Ihmemaa Oz

L. Frank Baum

Luku 1: Pyörremyrsky

Dorothy asui keskellä Kansasin laajoja preerioita maanviljelijä Henry-sedän ja tämän vaimon Em-tädin kanssa. Heidän talonsa oli pieni, sillä sen rakentamiseen tarvittava puutavara oli pitänyt kuljettaa vankkureilla monen mailin päästä. Neljä seinää, lattia ja katto muodostivat yhden huoneen, jossa oli ruosteisen näköinen liesi, astiakaappi, pöytä, kolme tai neljä tuolia sekä vuoteet. Henry-sedällä ja Em-tädillä oli suuri vuode yhdessä nurkassa, ja Dorothylla pieni vuode toisessa. Ullakkoa ei ollut lainkaan eikä kellariakaan – paitsi pieni maahan kaivettu kuoppa, jota kutsuttiin myrskykellariksi ja jonne perhe saattoi mennä suojaan, jos nousi jokin niistä valtavista pyörremyrskyistä, joiden voima riitti murskaamaan minkä tahansa tielleen osuneen rakennuksen. Sinne pääsi keskellä lattiaa olevasta luukusta, josta tikkaat johtivat alas pieneen, pimeään kuoppaan.

Kun Dorothy seisoi oviaukossa ja katseli ympärilleen, hän näki joka suunnalla vain laajaa harmaata preeriaa. Yksikään puu tai talo ei rikkonut tasaisen maan lakeutta, joka ulottui joka suunnassa taivaanrannalle asti. Aurinko oli paahtanut kynnetyn maan harmaaksi, pienten halkeamien juovittamaksi massaksi. Edes ruoho ei ollut vihreää, sillä aurinko oli polttanut pitkien ruohonkorsien kärjet samanharmaiksi kuin kaikki muukin. Talo oli joskus maalattu, mutta aurinko oli saanut maalin kupruilemaan ja sateet olivat huuhtoneet sen pois, ja nyt talo oli yhtä himmeä ja harmaa kuin kaikki muukin.

Kun Em-täti muutti sinne asumaan, hän oli nuori, sievä vaimo. Aurinko ja tuuli olivat muuttaneet häntäkin. Ne olivat vieneet hänen silmistään säihkeen ja jättäneet niihin vakavan harmauden; ne olivat vieneet punan hänen poskistaan ja huuliltaan, ja nekin olivat harmaat. Hän oli laiha ja riutunut eikä enää koskaan hymyillyt. Kun orpo Dorothy oli ensi kerran tullut hänen luokseen, Em-täti oli säikähtänyt lapsen naurua niin kovasti, että hän kirkaisi ja painoi käden sydämelleen aina kuullessaan Dorothyn iloisen äänen; yhä hän katseli pientä tyttöä ihmetellen, kuinka tämä saattoi löytää mitään naurun aihetta.

Henry-setä ei koskaan nauranut. Hän teki lujasti töitä aamusta iltaan eikä tiennyt, mitä ilo oli. Hänkin oli harmaa pitkästä parrastaan karkeisiin saappaisiinsa asti, ja hän näytti ankaralta ja vakavalta ja puhui harvoin.

Juuri Toto sai Dorothyn nauramaan ja esti häntä muuttumasta yhtä harmaaksi kuin kaikki muu hänen ympärillään. Toto ei ollut harmaa; hän oli pieni musta koira, jolla oli pitkä silkkinen turkki ja pienet mustat silmät, jotka tuikkivat iloisesti hänen hassun pikkuruisen kuononsa molemmin puolin. Toto leikki koko päivän, ja Dorothy leikki hänen kanssaan ja rakasti häntä kovasti.

Tänään he eivät kuitenkaan leikkineet. Henry-setä istui oven edustan portaalla ja katseli levottomana taivasta, joka oli vielä tavallistakin harmaampi. Dorothy seisoi ovella Toto sylissään ja katseli hänkin taivasta. Em-täti pesi astioita.

He kuulivat kaukaa pohjoisesta tuulen matalaa valitusta, ja Henry-setä ja Dorothy näkivät pitkän ruohon taipuvan laineina lähestyvän myrskyn edellä. Nyt ilmassa kuului terävä vihellys etelän suunnalta, ja kun he käänsivät katseensa sinne, he näkivät laineiden etenevän ruohikossa siitäkin suunnasta.

Äkkiä Henry-setä nousi seisomaan.

”Pyörremyrsky on tulossa, Em”, hän huusi vaimolleen. ”Menen huolehtimaan karjasta.” Sitten hän juoksi kohti suojia, joissa lehmiä ja hevosia pidettiin.

Em-täti jätti työnsä ja tuli ovelle. Yksi silmäys riitti kertomaan hänelle, että vaara oli aivan lähellä.

”Äkkiä, Dorothy!” hän kirkui. ”Juokse kellariin!”

Toto hyppäsi Dorothyn sylistä ja piiloutui vuoteen alle, ja tyttö lähti hakemaan häntä. Kovasti pelästynyt Em-täti tempaisi lattialuukun auki ja laskeutui tikkaita pitkin pieneen, pimeään kuoppaan. Dorothy sai lopulta Toton kiinni ja lähti seuraamaan tätiään. Kun hän oli ehtinyt huoneen puoliväliin, kuului tuulen kova kirkaisu, ja talo tärisi niin rajusti, että hän menetti tasapainonsa ja tömähti äkisti istualleen lattialle.

Sitten tapahtui jotakin kummallista.

Talo kiepahti ympäri kaksi tai kolme kertaa ja kohosi hitaasti ilmaan. Dorothysta tuntui kuin hän nousisi ilmapallossa.

Pohjoisesta ja etelästä puhaltavat tuulet kohtasivat siinä, missä talo seisoi, ja niin talo joutui täsmälleen pyörremyrskyn keskipisteeseen. Pyörremyrskyn keskellä ilma on yleensä tyyni, mutta taloon joka suunnalta kohdistuva voimakas tuulen paine nosti sitä yhä korkeammalle, kunnes se oli aivan pyörremyrskyn huipulla; siellä se pysyi ja kulkeutui monen monen mailin päähän yhtä helposti kuin ihminen voisi kantaa höyhentä.

Oli hyvin pimeää, ja tuuli ulvoi hirvittävästi hänen ympärillään, mutta Dorothy huomasi kyydin tuntuvan varsin mukavalta. Alun muutamia pyörähdyksiä ja yhtä muuta kertaa, jolloin talo kallistui pahasti, lukuun ottamatta hänestä tuntui kuin häntä keinutettaisiin hellästi, kuin vauvaa kehdossa.

Toto ei pitänyt siitä. Hän juoksi ympäri huonetta, milloin tänne, milloin tuonne, ja haukkui kovaa; Dorothy puolestaan istui lattialla aivan liikkumatta ja odotti, mitä tapahtuisi.

Kerran Toto pääsi liian lähelle avointa lattialuukkua ja putosi aukkoon, ja aluksi pikkutyttö luuli menettäneensä hänet. Pian hän kuitenkin näki toisen Toton korvista sojottavan ylös aukosta, sillä voimakas ilmanpaine kannatteli Totoa niin, ettei tämä voinut pudota. Dorothy ryömi aukon luo, tarttui Totoa korvasta ja veti hänet takaisin huoneeseen ja sulki sitten lattialuukun, ettei enempää vahinkoja pääsisi sattumaan.

Tunti toisensa jälkeen kului, ja vähitellen Dorothyn pelko hälveni; hän tunsi kuitenkin olonsa varsin yksinäiseksi, ja tuuli kirkui niin kovaa kaikkialla hänen ympärillään, että hän oli vähällä kuuroutua. Aluksi hän oli miettinyt, murskautuisiko hän kappaleiksi, kun talo putoaisi takaisin maahan; mutta kun tunnit kuluivat eikä mitään kauheaa tapahtunut, hän lakkasi murehtimasta ja päätti odottaa rauhallisesti ja katsoa, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Lopulta hän ryömi keinuvan lattian poikki vuoteelleen ja kävi sille makaamaan; Toto seurasi perässä ja asettui makuulle hänen viereensä.

Talon keinunnasta ja tuulen valituksesta huolimatta Dorothy sulki pian silmänsä ja vaipui sikeään uneen.

---