Agnes ko­tio­pet­ta­ja­tar

Anne Brontë

1. luku: Pappila

Kaikissa tositarinoissa on opetuksensa, joskin joistakin tätä aarretta voi olla vaikea löytää, ja löytyessäänkin se saattaa olla niin vähäinen, että kuiva, kurtistunut ydin tuskin korvaa pähkinän särkemisen vaivaa. En juuri osaa arvioida, onko oman kertomukseni laita näin. Joskus ajattelen, että siitä voisi olla joillekuille hyötyä, toisille huvia; mutta maailma arvioikoon itse. Tuntemattomuuteni, kuluneiden vuosien ja muutaman keksityn nimen suojassa uskallan ryhtyä tähän ja esitän yleisölle avoimesti sen, mitä en paljastaisi läheisimmällekään ystävälleni.

Isäni oli Pohjois-Englannissa toimiva pappismies, jota kaikki hänen tuttavansa aiheellisesti kunnioittivat; nuorempana hän eli varsin mukavasti pienen papinvirkansa tuloilla ja oman sievoisen pikku omaisuutensa tuotolla. Äitini, joka oli mennyt hänen kanssaan naimisiin vastoin ystäviensä toiveita, oli kartanonherran tytär ja lujatahtoinen nainen. Turhaan hänelle huomautettiin, että köyhän papin vaimoksi ryhtyessään hänen olisi luovuttava vaunuistaan ja kamarineidostaan sekä kaikista varallisuuden suomista ylellisyyksistä ja hienouksista, jotka olivat hänelle miltei elämän välttämättömyyksiä. Vaunut ja kamarineito olivat toki suuria mukavuuksia, mutta taivaan kiitos hänellä oli jalat, jotka kantoivat häntä, ja kädet, joilla hän saattoi huolehtia tarpeistaan. Hienoa taloa ja avaria tiluksia ei sopinut halveksia, mutta hän asuisi mieluummin mökissä Richard Greyn kanssa kuin palatsissa yhdenkään muun miehen kanssa.

Kun perustelut eivät auttaneet, äitini isä sanoi viimein rakastavaisille, että nämä saivat mennä naimisiin, jos niin tahtoivat, mutta silloin tytär menettäisi viimeisenkin rovon perintöosuudestaan. Hän arveli tämän viilentävän kummankin intoa, mutta erehtyi. Isäni tunsi äitini harvinaisen arvon aivan liian hyvin ollakseen ymmärtämättä, että äiti oli jo itsessään kallisarvoinen omaisuus: jos äiti vain suostuisi kaunistamaan hänen vaatimatonta kotiliettään, isä ottaisi hänet onnellisena millä ehdoilla tahansa; äiti puolestaan tekisi mieluummin työtä omin käsin kuin eroaisi rakastamastaan miehestä, jonka tekeminen onnelliseksi olisi hänelle ilo ja jonka kanssa hän oli jo yhtä sydämeltään ja sielultaan. Niinpä äidin omaisuus päätyi kartuttamaan viisaamman sisaren kukkaroa, sisaren, joka oli mennyt naimisiin rikkaan nabobin kanssa; äiti itse taas lähti kaikkien tuttaviensa ihmetyksen ja säälivän pahoittelun saattelemana hautautumaan vaatimattomaan kyläpappilaan ⸻:n kukkuloiden keskelle. Silti, kaikesta tästä sekä äitini tulisesta luonteesta ja isäni oikuista huolimatta uskon, että koko Englannista saisi turhaan hakea onnellisempaa paria.

Kuudesta lapsesta vain sisareni Mary ja minä selvisimme imeväisiän ja varhaislapsuuden vaaroista. Minua, joka olin viisi tai kuusi vuotta nuorempi, pidettiin aina perheen lapsena ja lemmikkinä: isä, äiti ja sisar hemmottelivat minua kaikki yhdessä – eivät typerästi lellitellen, niin että minusta olisi tullut kiukutteleva ja kuriton, vaan lakkaamattomalla hyvyydellään, joka teki minusta liian avuttoman ja riippuvaisen muista – liian kykenemättömän kamppailemaan elämän huolten ja myllerrysten kanssa.

Mary ja minä kasvoimme tyystin erossa muusta maailmasta. Äiti oli salonkitaidoiltaan etevä, laajasti sivistynyt ja työteliäs ja otti opetuksemme kokonaan huolekseen lukuun ottamatta latinaa – sitä isä ryhtyi meille opettamaan – joten emme koskaan edes käyneet koulua; koska lähistöllä ei ollut seurapiirejä, yhteytemme ulkomaailmaan rajoittuivat silloin tällöin pidettyihin juhlallisiin teekutsuihin lähiseudun huomattavimpien maanviljelijöiden ja kauppiaiden kanssa (jotta meitä ei vain moitittaisi liian ylpeiksi seurustelemaan naapuriemme kanssa) sekä vuotuiseen vierailuun isänpuoleisen isoisämme luo; siellä emme koskaan tavanneet muita kuin hänet itsensä, hyvän isoäitimme, naimattoman tädin sekä kaksi tai kolme iäkästä rouvaa ja herraa. Joskus äiti huvitti meitä nuoruudestaan kertomillaan tarinoilla ja sattumuksilla, jotka tuottivat meille tavattomasti iloa mutta herättivät usein – ainakin minussa – salaisen halun nähdä vähän enemmän maailmaa.

Ajattelin, että hänen oli täytynyt olla hyvin onnellinen, mutta hän ei koskaan näyttänyt haikailevan menneitä aikoja. Isä taas ei ollut luonnostaan tyyni eikä iloinen, ja hän murehti usein kohtuuttomasti uhrauksia, joita hänen rakas vaimonsa oli tehnyt hänen vuokseen; hän vaivasi päätään loputtomilla suunnitelmilla, joilla kartuttaisi pientä omaisuuttaan äidin ja meidän hyväksemme. Turhaan äiti vakuutti hänelle olevansa aivan tyytyväinen ja sanoi, että jos isä vain panisi vähän säästöön lapsille, meillä kaikilla olisi kylliksi niin nyt kuin tulevaisuudessakin; säästäminen ei kuitenkaan ollut isän vahva puoli. Hän ei tahtonut velkaantua (äiti ainakin piti tarkoin huolen siitä, ettei niin kävisi), mutta niin kauan kuin hänellä oli rahaa, hänen täytyi käyttää se: hän halusi elää mukavassa kodissa ja pitää huolen siitä, että vaimolla ja tyttärillä oli hyvät vaatteet ja että heitä palveltiin hyvin; lisäksi hän oli hyväntekeväisyyteen taipuvainen ja antoi mielellään köyhille varojensa mukaan – tai, kuten jotkut kenties katsoisivat, yli varojensakin.

Lopulta kuitenkin eräs hyvä ystävä esitti hänelle keinon kaksinkertaistaa omaisuutensa yhdellä kertaa ja kartuttaa sitä myöhemmin määrättömästi. Tämä ystävä oli kauppias, yritteliäs ja kiistatta lahjakas mies, jonka liiketoimia pääomanpuute jossain määrin rajoitti; anteliaasti hän kuitenkin tarjosi isälle kohtuullista osuutta voitoistaan, kunhan isä vain uskoisi hänen haltuunsa sen, minkä saattoi varoistaan liietä, ja arveli voivansa huoleti luvata, että minkä summan isä päättikin hänen käsiinsä antaa, se tuottaisi tälle sadan prosentin voiton. Pieni perintöomaisuus myytiin viipymättä, ja koko kauppasumma annettiin ystävällisen kauppiaan haltuun; tämä toimitti yhtä ripeästi lastinsa laivaan ja valmistautui matkaan.

Isä oli riemuissaan valoisammista tulevaisuudennäkymistämme, samoin me kaikki. Toistaiseksi meidän oli tosin tultava toimeen apulaispapin viran niukoilla tuloilla, mutta isä ei tuntunut katsovan tarpeelliseksi rajoittaa menojamme tunnontarkasti niiden mukaisiksi; niinpä tulimme toimeen entistäkin mukavammin, kun meillä oli jatkuvasti lasku avoinna herra Jacksonin luona, toinen Smithillä ja kolmas Hobsonilla. Äiti kyllä vakuutti, että meidän olisi parempi pysyä kohtuudessa, sillä vaurastumisen toiveemme olivat sittenkin epävarmat, ja jos isä vain uskoisi kaiken hänen hoidettavakseen, isä ei koskaan tuntisi joutuvansa elämään niukkuudessa; mutta tällä kertaa isää ei saanut ojennukseen.

Miten onnellisia hetkiä Mary ja minä vietimmekään istuessamme käsitöinemme tulen ääressä, kuljeskellessamme kanervaisilla kukkuloilla tai laiskotellessamme riippakoivun alla (se oli puutarhamme ainoa kookas puu) ja puhellessamme siitä, miten onnellisia me ja vanhempamme tulevaisuudessa olisimme, mitä tekisimme, näkisimme ja omistaisimme; koko komea rakennelmamme lepäsi vain niiden rikkauksien varassa, joiden odotimme virtaavan osaksemme kunnon kauppiaan liiketoimien onnistuessa. Isä oli melkein yhtä paha kuin mekin, tosin hän oli olevinaan vähemmän tosissaan: hän esitti valoisat toiveensa ja luottavaiset odotuksensa pilapuheina ja leikkisinä sukkeluuksina, jotka olivat minusta aina tavattoman nokkelia ja hauskoja. Äiti nauroi ilosta nähdessään hänet niin toiveikkaana ja onnellisena, mutta pelkäsi silti isän panneen liiaksi toivoaan tämän asian varaan; kerran kuulin hänen kuiskaavan huoneesta lähtiessään: ”Jumala suokoon, ettei hän pettyisi! En tiedä, miten hän sen kestäisi.”

Hän pettyi, ja katkerasti. Meihin kaikkiin iski kuin salama tieto, että laiva, jonka mukana omaisuutemme oli matkalla, oli joutunut haaksirikkoon ja vajonnut pohjaan koko lasteineen, mukanaan useita miehistön jäseniä ja onneton kauppias itse. Surin häntä; surin kaikkien pilvilinnojemme sortumista, mutta nuoruuden kimmoisuudella toivuin pian järkytyksestä.

Vaikka rikkaudella oli viehätyksensä, köyhyys ei pelottanut minunlaistani kokematonta tyttöä. Totta puhuen ajatus ahtaalle joutumisesta ja omien voimien varaan jäämisestä tuntui suorastaan innostavalta. Toivoin vain, että isä, äiti ja Mary ajattelisivat samoin kuin minä; silloin voisimme kaikki menneitä onnettomuuksia surematta ryhtyä iloisin mielin työhön niiden seurausten korjaamiseksi; mitä suurempia vaikeutemme ja ankarampia nykyiset puutteemme olisivat, sitä iloisemmin kestäisimme puutetta ja tarmokkaammin taistelisimme vaikeuksia vastaan.

Mary ei valitellut, mutta hautoi jatkuvasti onnettomuuttamme ja vajosi alakuloisuuteen, josta en millään ponnistuksillani saanut häntä havahtumaan. En mitenkään saanut häntä näkemään asiassa niitä valoisia puolia, jotka itse näin; ja pelkäsinkin niin kovin, että minua syytettäisiin lapsellisesta kevytmielisyydestä tai typerästä tunnottomuudesta, että pidin huolellisesti useimmat valoisat ajatukseni ja rohkaisevat mietteeni omana tietonani, sillä tiesin hyvin, ettei niitä osattaisi arvostaa.

Äiti ajatteli vain isän lohduttamista, velkojemme maksamista ja menojemme supistamista kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta onnettomuus oli tyystin musertanut isän: terveys ja voimat heikkenivät ja mieli masentui iskun voimasta, eikä hän enää koskaan täysin toipunut. Turhaan äiti yritti rohkaista häntä vetoamalla hänen hurskauteensa, rohkeuteensa ja rakkauteensa äitiä ja meitä kohtaan. Juuri tuo rakkaus piinasi häntä eniten: meidän tähtemme hän oli niin palavasti halunnut kartuttaa omaisuuttaan – meidän etumme oli tehnyt hänen toiveistaan niin valoisia ja teki nyt hänen ahdingostaan niin katkeraa. Nyt hän piinasi itseään katumalla sitä, ettei ollut kuunnellut äidin neuvoa; sen noudattaminen olisi sentään säästänyt hänet velkojen lisätaakalta – hän soimasi itseään turhaan siitä, että oli tuonut äidin tämän entisen aseman arvokkuudesta, vaivattomuudesta ja ylellisyydestä raatamaan kanssaan köyhyyden huolten ja vaivojen keskelle. Hänen sielulleen oli sappea ja koiruohoa nähdä tuo loistava, salonkitaidoiltaan etevä nainen, jota ennen oli niin kosiskeltu ja ihailtu, muuttuneena toimeliaaksi perheenemännäksi, jonka kädet ja ajatukset olivat alati kiinni kotiaskareissa ja säästäväisessä taloudenpidossa. Tämä kekseliäs itsensä piinaaja käänsi lisäkärsimyksen aiheiksi jopa sen alttiuden, jolla äiti suoritti velvollisuutensa, sen iloisuuden, jolla hän kesti vastoinkäymisensä, ja sen hyvyyden, joka esti häntä vähimmässäkään syyttämästä isää. Ja niin mieli kalvoi ruumista ja järkytti hermoston tasapainoa, ja hermot puolestaan lisäsivät mielen murheita, kunnes tämä vaikutusten ja vastavaikutusten kierre heikensi hänen terveyttään vakavasti; eikä yksikään meistä kyennyt vakuuttamaan hänelle, ettei tilanteemme ollut puoleksikaan niin synkkä, niin täysin toivoton, kuin hänen sairaalloinen mielikuvituksensa sen kuvasi.

Kätevä ponin vetämä faetoni myytiin, samoin vankka, hyvin ruokittu poni – vanha lemmikkimme, jonka olimme lujasti päättäneet saavan elää päivänsä loppuun rauhassa ja pysyvän aina meillä; pieni vaunuvaja ja talli vuokrattiin; palveluspoika ja kahdesta palvelustytöstä pätevämpi (joka oli myös kalliimpi) irtisanottiin. Vaatteitamme paikattiin, käännettiin ja parsittiin niin kauan kuin niitä suinkin kehtasi käyttää; ruokamme, joka oli aina ollut yksinkertaista, kävi nyt yksinkertaisemmaksi kuin milloinkaan – isän lempiruokia lukuun ottamatta; hiiliä ja kynttilöitä säästettiin tuskallisen tarkoin – kahden kynttilän sijasta poltettiin yhtä, sitäkin mitä säästeliäimmin; hiiliä säästeltiin huolellisesti puolityhjällä arinalla, etenkin isän ollessa hoitamassa seurakuntansa asioita tai sairaana vuoteessa – silloin istuimme jalat takan suojakaiteella, raaputimme tuon tuostakin hiipuvan hiilloksen kokoon ja lisäsimme silloin tällöin hiukan hiilipölyä ja hiilenmurusia, vain sen verran että se pysyi hengissä. Mattomme puolestaan kuluivat ajan mittaan aivan nukkavieruiksi, ja niitä paikattiin ja parsittiin vielä enemmän kuin vaatteitamme. Mary ja minä otimme puutarhan hoidon huoleksemme säästääksemme puutarhurin palkan; äiti ja sisareni tekivät kaikki ne keittiö- ja kotityöt, joista yksi palvelustyttö ei olisi helposti selviytynyt, ja minä autoin toisinaan hiukan: vain hiukan, sillä vaikka omasta mielestäni olin jo nainen, heille olin yhä lapsi; eikä äidilleni, kuten useimmille toimeliaille, talouttaan hoitaville naisille, ollut suotu kovin toimeliaita tyttäriä. Syy oli tämä – itse niin etevänä ja ahkerana hän ei koskaan tuntenut halua uskoa asioitaan muiden hoitoon, vaan päinvastoin oli valmis toimimaan ja ajattelemaan niin muiden kuin itsensäkin puolesta; oli työ mikä tahansa, hän oli helposti sitä mieltä, ettei kukaan voisi tehdä sitä yhtä hyvin kuin hän itse; niinpä aina tarjoutuessani avuksi sain vastaukseksi jotakin tällaista: ”Ei, kultaseni, et sinä tosiaan voi auttaa – tässä ei ole mitään, mitä voisit tehdä. Mene auttamaan sisartasi tai pyydä häntä kanssasi kävelylle – sano, ettei hänen pidä istua niin paljon ja pysytellä niin alinomaa sisällä kuin hän nyt tekee – ei ihme, että hän näyttää niin laihalta ja masentuneelta.”

”Mary, äiti sanoo, että minun pitää auttaa sinua tai pyytää sinua kävelylle kanssani; hän sanoo, ettei ole ihme, että näytät laihalta ja masentuneelta, kun istut niin alinomaa sisällä.”

”Et sinä minua voi auttaa, Agnes, enkä minä voi lähteä sinun kanssasi ulos – minulla on aivan liikaa työtä.”

”Anna sitten minun auttaa sinua.”

”Et sinä tosiaan voi, rakas lapsi. Mene harjoittelemaan soittoa tai leikkimään kissanpennun kanssa.”

Ompelutyötä oli aina yllin kyllin, mutta minua ei ollut opetettu leikkaamaan ainoatakaan vaatekappaletta, enkä yksinkertaisen päärmäämisen ja saumojen ompelemisen lisäksi juuri muuta osannut silläkään alalla; molemmat näet vakuuttivat, että oli paljon helpompi tehdä työ itse kuin valmistella se minulle; lisäksi he näkivät minut mieluummin opiskelemassa tai huvittelemassa – minulla olisi kyllin aikaa istua vakavan perheenemännän lailla kumartuneena käsityöni ääreen sitten, kun rakas pikku kissani olisi varttunut vakaaksi vanhaksi kissaksi. Sellaisissa oloissa toimettomuudelleni oli sentään jokin puolustus, vaikka olin tuskin kissanpentua hyödyllisempi.

Kaikkien vaikeuksiemme keskellä kuulin äidin vain kerran valittavan rahapulaamme. Kesän lähestyessä hän sanoi Marylle ja minulle: ”Olisipa hyvä, jos isänne voisi viettää muutaman viikon kylpyläpaikkakunnalla. Olen varma, että meri-ilma ja maisemanvaihdos tekisivät hänelle mittaamattoman hyvää. Mutta kun sitä rahaa ei ole”, hän lisäsi huokaisten. Me molemmat toivoimme hartaasti, että matka järjestyisi, ja surimme suuresti, ettei se ollut mahdollista. ”No, no!” hän sanoi. ”Ei valittaminen auta. Ehkä sittenkin voisimme tehdä jotakin asian hyväksi. Mary, sinähän piirrät kauniisti. Mitä sanoisit siitä, että panisit parastasi ja tekisit muutaman kuvan lisää, kehystyttäisit ne sekä jo maalaamasi akvarellit ja yrittäisit myydä ne jollekulle avokätiselle taidekauppiaalle, joka osaa nähdä niiden ansiot?”

”Äiti, tekisin sen ilomielin, jos uskot, että ne voisi saada kaupaksi, ja vielä kunnon hinnasta.”

”Yrittää kuitenkin kannattaa, kultaseni: huolehdi sinä kuvista, niin minä koetan löytää ostajan.”

”Kunpa minäkin voisin tehdä jotakin”, sanoin.

”Sinäkö, Agnes! No, kukapa tietää? Sinäkin piirrät varsin hyvin: jos valitset jonkin yksinkertaisen aiheen, saat varmaankin aikaan jotakin, mitä me kaikki voimme ylpeinä esitellä.”

”Mutta minulla on mielessä toinenkin suunnitelma, äiti, ja on ollut jo kauan, en vain ole halunnut ottaa sitä puheeksi.”

”Vai niin! Kerro toki, mikä se on.”

”Haluaisin kotiopettajattareksi.”

Äiti huudahti hämmästyneenä ja nauroi. Sisareni pudotti työn käsistään ja huudahti ihmeissään: ”Sinäkö kotiopettajattareksi, Agnes! Mitä sinä oikein kuvittelet?”

”No! En minä ymmärrä, mitä niin kovin kummallista siinä on. En väitä osaavani opettaa isoja tyttöjä, mutta pieniä varmasti osaisin – ja haluaisin sitä niin kovasti – pidän lapsista niin paljon. Anna minun mennä, äiti!”

”Mutta, kultaseni, et ole vielä oppinut huolehtimaan itsestäsi, ja pienten lasten kasvattamiseen tarvitaan enemmän harkintakykyä ja kokemusta kuin isompien.”

”Mutta äiti, olen jo yli kahdeksantoista ja pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni ja muistakin. Et tiedä puoliakaan siitä, miten viisas ja harkitseva olen, koska minua ei ole koskaan pantu koetukselle.”

”Ajattelehan”, Mary sanoi, ”mitä tekisit talossa täynnä vieraita ihmisiä, kun äiti ja minä emme olisi puhumassa ja toimimassa puolestasi – ja sinulla olisi itsesi lisäksi hoidettavana kokonainen lapsilauma eikä ketään, jolta kysyä neuvoa? Ethän edes tietäisi, mitä pukea yllesi.”

”Sinä luulet, ettei minulla ole omaa harkintakykyä, koska teen aina niin kuin käsket; mutta pane minut vain koetukselle – muuta en pyydä – niin näet, mihin pystyn.”

Samassa isä tuli sisään, ja hänelle selitettiin, mistä keskustelimme.

”Mitä, minun pieni Agnesini kotiopettajattareksi!” hän huudahti ja nauroi ajatukselle alakuloisuudestaan huolimatta.

”Niin, isä, älä sinä sano mitään sitä vastaan: haluaisin niin kovasti, ja olen varma, että pärjäisin mainiosti.”

”Mutta, rakkaani, emmehän voi luopua sinusta.” Kyynel kiilsi hänen silmässään, kun hän lisäsi: ”Ei, ei! Vaikka kova onni meitä koetteleekin, emmehän sentään vielä ole niin ahtaalla.”

”Ei toki!” äiti sanoi. ”Sellaiseen ei ole vähintäkään tarvetta; se on vain hänen oma päähänpistonsa. Sinun on siis oltava hiljaa, tuhma tyttö; vaikka oletkin niin valmis lähtemään luotamme, tiedät kyllä hyvin, ettemme voi luopua sinusta.”

Siihen vaikenin sinä päivänä ja monena seuraavanakin, mutta en silti kokonaan luopunut rakkaasta suunnitelmastani. Mary otti piirustusvälineensä esiin ja ryhtyi uutterasti työhön. Minäkin otin omani, mutta piirtäessäni ajattelin muita asioita.

Miten ihanaa olisikaan olla kotiopettajatar! Lähteä maailmalle; aloittaa uusi elämä; toimia omin päin; harjoittaa käyttämättömiä kykyjäni; koetella voimiani, joita en vielä tuntenut; ansaita oma elantoni ja sen lisäksi jotakin isän, äidin ja sisaren avuksi ja lohduksi, samalla kun he vapautuisivat ruokani ja vaatetukseni kustantamisesta; näyttää isälle, mihin hänen pieni Agnesinsa kykeni; vakuuttaa äidille ja Marylle, etten ollut aivan niin avuton ja ajattelematon olento kuin he kuvittelivat. Ja miten hurmaavaa olisikaan saada vastuulleni lasten hoito ja opetus! Mitä muut sanoivatkin, tunsin olevani täysin pätevä tehtävään: muistin omat varhaislapsuuden ajatukseni niin kirkkaasti, että ne opastaisivat minua varmemmin kuin kypsimmänkään neuvonantajan ohjeet. Minun tarvitsisi vain siirtää ajatukseni pienistä oppilaistani siihen, millainen itse olin ollut heidän iässään, niin tietäisin heti, miten voittaisin heidän luottamuksensa ja kiintymyksensä: miten herättäisin hairahtuneessa katumuksen, rohkaisisin arkaa ja lohduttaisin murheellista; miten tekisin Hyveen harjoittamisen mahdolliseksi, Opetuksen haluttavaksi ja Uskonnon rakastettavaksi ja ymmärrettäväksi.

”– Ihana tehtävä!

Opettaa nuori ajatus versomaan!”

Kasvattaa hentoja taimia ja katsella niiden nuppujen aukeavan päivä päivältä!

Kun näin moni asia houkutteli, päätin olla antamatta periksi, vaikka äidin mielipahan ja isän surun pelko esti minua palaamasta asiaan useaan päivään. Viimein otin asian taas puheeksi äidin kanssa kahden kesken ja sain hänet suostuteltua lupaamaan apunsa. Seuraavaksi saatiin isän vastahakoinen suostumus; vaikka Mary yhä ilmaisi vastustustaan huokauksin, rakas, hyvä äitini ryhtyi etsimään minulle paikkaa. Hän kirjoitti isän sukulaisille ja tutki sanomalehti-ilmoituksia – omiin sukulaisiinsa hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä yhteyttä: avioliittonsa jälkeen hän oli vain vaihtanut silloin tällöin muodollisia kirjeitä heidän kanssaan, eikä olisi missään vaiheessa kääntynyt heidän puoleensa tämänkaltaisessa asiassa. Vanhempani olivat kuitenkin eläneet niin kauan ja niin täydellisesti erossa maailmasta, että sopivan paikan löytymiseen kului monta viikkoa. Viimein suureksi riemukseni päätettiin, että ottaisin hoitooni erään rouva Bloomfieldin pienet lapset; hyvä, tarkkatapainen Grey-tätini oli tuntenut rouvan nuoruudessaan ja vakuutti tämän olevan hyvin miellyttävä nainen. Hänen miehensä oli liike-elämästä vetäytynyt kauppias, joka oli koonnut varsin mukavan omaisuuden, mutta jota ei saatu taivutetuksi maksamaan lastensa opettajattarelle enempää kuin kaksikymmentäviisi puntaa palkkaa. Minä otin kuitenkin mielelläni paikan vastaan tuollakin palkalla sen sijaan, että olisin kieltäytynyt – vanhempani tosin kallistuivat sille kannalle, että kieltäytyminen olisi parempi ratkaisu.

Valmisteluihin oli silti vielä käytettävä muutama viikko. Miten pitkiltä, miten ikäviltä nuo viikot minusta tuntuivatkaan! Silti ne olivat enimmäkseen onnellisia – täynnä valoisia toiveita ja hartaita odotuksia. Aivan erityistä iloa tunsin auttaessani uusien vaatteideni ompelussa ja myöhemmin matka-arkkujeni pakkaamisessa! Mutta jälkimmäiseen puuhaan sekoittui myös katkeruutta, ja kun se oli tehty – kun kaikki oli valmiina seuraavan päivän lähtöäni varten ja viimeinen yö kotona lähestyi – sydämeni tuntui äkkiä pakahtuvan tuskasta. Rakkaani näyttivät niin surullisilta ja puhuivat niin kovin ystävällisesti, että tuskin kykenin pidättämään kyyneliäni; silti tekeydyin yhä hilpeäksi. Olin vaellellut Maryn kanssa viimeisen kerran nummilla, kävellyt viimeisen kerran puutarhassa ja talon ympäri; olin ruokkinut hänen kanssaan viimeisen kerran lemmikkikyyhkymme – kauniit linnut, jotka olimme kesyttäneet nokkimaan ruoan käsistämme; niiden tungeksiessa sylissäni olin silittänyt jäähyväisiksi jokaisen silkkistä selkää. Olin hellästi suudellut omia erityisiä suosikkejani, kahta lumivalkoista riikinkukkokyyhkyä; olin soittanut viimeisen sävelmäni vanhalla tutulla pianolla ja laulanut viimeisen lauluni isälle: eivät viimeisiä, niin toivoin, mutta viimeiset hyvin pitkäksi aikaa – siltä minusta tuntui. Ja ehkä tekisin nämä asiat seuraavan kerran toisin tuntein: olosuhteet saattaisivat muuttua, eikä tämä talo ehkä enää koskaan olisi pysyvä kotini.

Rakas pieni ystäväni kissanpentu olisi varmasti muuttunut: siitä oli jo kasvamassa komea kissa, ja kun palaisin jouluna vaikka vain pikaiselle vierailulle, se olisi luultavasti unohtanut niin leikkitoverinsa kuin iloiset kujeensakin. Olin telminyt sen kanssa viimeisen kerran, ja kun silitin sen pehmeää, kiiltävää turkkia sen maatessa sylissäni ja kehrätessä itseään uneen, suruani ei ollut helppo peittää. Sitten nukkumaanmenon aikaan, kun vetäydyin Maryn kanssa hiljaiseen pieneen huoneeseemme, jossa laatikkoni olivat jo tyhjät ja oma osuuteni kirjahyllystä oli tyhjä – ja jossa hänen vastedes olisi nukuttava yksin, ankeassa yksinäisyydessä, kuten hän asian ilmaisi – mieleni painui entistäkin matalammaksi: minusta tuntui, että olin ollut itsekäs ja tehnyt väärin pitäessäni kiinni päätöksestäni lähteä hänen luotaan; kun vielä kerran polvistuin pienen vuoteemme viereen, rukoilin siunausta hänelle ja vanhemmilleni hartaammin kuin milloinkaan ennen. Peittääkseni liikutukseni kätkin kasvoni käsiini, ja pian käteni olivat kyynelistä märät. Noustessani huomasin, että hänkin oli itkenyt; kumpikaan meistä ei kuitenkaan sanonut mitään, ja kävimme ääneti levolle painautuen lähemmäs toisiamme, koska tiesimme joutuvamme eroamaan niin pian.

Aamulla toivo ja hyvä mieli kuitenkin palasivat. Minun oli määrä lähteä varhain, jotta minua kuljettavat kiesit (ne oli vuokrattu kylän kangas-, ruokatavara- ja teekauppiaalta herra Smithiltä) ehtisivät palata samana päivänä. Nousin, peseydyin, pukeuduin, hotkaisin aamiaisen, otin vastaan isän, äidin ja sisaren hellät syleilyt, suutelin kissaa – palvelustyttö Sallyn suureksi pahennukseksi – kättelin häntä, nousin kieseihin, vedin hunnun kasvoilleni ja vasta sitten, en hetkeäkään aiemmin, purskahdin vuolaaseen itkuun. Kiesit vierivät eteenpäin; katsoin taakseni; rakas äiti ja sisar seisoivat yhä ovella, katsoivat jälkeeni ja heiluttivat hyvästiksi. Vilkutin takaisin ja rukoilin sydämeni pohjasta Jumalaa siunaamaan heitä; laskeuduimme mäkeä alas, enkä enää nähnyt heitä.

”Teille sattui vähän kolea lähtöaamu, neiti Agnes”, Smith totesi, ”ja pimeäkin vielä, mutta ehkä päästään sinne perille ennen kuin alkaa pahemmin sataa.”

”Niin, sitä toivon”, vastasin niin tyynesti kuin kykenin.

”Vettä tuli viime yönäkin aika lailla.”

”Niin.”

”Mutta ehkä tämä kylmä tuuli pitää sateen poissa.”

”Ehkä pitää.”

Siihen keskustelumme päättyi. Kuljimme laakson poikki ja aloimme nousta vastapäistä mäkeä. Kivutessamme vaivalloisesti rinnettä ylös katsoin jälleen taakseni; siellä näkyi kylän kirkon suippo torni ja sen takana vanha harmaa pappila, joka paistatteli viiston auringonsäteen valossa – säde oli tosin vain kalvakka, mutta kylä ja ympäröivät kukkulat olivat kauttaaltaan synkän varjon peitossa, ja minä tervehdin vaeltavaa sädettä suotuisana enteenä kodilleni. Kädet ristissä anoin hartaasti siunausta kodin asukkaille ja käännyin kiireesti pois, sillä näin auringonpaisteen väistyvän; varoin visusti vilkaisemasta enää taakseni, etten näkisi pappilaa saman synkän varjon peitossa kuin muu maisema.

---