyn toivottomaan vanhanpiian osaan. Mutta Valancy itse ei ollut koskaan aivan luopunut pienestä, säälittävästä, häpeänsekaisesta toivosta, että Rakkaus vielä osuisi hänenkin tielleen – ei koskaan, ennen tätä märkää, kamalaa aamua, jona hän herätessään tajusi, että oli kaksikymmentäyhdeksän eikä yksikään mies tavoitellut häntä.

Niin, se siinä kirveli. Vanhanapiikana oleminen ei Valancya niinkään haitannut. Eihän se loppujen lopuksi mitenkään voinut olla yhtä kauheaa kuin avioliitto Wellington-sedän tai Benjamin-sedän tai edes Herbert-sedän kaltaisen miehen kanssa, hän ajatteli. Kipeää teki se, ettei hänelle ollut koskaan tarjoutunut tilaisuutta olla mitään muuta kuin vanhapiika. Yksikään mies ei ollut koskaan halunnut häntä.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä hänen maatessaan yksin heikosti harmaantuvassa pimeydessä. Kahdesta syystä hän ei uskaltanut itkeä niin vuolaasti kuin olisi halunnut. Hän pelkäsi itkun aiheuttavan taas uuden kipukohtauksen sydämen tienoilla. Kohtaus oli tullut hänen mentyään vuoteeseen – vielä melkoisesti pahempi kuin yksikään aikaisempi. Ja hän pelkäsi äidin huomaavan aamiaisella hänen punaiset silmänsä ja ryhtyvän tivaamaan niiden syytä pikkutarkasti ja sitkeästi kuin hyttynen.

”Entä jos”, Valancy ajatteli irvokkaasti virnistäen, ”vastaisin ihan rehellisesti: ’Itken, koska en pääse naimisiin.’ Miten äiti kauhistuisikaan – vaikka hän häpeää vanhapiikatytärtään joka ikinen päivä.”

Mutta kulissit oli tietenkin pidettävä pystyssä. ”Ei ole”, Valancy saattoi kuulla äitinsä sievistelevän, määräilevän äänen vakuuttavan, ”ei ole neidolle sopivaa ajatella miehiä.”

Äidin ilmeen ajatteleminen sai Valancyn nauramaan – hänellä nimittäin oli huumorintajua, mitä kukaan suvussa ei aavistanut. Oli Valancyssa paljon muutakin, mistä kenelläkään ei ollut aavistusta. Mutta nauru ei yltänyt pintaa syvemmälle, ja pian hän jo makasi siinä pieneksi, avuttomaksi mytyksi käpertyneenä, kuunteli ulkona ryöppyävää sadetta ja katseli kuvotusta tuntien, kuinka kylmä, armoton valo hiipi hänen rumaan, nuhjuiseen huoneeseensa.

Hän tunsi huoneen rumuuden joka piirtoa myöten – tunsi ja vihasi sitä. Keltaiseksi maalattu lattia ja vuoteen vierellä yksi hirvittävä ”koukuttu” matto, jonka irvokas ”koukuttu” koira virnisti hänelle aina hänen herätessään; haalistunut tummanpunainen tapetti; vanhojen vuotojen tahrima ja halkeamien halkoma katto; kapea, ahdas pikku pesupöytä; ruskeasta paperista tehty koristekappa violetteine ruusuineen; vanha laikukas peili, jonka poikki kulki halkeama ja joka oli tuettu vaivaisen peilipöydän päälle; purkillinen ikivanhaa tuoksusekoitusta, jonka äiti oli valmistanut tarunomaisella kuherruskuullaan; simpukankuorilla päällystetty rasia, jonka yksi nurkka oli haljennut ja jonka Stickles-serkku oli tehnyt yhtä tarunomaisessa tyttöiässään; helmikoristeinen neulatyyny, jonka helmihapsuista puolet oli poissa; yksi jäykkä, keltainen tuoli; vanha, haalistunut muistolause ”Poissa mutta ei unohdettu”, joka oli kirjailtu värilangoin isoisoäiti Stirlingin ankarien, vanhojen kasvojen ympärille; vanhat, jo aikoja sitten alakerran huoneista karkotetut valokuvat ikivanhoista sukulaisista. Vain kahdessa kuvassa ei ollut sukulaisia. Toinen oli vanha väripainokuva koiranpennusta, joka istui sateessa ovenportaalla. Tuo kuva teki Valancyn aina surulliseksi. Tuo onneton pikku koira kyyhötti portaalla kaatosateessa! Miksei joku avannut ovea ja päästänyt sitä sisään? Toinen kuva oli haalistunut, passepartoutkartonkiin kehystetty kaiverrus portaita laskeutuvasta kuningatar Luisesta, jonka Wellington-täti oli avokätisesti lahjoittanut hänelle kymmenvuotispäivänä. Yhdeksäntoista vuotta hän oli katsellut sitä ja vihannut sitä, kaunista, omahyväistä, itseensä tyytyväistä kuningatar Luisea. Mutta hän ei koskaan uskaltanut hävittää kuvaa eikä siirtää sitä pois. Äiti ja Stickles-serkku olisivat kauhistuneet tai, kuten Valancy asian epäkunnioittavasti mielessään ilmaisi, saaneet kohtauksen.

Talon kaikki huoneet olivat tietenkin rumia. Mutta alakerrassa sentään pidettiin jonkin verran yllä kulisseja. Huoneisiin, joita kukaan ei koskaan nähnyt, ei ollut rahaa. Valancysta tuntui joskus, että hän olisi itsekin voinut tehdä huoneelleen jotakin, rahattakin, jos hänen vain olisi annettu. Mutta äiti oli torjunut jokaisen aran ehdotuksen, eikä Valancy yrittänyt enempää. Valancy ei koskaan yrittänyt enempää. Hän ei uskaltanut. Äiti ei sietänyt vastustusta. Jos rouva Stirlingiä loukkasi, hän murjotti päiväkausia loukatun herttuattaren elkein.

Ainoa asia, josta Valancy huoneessaan piti, oli se, että öisin hän sai siellä olla yksin ja itkeä, jos halusi.

Mutta mitä väliä loppujen lopuksi oli sillä, että huone oli ruma, jos siellä vain nukkui ja pukeutui? Valancy ei koskaan saanut oleskella huoneessaan yksin mitään muuta varten. Rouva Frederick Stirling ja Stickles-serkku uskoivat, että jos joku halusi olla yksin, hänellä saattoi olla siihen vain jokin paha tarkoitus. Mutta hänen huoneensa Sinisessä linnassa oli kaikkea sitä, mitä huoneen pitikin olla.

Valancy, joka todellisessa elämässä oli niin araksi peloteltu, alistettu, muiden tahtoon pakotettu ja ylenkatsottu, otti päiväunelmissaan itselleen varsin loisteliaita vapauksia. Kukaan Stirlingien suvussa tai sen sivuhaaroissa ei aavistanut sitä, kaikkein vähiten äiti ja Stickles-serkku. He eivät tienneet, että Valancylla oli kaksi kotia – Elm Streetin ruma punatiilinen laatikko ja Sininen linna Espanjassa. Valancy oli asunut ajatuksissaan Sinisessä linnassa niin kauan kuin muisti. Hän oli ollut aivan pieni lapsi huomatessaan omistavansa sen. Aina silmänsä sulkiessaan hän näki sen selvästi torneineen ja viireineen mäntyjen peittämän vuoren laella, hentoiseen siniseen kauneuteensa kietoutuneena, ihanan, tuntemattoman maan auringonlaskutaivasta vasten. Linnassa oli kaikkea ihmeellistä ja kaunista. Jalokiviä, joita kuningattaret olisivat voineet kantaa; kaapuja kuunvalosta ja tulesta; leposohvia ruusuista ja kullasta; pitkiä marmoriportaikkoja mataline askelmineen, suuria valkoisia uurnia ja hoikkia, sumuun verhottuja neitoja kulkemassa portaita ylös ja alas; marmoripylväiden ympäröimiä pihoja, joilla suihkulähteiden vesi putoili välkehtien ja satakielet lauloivat myrttien seassa; peilisaleja, joissa näkyi vain komeita ritareita ja ihania naisia – ihanimpana kaikista hän itse, jonka katseen tähden miehet kuolivat. Vain toivo päästä yöllä haaveretkelle kannatteli häntä päivien ikävyyden läpi. Useimmat Stirlingeistä, elleivät kaikki, olisivat kuolleet kauhusta, jos olisivat tienneet puoletkaan siitä, mitä Valancy Sinisessä linnassaan teki.

Hänellä oli siellä esimerkiksi koko joukko rakastajia. No, vain yksi kerrallaan. Yksi, joka liehitteli häntä ritariajan koko romanttisella hehkulla, voitti hänet omakseen pitkän palvonnan ja monien uhkarohkeiden urotöiden jälkeen ja vihittiin hänen kanssaan loisteliain juhlamenoin Sinisen linnan suuressa, lippujen koristamassa kappelissa.

Kun Valancy oli kaksitoista, rakastaja oli kaunis poika, jolla oli kultaiset kiharat ja taivaansiniset silmät. Kun Valancy oli viisitoista, rakastaja oli pitkä ja tumma ja kalpea, mutta komea hänen oli toki yhä oltava. Kun Valancy oli kaksikymmentä, rakastaja oli askeettinen, haaveellinen, henkistynyt. Kun Valancy oli kaksikymmentäviisi, rakastajalla oli selväpiirteinen, hiukan ankara leuka ja kasvot, jotka olivat pikemminkin voimakkaat ja karut kuin komeat. Sinisessä linnassaan Valancy ei koskaan vanhentunut kahtakymmentäviittä vanhemmaksi, mutta viime aikoina – aivan viime aikoina – hänen sankarillaan oli ollut punertavat, kellanruskeat hiukset, vino hymy ja salaperäinen menneisyys.

En väitä, että Valancy olisi tieten tahtoen murhannut rakastajansa, kun he hänen varttuessaan lakkasivat viehättämästä häntä. Yksi vain haihtui toisen tullessa. Sinisissä linnoissa asiat käyvät tässä suhteessa varsin vaivattomasti.

Mutta tänä kohtalonsa päivän aamuna Valancy ei löytänyt Sinisen linnansa avainta. Todellisuus ahdisti häntä liian kovasti ja räksytti hänen kintereillään kuin hermoja raastava pikku koira. Hän oli kaksikymmentäyhdeksän, yksinäinen ja epäviehättävä, eikä kukaan halunnut häntä – komean suvun ainoa ruma tyttö, vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Katsoipa hän miten kauas menneisyyteen tahansa, elämä oli harmaata ja väritöntä, ilman ainuttakaan karmiinin- tai purppuranpunaista täplää missään. Niin kauas kuin hän saattoi katsoa tulevaan, näytti varmalta, että sama vain jatkuisi, kunnes hän olisi enää pieni, yksinäinen, kuihtunut lehti talviseen oksaan takertuneena. Hetki, jolloin nainen tajuaa, ettei hänellä ole mitään minkä vuoksi elää – ei rakkautta, velvollisuutta, päämäärää eikä toivoa – on hänelle katkera kuin kuolema.

”Ja minun on vain elettävä edelleen, koska en pysty lopettamaan. Joudun ehkä elämään kahdeksankymmentä vuotta”, Valancy ajatteli jonkinlaisen pakokauhun vallassa. ”Me olemme kaikki hirveän pitkäikäisiä. Ajatuskin kuvottaa.”

Hän oli iloinen sateesta – tai oikeammin hän tunsi siitä ankeaa tyytyväisyyttä. Sinä päivänä ei olisi eväsretkeä. Tämä vuosittainen retki, jolla Wellington-täti ja Wellington-setä – he tulivat aina mieleen juuri siinä järjestyksessä – poikkeuksetta juhlivat kolmekymmentä vuotta sitten eräällä eväsretkellä solmittua kihlaustaan, oli viime vuosina ollut Valancylle todellinen painajainen. Ilkeän sattuman oikusta se osui hänen syntymäpäiväkseen, eikä kukaan antanut hänen unohtaa sitä enää sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt kaksikymmentäviisi.

Niin kovasti kuin hän retkelle lähtöä vihasikin, hänen mieleensä ei olisi koskaan tullut kapinoida sitä vastaan. Hänen luonteessaan ei tuntunut olevan kapinallisuuden häivääkään. Ja hän tiesi tarkalleen, mitä kukin sanoisi hänelle retkellä. Wellington-setä, josta hän ei pitänyt ja jota hän halveksi, vaikka setä olikin saavuttanut Stirlingien korkeimman tavoitteen, ”nainut rahaa”, kysyisi häneltä äänekkäästi kuiskaten: ”Etkö ole vielä ajatellut mennä naimisiin, kultaseni?” ja puhkeaisi sitten siihen mylvivään nauruun, johon poikkeuksetta päätti tylsät huomautuksensa. Wellington-täti, jonka edessä Valancy oli nöyrän kauhun vallassa, kertoisi hänelle Oliven uudesta sifonkipuvusta ja Cecilin viimeisimmästä palvovasta kirjeestä. Valancyn pitäisi näyttää yhtä iloiselta ja kiinnostuneelta kuin jos puku ja kirje olisivat olleet hänen omansa, tai Wellington-täti loukkaantuisi. Ja Valancy oli jo kauan sitten päättänyt loukata mieluummin Jumalaa kuin Wellington-tätiä, sillä Jumala saattaisi antaa hänelle anteeksi, mutta Wellington-täti ei koskaan.

Suunnattoman lihava Alberta-täti, jolla oli herttainen tapa käyttää miehestään aina vain sanaa ”hän”, ikään kuin maailmassa olisi ollut vain yksi miespuolinen olento, ja joka ei koskaan voinut unohtaa olleensa nuorena suuri kaunotar, surkuttelisi Valancyn kellertävää ihoa –

”En ymmärrä, miksi kaikki nykyajan tytöt ovat niin ruskettuneita. Kun minä olin tyttö, hipiässäni oli ruusujen punaa ja kerman valkeutta. Minua pidettiin Kanadan kauneimpana tyttönä, kultaseni.”

Herbert-setä ei ehkä sanoisi mitään – tai ehkä hän huomauttaisi leikillään: ”Kovinpa sinä lihot, Doss!” Ja sitten kaikki nauraisivat suunnattoman huvittavalle ajatukselle, että hintelä pikku Doss-parka lihoisi.

Komea, vakava James-setä, josta Valancy ei pitänyt mutta jota hän kunnioitti, koska setää pidettiin hyvin älykkäänä ja hän oli siksi suvun oraakkeli – järjenlahjoja kun Stirlingien suvussa ei ollut liiemmälti – huomauttaisi luultavasti maineensa hankkineella pöllömäisellä ivalla: ”Sinulla taitaa nykyään olla kiire kapioarkkusi kanssa?”

Ja Benjamin-setä esittäisi pihisevien nauruntyrskähdystensä lomassa muutamia inhottavia kompakysymyksiään ja vastaisi niihin itse.

”Mitä eroa on Dossilla ja hiirellä?

”Hiiri haluaa turmella juustoa ja Doss hurmata miehiä.”

Valancy oli kuullut hänen kysyvän tuon arvoituksen viisikymmentä kertaa, ja joka kerta hänen teki mieli heittää setää jollakin. Mutta koskaan hän ei heittänyt. Ensinnäkään Stirlingit eivät kerta kaikkiaan heitelleet tavaroita; toiseksi Benjamin-setä oli varakas ja lapseton vanha leskimies, ja Valancy oli kasvatettu hänen rahojensa kurissa ja nuhteessa. Jos Valancy loukkaisi setää, tämä pyyhkisi hänet testamentistaan – jos hän siinä ylipäänsä oli. Valancy ei halunnut tulla pyyhityksi Benjamin-sedän testamentista. Hän oli ollut köyhä koko ikänsä ja tunsi köyhyyden kirvelevän katkeruuden. Niinpä hän sieti sedän kompakysymykset ja jopa hymyili niille pienesti ja tuskaisesti.

Isabel-täti, suorasukainen ja epämiellyttävä kuin itätuuli, moittisi häntä jostakin – Valancy ei osannut ennustaa mistä, sillä Isabel-täti ei koskaan toistanut samaa moitetta – hän löysi joka kerta jotakin uutta, millä pistää toista. Isabel-täti ylpeili sillä, että sanoi mitä ajatteli, mutta ei pitänyt siitä yhtä paljon, kun muut sanoivat hänelle, mitä he ajattelivat. Valancy ei koskaan sanonut, mitä hän itse ajatteli.

Georgiana-serkku – joka oli saanut nimensä isoisoisoäitinsä mukaan, joka puolestaan oli saanut nimensä Yrjö IV:n mukaan – luettelisi murheellisesti kaikkien edellisen eväsretken jälkeen kuolleiden sukulaisten ja ystävien nimet ja miettisi, ”kuka meistä mahtaa olla seuraavana lähtövuorossa”.

Painostavan pätevä Mildred-täti puhuisi Valancylle loputtomasti miehestään ja pienokaisistaan, noista inhottavista ihmelapsista, sillä hän ei löytäisi ketään muuta, joka sietäisi sitä. Samasta syystä Gladys-serkku – oikeastaan serkku, josta Valancyn erotti yksi sukupolvi, Stirlingien tarkan sukulaisuusluokituksen mukaan – pitkä, laiha nainen, joka myönsi olevansa luonteeltaan herkkä, kuvailisi yksityiskohtaisesti hermotulehduksensa tuskia. Ja Olive, koko Stirlingien suvun ihmetyttö, jolla oli kaikkea mitä Valancylla ei ollut – kauneutta, suosiota, rakkautta – esittelisi kauneuttaan, käyttäisi suosiotaan hyväkseen ja väläyttelisi rakkauden timanttista tunnusmerkkiään Valancyn häikäistyneiden, kateellisten silmien edessä.

Mitään sellaista ei tänään olisi. Eikä teelusikoita tarvitsisi pakata. Pakkaaminen jätettiin aina Valancyn ja Stickles-serkun huoleksi. Ja kerran, kuusi vuotta sitten, yksi Wellington-tädin häähopeisiin kuulunut teelusikka oli kadonnut. Siitä hopeisesta teelusikasta Valancy sai kuulla loputtomiin. Sen haamu ilmaantui Banquon lailla jokaiseen myöhempään sukujuhlaan.

Voi kyllä, Valancy tiesi tarkalleen, millainen retki olisi, ja siunasi sadetta, joka oli pelastanut hänet siltä. Tänä vuonna ei tulisi eväsretkeä. Jos Wellington-täti ei voinut juhlia juuri sinä pyhänä päivänä, hän ei juhlisi lainkaan. Siitä kiitos jumalille, jos niitä oli.

Kun eväsretkeä ei tulisi, Valancy päätti lähteä iltapäivällä kirjastoon hakemaan toisen John Fosterin kirjan, jos sade lakkaisi. Valancy ei koskaan saanut lukea romaaneja, mutta John Fosterin kirjat eivät olleet romaaneja. Ne olivat ”luontokirjoja” – niin kirjastonhoitaja selitti rouva Frederick Stirlingille – ”niissä kerrotaan metsistä ja linnuista ja ötököistä ja kaikesta sellaisesta, tiedättehän”. Niinpä Valancy sai lukea niitä – vastalauseiden säestyksellä, sillä oli aivan liian ilmeistä, että hän nautti niistä liikaa. Oli sallittua, jopa kiitettävää, lukea sivistääkseen itseään ja vahvistaakseen uskoaan, mutta nautintoa tuottava kirja oli vaarallinen. Valancy ei tiennyt, sivistyikö hän vai ei; mutta hänestä tuntui epämääräisesti, että jos hän olisi löytänyt John Fosterin kirjat vuosia sitten, elämä olisi saattanut olla hänelle toisenlaista. Niistä tuntui avautuvan hänelle välähdyksiä maailmasta, johon hän olisi joskus voinut päästä, vaikka ovi oli nyt iäksi teljetty häneltä. John Fosterin kirjat olivat tulleet Deerwoodin kirjastoon vasta kuluneen vuoden aikana, vaikka kirjastonhoitaja kertoi Valancylle, että Foster oli ollut tunnettu kirjailija jo useita vuosia.

”Missä hän asuu?” Valancy oli kysynyt.

”Kukaan ei tiedä. Kirjoista päätellen hänen täytyy olla kanadalainen, mutta enempää tietoa ei saa mistään. Hänen kustantajansa eivät sano sanaakaan. Hyvin todennäköisesti John Foster on nom de plume. Hänen kirjansa ovat niin suosittuja, ettemme saa pidettyä niitä hyllyssä lainkaan, vaikka minä en kyllä käsitä, mistä ihmiset niissä niin intoilevat.”

”Minusta ne ovat suurenmoisia”, Valancy sanoi arasti.

”No – jaa –” Neiti Clarkson hymyili holhoavasti ja sysäsi samalla Valancyn mielipiteet olemattomiin. ”En voi sanoa itse kovin paljon välittäväni ötököistä. Mutta Foster näyttää kyllä tietävän niistä kaiken, mitä tiedettävissä on.”

Valancy ei tiennyt, välittikö hän itsekään suuremmin ötököistä. Häntä ei lumonnut John Fosterin hämmästyttävä tietämys luonnonvaraisista eläimistä ja hyönteiselämästä. Hän tuskin osasi sanoa, mikä se oli – jokin koskaan paljastumattoman arvoituksen kiusoitteleva houkutus – jokin vihje suuresta salaisuudesta aivan vähän edempänä – jokin kauniiden, unohtuneiden asioiden heikko, pakeneva kaiku – John Fosterin taikaa ei voinut pukea sanoiksi.

Kyllä, hän hakisi uuden Fosterin kirjan. Siitä, kun hänellä oli ollut Ohdakesato, oli kulunut kuukausi, joten ei äiti varmasti voisi panna vastaan. Valancy oli lukenut sen neljä kertaa – hän osasi kokonaisia katkelmia ulkoa.

Ja – melkeinpä hän voisi käydä tohtori Trentin puheilla sen oudon sydämenseudun kivun vuoksi. Kipua oli viime aikoina tullut melko usein, ja sydämentykytys alkoi käydä kiusalliseksi, puhumattakaan ajoittaisesta huimauksesta ja oudosta hengenahdistuksesta. Mutta voisiko hän mennä tohtorin luo kertomatta siitä kenellekään? Se oli tavattoman rohkea ajatus. Yksikään Stirling ei koskaan mennyt lääkärin puheille ennen kuin oli pidetty sukuneuvottelu ja saatu James-sedän hyväksyntä. Sitten mentiin Port Lawrencen tohtori Ambrose Marshin luo, joka oli mennyt naimisiin pikkuserkku Adelaide Stirlingin kanssa.

Mutta Valancy ei pitänyt tohtori Ambrose Marshista. Eikä hän sitä paitsi päässyt viidentoista mailin päähän Port Lawrenceen, ellei joku vienyt häntä sinne. Hän ei halunnut kenenkään tietävän sydämestään. Siitä nousisi hirveä hälinä, ja kaikki suvun jäsenet tulisivat käymään puhumassa asiasta ja neuvomassa häntä ja kehottamassa varovaisuuteen ja varoittelemassa ja kertomassa kauhistuttavia tarinoita isotädeistä ja neljänkymmenen polven päässä olevista serkuista, jotka olivat olleet ”aivan samanlaisia” ja ”tuupertuneet kuolleina maahan ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, kultaseni”.

Isabel-täti muistaisi aina sanoneensa, että Doss näytti tytöltä, jolle tulisi sydänvaivoja – ”aina niin riutunut ja kalpea”; ja Wellington-setä ottaisi sen henkilökohtaisena loukkauksena, kun ”yhdelläkään Stirlingillä ei ole koskaan ennen ollut sydäntautia”; ja Georgiana ennustaisi täysin kuuluvin syrjähuomautuksin, että ”rakas pieni Doss-parka ei ole enää kauan tässä maailmassa, pelkään pahoin”; ja Gladys-serkku sanoisi: ”No mutta, minun sydämeni on ollut tuollainen jo vuosia”, äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, ettei kenelläkään muulla ollut oikeutta edes omistaa sydäntä; ja Olive – Olive näyttäisi vain kauniilta ja ylemmyydentuntoiselta ja inhottavan terveeltä, kuin sanoakseen: ”Miksi tuollaisesta lakastuneesta turhakkeesta kuin Doss pidetään noin suurta hälinää, kun teillä on minut?”

Valancysta tuntui, ettei hän voisi kertoa kenellekään, ellei olisi pakko. Hän oli aivan varma, ettei hänen sydämessään ollut mitään vakavaa vikaa eikä tarvittaisi kaikkea sitä hälinää, joka seuraisi, jos hän asiasta mainitsisi. Hän vain pistäytyisi kaikessa hiljaisuudessa tohtori Trentin luona vielä sinä samana päivänä. Mitä laskuun tuli, hänellä oli ne kaksisataa dollaria, jotka isä oli tallettanut häntä varten pankkiin sinä päivänä, jona hän syntyi. Hän ei koskaan saanut käyttää edes rahojen korkoja, mutta nyt hän nostaisi salaa sen verran, että voisi maksaa tohtori Trentin laskun.

Tohtori Trent oli jörö, suorapuheinen, hajamielinen vanha mies, mutta hän oli tunnustettu sydäntautien asiantuntija, vaikka olikin vain yleislääkäri syrjäisessä Deerwoodissa. Tohtori Trent oli yli seitsemänkymmenen, ja oli huhuttu, että hän aikoi pian jäädä eläkkeelle. Kukaan Stirlingien suvusta ei ollut käynyt hänen vastaanotollaan sen jälkeen, kun hän kymmenen vuotta aikaisemmin oli sanonut Gladys-serkulle, että koko hermotulehdus oli pelkkää kuvittelua ja että Gladys nautti siitä. Ei voinut käydä sellaisella lääkärillä, joka loukkasi sillä tavoin yhden sukupolven erottamaa serkkua – puhumattakaan siitä, että hän oli presbyteeri, kun kaikki Stirlingit kävivät anglikaanisessa kirkossa. Mutta Valancy oli sukunsa pettämisen pirun ja hälinän ja metelin ja neuvojen syvän meren välissä ja ajatteli koettaa onneaan pirun kanssa.

---