Kolme miestä ve­nees­sä

Jerome K. Jerome

1. luku

Kolme sairasta – Georgen ja Harrisin kärsimykset – Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri – Hyödyllisiä lääkemääräyksiä – Lasten maksavaivojen hoito – Olemme yhtä mieltä siitä, että olemme ylirasittuneita ja tarvitsemme lepoa – Viikko keinuvalla ulapalla? – George ehdottaa jokea – Montmorency esittää vastalauseen – Alkuperäinen ehdotus hyväksytään äänin kolme yhtä vastaan.

Meitä oli neljä – George ja William Samuel Harris ja minä ja Montmorency. Istuimme huoneessani, tupakoimme ja puhuimme siitä, kuinka huonoina olimme – terveydellisessä mielessä, tarkoitan tietenkin.

Olimme kaikki nuutuneita, ja se alkoi jo kovasti huolestuttaa meitä. Harris sanoi saavansa toisinaan niin kummallisia huimauskohtauksia, ettei juuri tiennyt, mitä teki; ja sitten George sanoi, että hänelläkin oli huimauskohtauksia ja että tuskin hänkään tiesi, mitä teki. Minulla oli maksa epäkunnossa. Tiesin maksani olevan epäkunnossa, sillä olin juuri lukenut eräiden patenttimaksapillereiden mainoslehtistä, jossa selostettiin yksityiskohtaisesti eri oireet, joista saattoi päätellä maksansa olevan epäkunnossa. Minulla oli ne kaikki.

On varsin merkillistä, etten koskaan lue patenttilääkkeen mainosta päätymättä väistämättä siihen tulokseen, että sairastan juuri siinä käsiteltyä tautia sen pahimmassa muodossa. Diagnoosi tuntuu joka kerta vastaavan täsmälleen kaikkia tuntemuksia, joita minulla on ikinä ollut.

Muistan, kuinka menin kerran British Museumiin lukemaan hoito-ohjeita johonkin lievään vaivaan, josta kärsin hiukan – heinänuhaa se taisi olla. Otin kirjan hyllystä ja luin kaiken, mitä olin tullutkin lukemaan; sitten selailin sitä joutessani sen kummemmin ajattelematta ja aloin laiskasti tutustua tauteihin yleensä. En muista, mihin tautiin ensimmäiseksi uppouduin – jokin hirvittävä, tuhoisa vitsaus se oli, sen tiedän – ja ennen kuin olin ehtinyt silmäillä ”ennakko-oireiden” luetteloa puoliväliinkään, minulle valkeni, että olin todellakin saanut sen.

Istuin hetken kauhusta jäykkänä; sitten kääntelin taas sivuja epätoivon turruttamana. Tulin lavantaudin kohdalle – luin oireet – havaitsin sairastavani lavantautia, ja minun oli täytynyt sairastaa sitä jo kuukausia tietämättäni – mietin, mitä muuta minulla oli; etsin Vitin tanssin – totesin odotusteni mukaisesti sairastavani sitäkin – aloin kiinnostua tapauksestani ja päätin selvittää sen pohjia myöten, joten aloitin aakkosjärjestyksessä – perehdyin horkkaan ja sain tietää olevani sairastumassa siihen ja että akuutti vaihe alkaisi noin kahden viikon kuluttua. Brightin tautia minulla oli helpotuksekseni vain lievemmässä muodossa, ja sen puolesta saattaisin elää vielä vuosia. Koleraa minulla oli vakavine lisätauteineen, ja kurkkumätä näytti olleen minulla syntymästä asti. Kahlasin tunnollisesti läpi kaikki kaksikymmentäkuusi kirjainta, ja ainoa tauti, jota saatoin päätellä olevani vailla, oli sisäkön polvi.

Aluksi olin tästä melko loukkaantunut; siinä tuntui jotenkin olevan vähättelyn makua. Miksei minulla ollut sisäkön polvea? Miksi juuri tämä syrjivä poikkeus? Jonkin ajan kuluttua ahneuteni kuitenkin hellitti. Ajattelin, että minulla oli kaikki muut farmakologian tuntemat taudit, ja itsekkyyteni väheni, ja päätin tulla toimeen ilman sisäkön polvea. Kihti näytti vallanneen minut pahanlaatuisimmassa vaiheessaan ilman että olin edes huomannut sitä; ja zymoosista olin ilmeisesti kärsinyt poikavuosista asti. Zymoosin jälkeen ei enää tullut tauteja, joten päättelin, ettei minua vaivannut mikään muu.

Istuin ja mietin. Ajattelin, kuinka kiinnostava tapaus minun täytyikään olla lääketieteellisesti katsoen, millainen löytö olisinkaan opiskelijaryhmälle! Opiskelijoiden ei tarvitsisi ”kiertää sairaaloita”, jos heillä olisi minut. Olin yksin kokonainen sairaala. Heidän tarvitsisi vain kiertää minut, ja sitten he voisivat ottaa vastaan tutkintotodistuksensa.

Sitten mietin, paljonko minulla oli elinaikaa jäljellä. Yritin tutkia itseäni. Tunnustelin pulssiani. Aluksi en tuntenut pulssia lainkaan. Sitten se tuntui yhtäkkiä lähtevän käyntiin. Otin kelloni esiin ja mittasin. Sain tulokseksi sataneljäkymmentäseitsemän lyöntiä minuutissa. Yritin tunnustella sydäntäni. En tuntenut sydäntäni. Se oli lakannut lyömästä. Sittemmin minut on saatu sille kannalle, että sen on täytynyt olla paikallaan koko ajan ja että sen on täytynyt lyödä, mutta en osaa selittää asiaa. Taputtelin koko etupuoleni siitä, mitä sanon vyötärökseni, aina päähän asti, vähän kummaltakin kyljeltä ja selästäkin jonkin matkaa ylöspäin. Mutta en tuntenut enkä kuullut mitään. Yritin katsoa kieltäni. Työnsin sen ulos niin pitkälle kuin se suinkin tuli, suljin toisen silmäni ja yritin tutkia sitä toisella. Näin vain kärjen, ja ainoa hyöty siitä oli, että tulin entistä varmemmaksi siitä, että minulla oli tulirokko.

Olin astellut lukusaliin onnellisena, terveenä miehenä. Ryömin sieltä ulos raihnaisena ihmisrauniona.

Menin lääkärilleni. Hän on vanha ystäväni ja tunnustelee pulssiani, katsoo kieltäni ja puhuu säästä, kaiken ilmaiseksi, aina kun kuvittelen olevani sairas; niinpä ajattelin tekeväni hänelle palveluksen menemällä nyt hänen luokseen. ”Lääkäri tarvitsee harjoitusta”, sanoin. ”Minut hän saa. Hän saa minusta enemmän harjoitusta kuin tuhannestaseitsemästäsadasta aivan tavallisesta potilaasta, joilla kullakin on vain tauti tai pari.” Niinpä menin suoraa päätä hänen vastaanotolleen, ja hän sanoi:

”No, mikä sinua vaivaa?”

Sanoin:

”En tuhlaa aikaasi, ystävä hyvä, luettelemalla, mikä minua vaivaa. Elämä on lyhyt, ja saattaisit kuolla ennen kuin ehtisin loppuun. Mutta kerron sinulle, mitä minulla ei ole. Minulla ei ole sisäkön polvea. Miksi minulla ei ole sisäkön polvea, sitä en osaa sanoa, mutta tosiasia on, ettei minulla ole sitä. Kaikkea muuta minulla kyllä on.”

Ja kerroin hänelle, miten olin saanut kaiken selville.

Sitten hän avasi minut ja kurkisti sisääni ja tarttui ranteeseeni, ja sitten hän löi minua rintaan, kun en osannut sitä odottaa – raukkamaista, sanon minä – ja heti perään puski minua päänsä syrjällä. Sen jälkeen hän istuutui ja kirjoitti lääkemääräyksen, taittoi sen ja antoi sen minulle, ja minä pistin sen taskuuni ja lähdin.

En avannut sitä. Vein sen lähimpään apteekkiin ja ojensin sen tiskin yli. Mies luki sen ja ojensi sen sitten takaisin.

Hän sanoi, ettei hänellä ollut sitä varastossa.

Sanoin:

”Tehän olette apteekkari?”

Hän sanoi:

”Olen apteekkari. Jos olisin osuuskauppa ja perhehotelli samassa, voisin ehkä palvella teitä. Minua rajoittaa se, että olen pelkkä apteekkari.”

Luin lääkemääräyksen. Siinä luki:

”1 pauna naudanpihviä ja 1 pintti bitterolutta

6 tunnin välein.

1 kymmenen mailin kävely joka aamu.

1 vuode joka ilta tasan kello 11.

Älkääkä ahtako päätänne täyteen asioita, joita ette ymmärrä.”

Noudatin ohjeita sillä onnellisella seurauksella – puhun omasta puolestani – että henkeni pelastui ja elämäni jatkuu yhä.

Mutta palatakseni maksapillereiden mainoslehtiseen: tällä kertaa minulla oli erehtymättömästi siinä kuvatut oireet, joista tärkein oli ”yleinen haluttomuus kaikenlaiseen työntekoon”.

Sitä kärsimystä ei kieli kykene kuvaamaan. Olen ollut sen marttyyri varhaisimmasta lapsuudestani asti. Poikavuosinani tauti tuskin jätti minua rauhaan päiväksi kerrallaan. Silloin ei tiedetty, että vika oli maksassani. Lääketiede oli paljon kehittymättömämpää kuin nykyään, ja vaivaa sanottiin laiskuudeksi.

”Senkin luistava pikku pirulainen”, minulle sanottiin, ”etkö sinä voisi nousta ja tehdä jotakin leipäsi eteen?” – tietenkään tietämättä, että olin sairas.

Eikä minulle annettu pillereitä; minulle annettiin korvapuusteja. Ja niin oudolta kuin se saattaakin tuntua, nuo korvapuustit paransivat minut usein – joksikin aikaa. Olen nähnyt yhden ainoan korvapuustin vaikuttavan maksaani tehokkaammin ja herättävän minussa suuremman halun mennä heti paikalla tekemään sen, mitä piti, enempää aikaa hukkaamatta, kuin nykyään kokonainen pillerirasia.

Niinhän usein käy – nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset hoitokeinot tehoavat toisinaan paremmin kuin kaikki apteekin rohdot.

Istuimme siinä puoli tuntia kuvailemassa toisillemme vaivojamme. Selitin Georgelle ja William Harrisille, miltä minusta tuntui aamulla noustessani, ja William Harris kertoi meille, miltä hänestä tuntui illalla nukkumaan mennessään; ja George seisoi takan edessä matolla ja antoi meille taitavan ja vaikuttavan näytöksen siitä, miltä hänestä tuntui öisin.

George kuvittelee olevansa sairas, mutta eihän häntä koskaan oikeasti mikään vaivaa.

Tässä vaiheessa rouva Poppets koputti ovelle kysyäkseen, olimmeko valmiit illalliselle. Hymyilimme toisillemme surullisesti ja sanoimme, että kai meidän olisi paras yrittää niellä jotakin. Harris sanoi, että pieni suupala piti usein taudin kurissa; ja rouva Poppets toi tarjottimen sisään, ja me siirryimme pöydän ääreen ja nypimme vähän pihviä ja sipulia sekä raparperipiirakkaa.

Minun on täytynyt olla silloin hyvin heikko, sillä tiedän, ettei ruoka enää ensimmäisen puolen tunnin jälkeen näyttänyt kiinnostavan minua lainkaan – mikä on minulle epätavallista – enkä halunnut juustoa.

Täytettyämme tämän velvollisuuden täytimme lasimme uudelleen, sytytimme piippumme ja jatkoimme keskustelua terveydentilastamme. Kukaan meistä ei osannut varmasti sanoa, mikä meitä oikeastaan vaivasi; mutta olimme yksimielisiä siitä, että sen – mitä se sitten olikin – oli aiheuttanut liiallinen työnteko.

”Me tarvitsemme lepoa”, Harris sanoi.

”Lepoa ja täydellisen muutoksen”, sanoi George. ”Aivojemme ylirasitus on aiheuttanut koko elimistöä vaivaavan lamaannuksen. Maisemanvaihdos ja vapautuminen ajattelemisen pakosta palauttavat henkisen tasapainon.”

Georgella on serkku, joka syyteluettelossa tavallisesti mainitaan lääketieteen opiskelijana, joten Georgella on luonnostaan hieman perhelääkärimäinen tapa ilmaista asiansa.

Olin Georgen kanssa samaa mieltä ja ehdotin, että etsisimme jonkin syrjäisen, vanhan maailman rauhaa henkivän paikan, kaukana maailman melskeestä, ja uneksisimme aurinkoisen viikon sen uneliailla pikkuteillä – jonkin puoliksi unohdetun sopukan, jonka keijut olivat piilottaneet meluisan maailman ulottumattomiin – jonkin omalaatuisen kotkanpesän korkealla Ajan kallioilla, jonne yhdeksännentoista vuosisadan kuohuvien aaltojen pauhu kuuluisi kaukaisena ja heikkona.

Harris sanoi, että se olisi hänestä ankeaa. Hän sanoi tietävänsä, millaista paikkaa tarkoitin; sellaista, jossa kaikki menivät nukkumaan kahdeksalta, Referee-lehteä ei saanut millään ilveellä ja tupakkaa hakeakseen joutui kävelemään kymmenen mailia.

”Ei”, Harris sanoi, ”jos tahtoo lepoa ja vaihtelua, mikään ei voita merimatkaa.”

Vastustin merimatkaa jyrkästi. Merimatka tekee hyvää, jos siihen voi käyttää pari kuukautta, mutta viikon mittaisena se on silkkaa pahuutta.

Lähdet maanantaina sydän täynnä varmaa uskoa siihen, että aiot nauttia olostasi. Vilkutat rannalla oleville pojille huolettomasti adieu, sytytät suurimman piippusi ja rehvastelet kannella kuin olisit kapteeni Cook, Sir Francis Drake ja Kristoffer Kolumbus samassa persoonassa. Tiistaina toivot, ettet olisi lähtenyt. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toivot olevasi kuollut. Lauantaina pystyt nielemään hiukan lihalientä, istumaan kannella ja vastaamaan kalpealla, lempeällä hymyllä, kun hyväsydämiset ihmiset kysyvät, miltä sinusta nyt tuntuu. Sunnuntaina alat taas kävellä ja syödä kiinteää ruokaa. Ja maanantaiaamuna, kun seisot laukku ja sateenvarjo kädessäsi partaan ääressä odottamassa maihin pääsyä, alat todella pitää koko touhusta.

Muistan, kuinka lankoni lähti kerran lyhyelle merimatkalle terveyttään kohentamaan. Hän varasi meno-paluupaikan Lontoosta Liverpooliin; ja Liverpooliin päästyään hänellä oli mielessään vain yksi huoli: miten saada paluulippu myydyksi.

Sitä kaupiteltiin kuulemma ympäri kaupunkia valtavaan alennushintaan, ja lopulta se myytiin kahdeksallatoista pennyllä sapekkaan näköiselle nuorukaiselle, jota hänen lääkärinsä olivat juuri neuvoneet lähtemään merenrannalle ja hankkimaan liikuntaa.

”Merenrannalle!” sanoi lankoni ja painoi lipun hellästi hänen käteensä. ”Sitä saatte kylliksenne koko loppuelämäksi; ja mitä liikuntaan tulee! Saatte sillä laivalla istuessanne enemmän liikuntaa kuin kuivalla maalla kuperkeikkoja heittämällä.”

Hän itse – lankoni siis – palasi junalla. Hän sanoi North-Western Railwayn olevan hänelle kyllin terveellinen.

Eräs toinen tuttavani lähti viikon matkalle rannikkoa kiertämään, ja ennen lähtöä stuertti tuli kysymään, maksaisiko hän jokaisen aterian erikseen vai sopisiko hän etukäteen koko viikon aterioista.

Stuertti suositteli jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä se tulisi paljon halvemmaksi. Hän sanoi, että koko viikon ateriat saisi kahdella punnalla viidellä šillingillä. Aamiaiseksi olisi kalaa ja sen jälkeen jotakin grillattua. Lounas olisi yhdeltä ja käsittäisi neljä ruokalajia. Päivällinen kuudelta – keittoa, kalaa, entréetä, paistia, linnunlihaa, salaattia, makeita ruokia, juustoa ja jälkiruokaa. Ja kevyt liha-iltapala kymmeneltä.

Ystäväni päätti tarttua kahden punnan viiden šillingin tarjoukseen (hän on kova syömään), ja niin hän teki.

Lounasaika koitti juuri Sheernessin edustalla. Hänellä ei ollut niin nälkä kuin hän oli odottanut, joten hän tyytyi palaan keitettyä naudanlihaa sekä mansikoihin ja kermaan. Iltapäivän kuluessa hän mietiskeli paljon, ja välillä hänestä tuntui, ettei hän ollut viikkokausiin syönyt muuta kuin keitettyä naudanlihaa, ja välillä taas siltä, että hänen oli täytynyt elää mansikoilla ja kermalla jo vuosia.

Eivätkä naudanliha eivätkä mansikat ja kermakaan näyttäneet olevan onnellisia – pikemminkin jotenkin tyytymättömiä.

Kuudelta hänelle tultiin ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Ilmoitus ei herättänyt hänessä innostusta, mutta hänestä tuntui, että kahden punnan viiden šillingin maksulle oli vielä saatava vastinetta, ja hän meni alas köysistä ja muusta käsille osuvasta pidellen. Portaiden alapäässä häntä tervehti sipulin ja kuuman kinkun miellyttävä tuoksu, johon sekoittui paistetun kalan ja vihannesten haju; sitten stuertti tuli lipevästi hymyillen ja sanoi:

”Mitä saan tuoda herralle?”

”Tuokaa minut pois täältä”, kuului heikko vastaus.

Hänet kiidätettiin nopeasti ylös, tuettiin pystyyn suojanpuoleiselle laidalle ja jätettiin siihen.

Seuraavat neljä päivää hän vietti yksinkertaista ja nuhteetonta elämää ohuilla kapteeninkekseillä (tarkoitan, että keksit olivat ohuita, ei kapteeni) ja soodavedellä; mutta lauantain lähestyessä hän kävi kopeaksi ja ryhtyi nauttimaan laimeaa teetä ja kuivaa paahtoleipää, ja maanantaina hän ahmi jo kanalientä. Hän lähti laivasta tiistaina ja katseli sen perään haikeana, kun se höyrysi pois laiturista.

”Sinne se menee”, hän sanoi, ”sinne se menee mukanaan kahden punnan edestä minulle kuuluvaa ruokaa, jota en ole saanut.”

Hän sanoi uskovansa, että olisi vielä yhdessä päivässä saanut tilit tasan.

Niinpä vastustin merimatkaa päättäväisesti. En, kuten selitin, itseni vuoksi. Minä en koskaan voinut pahoin. Mutta Georgen puolesta pelkäsin. George sanoi pärjäävänsä kyllä ja pitävänsäkin siitä, mutta neuvoi Harrisia ja minua unohtamaan koko ajatuksen, sillä hän oli varma, että tulisimme molemmat sairaiksi. Harris sanoi, että hänelle oli aina ollut arvoitus, miten ihmiset onnistuivat sairastumaan merellä – sanoi uskovansa heidän tekevän sen tahallaan, hienostelunhalusta – sanoi toivoneensa sitä itsekin usein, mutta ettei ollut koskaan pystynyt siihen.

Sitten hän kertoi meille tarinoita siitä, kuinka oli ylittänyt Englannin kanaalin niin kovassa merenkäynnissä, että matkustajat oli täytynyt sitoa makuusijoilleen ja hän ja kapteeni olivat olleet laivan ainoat elävät sielut, jotka eivät olleet sairaita. Joskus terveinä olivat olleet hän ja toinen perämies; mutta yleensä hän ja joku toinen mies. Jollei hän ja joku toinen mies, niin sitten hän yksin.

Se on merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei koskaan kärsi meritaudista – maissa. Merellä tapaa vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka ovat kerrassaan surkeassa kunnossa, kokonaisia laivalasteja; mutta maissa en ole vielä koskaan tavannut ketään, joka olisi edes tiennyt, miltä meritauti tuntuu. On arvoitus, minne ne tuhannet ja taas tuhannet jokaisessa laivassa parveilevat meritaudin uhrit piiloutuvat maihin päästyään.

Jos useimmat miehet olisivat samanlaisia kuin muuan mies, jonka kerran näin Yarmouthiin kulkevalla laivalla, osaisin helposti selittää tuon näennäisen arvoituksen. Olimme muistaakseni juuri Southendin laiturin edustalla, ja hän roikkui ulkona yhdestä laivanikkunasta hyvin vaarallisessa asennossa. Menin hänen luokseen yrittääkseni pelastaa hänet.

”Hei! Tulkaa sisemmäs”, sanoin ja ravistelin häntä olkapäästä. ”Putoatte yli laidan.”

”Voi hyvänen aika! Kunpa putoaisinkin”, oli ainoa vastaus, jonka sain; ja siihen minun oli hänet jätettävä.

Kolme viikkoa myöhemmin tapasin hänet erään Bathin hotellin ruokasalissa kertomassa merimatkoistaan ja selittämässä innostuneesti, kuinka hän rakasti merta.

”Hyvä merimieskö!” hän vastasi sävyisän nuorukaisen kateelliseen kysymykseen. ”No, kerran minulla kyllä oli hiukan huono olo, sen myönnän. Se oli Kap Hornin edustalla. Laiva haaksirikkoutui seuraavana aamuna.”

Sanoin:

”Ettekö te kerran ollut hiukan heikossa kunnossa Southendin laiturin luona ja tahtonut, että teidät heitettäisiin yli laidan?”

”Southendin laiturin!” hän vastasi ymmällään.

”Niin, matkalla Yarmouthiin, kolme viikkoa sitten perjantaina.”

”Ai, niin – kyllä”, hän vastasi kirkastuen. ”Nyt muistan. Minulla oli sinä iltapäivänä päänsärkyä. Se johtui pikkelsistä, tiedättehän. Niin häpeällisen huonoa pikkelsiä en ole koskaan maistanut kunniallisella laivalla. Söittekö te sitä?”

Itse olen löytänyt erinomaisen keinon ehkäistä meritautia: tasapainoilemisen. Asetut keskelle kantta ja liikutat vartaloasi laivan kohotessa ja keinuessa niin, että pysyt koko ajan suorassa. Kun laivan etupää nousee, kumarrut eteenpäin, kunnes kansi melkein koskettaa nenääsi; ja kun sen takapää nousee, nojaudut taaksepäin. Tunnin tai pari se käy vallan hyvin, mutta eihän sitä viikkoa jaksa tasapainoilla.

George sanoi:

”Lähdetään jokea ylös.”

Hän sanoi, että saisimme raitista ilmaa, liikuntaa ja rauhaa; alati vaihtuvat maisemat antaisivat mielellemme tekemistä (myös Harrisin mielelle, sen verran kuin sitä oli), ja kova työ antaisi meille hyvän ruokahalun ja saisi meidät nukkumaan hyvin.

Harris sanoi, ettei Georgen pitäisi hänen mielestään tehdä mitään, mikä saattaisi lisätä hänen ennestäänkin ikuista uneliaisuuttaan, sillä se voisi olla vaarallista. Hän sanoi, ettei oikein ymmärtänyt, miten George aikoisi nukkua nykyistä enemmän, kun vuorokaudessa oli vain kaksikymmentäneljä tuntia, kesät talvet; mutta arveli, että jos George todella nukkuisi vielä enemmän, hän voisi yhtä hyvin olla kuollut ja säästää siten ruoka- ja asumiskulunsa.

Harris sanoi kuitenkin, että jokiretki olisi hänelle juuri oikeaa T:tä. En tiedä, mitä ”T” on (paitsi sitä kuuden pennyn teetä, johon kuuluu voileipää ja kakkua ad lib ja joka on hintansa arvoinen, jos päivällinen on jäänyt syömättä). Kaikille se kuitenkin näyttää sopivan, mikä on sille suureksi kunniaksi.

Minullekin se oli juuri oikeaa T:tä, ja sekä Harris että minä sanoimme Georgen ajatusta hyväksi; ja sanoimme sen äänellä, josta jotenkin kuulsi hämmästys siitä, että George oli keksinyt jotakin niin järkevää.

Ainoa, jota ehdotus ei innostanut, oli Montmorency. Ei se ollut koskaan joesta välittänyt, Montmorency nimittäin.

”Mikäs teidän on ollessa”, se sanoo. ”Te pidätte siitä, mutta minä en. Minulle ei ole mitään tekemistä. Maisemat eivät minua kiinnosta, enkä minä polta. Jos näen rotan, te ette pysähdy; ja jos nukahdan, te alatte pelleillä veneen kanssa ja loiskautatte minut yli laidan. Minusta koko touhu on pahuksen typerää.”

Meitä oli kuitenkin kolme yhtä vastaan, ja ehdotus hyväksyttiin.

---