Ruu­vi­kier­re

Henry James

Luku 1

Muistan koko alun nousujen ja laskujen sarjana, pienenä keinuntana, jossa sydän löi vuoroin iloisesti, vuoroin levottomasti. Kun olin kaupungissa rohkaistunut vastaamaan hänen vetoomukseensa, vietin joka tapauksessa pari hyvin vaikeaa päivää – aloin taas epäröidä, olin suorastaan varma siitä, että olin tehnyt virheen. Tässä mielentilassa istuin pitkät tunnit tärisevissä, keinuvissa postivaunuissa, jotka veivät minut pysähdyspaikalle, missä talosta lähetettyjen vaunujen oli määrä olla minua vastassa. Minulle oli kerrottu, että kyyti oli tilattu, ja kesäkuisen iltapäivän kääntyessä lopuilleen minua odottivatkin tilavat vuokravaunut. Kun ajoin tuohon aikaan kauniina päivänä halki seudun, jonka kesäinen sulo tuntui toivottavan minut ystävällisesti tervetulleeksi, rohkeuteni alkoi jälleen kasvaa, ja puistokujalle kääntyessämme huojennuin, mikä luultavasti vain osoitti, kuinka vähissä rohkeuteni oli ollut. Olin kai odottanut tai pelännyt jotakin niin ankeaa, että minua vastassa ollut näky oli iloinen yllätys. Hyvin miellyttävänä mieleeni on jäänyt leveä, valoisa julkisivu, sen avoimet ikkunat ja raikkaat verhot ja kaksi ulos katselevaa palvelustyttöä; muistan nurmikon ja kirkkaanväriset kukat ja soran rahinan vaunujeni pyörien alla ja tiheät puunlatvukset, joiden yllä mustavarikset kaartelivat ja raakkuivat kultaisella taivaalla. Näkymässä oli suurenmoisuutta, joka erotti sen tyystin omasta vaatimattomasta kodistani, ja samassa ovelle ilmestyi pikkutyttöä kädestä pitäen kohtelias ihminen, joka niiasi minulle yhtä kunnioittavasti kuin olisin ollut talon emäntä tai arvovieras. Harley Streetillä olin saanut paikasta vaatimattomamman kuvan, ja sitä muistellessani pidin omistajaa entistäkin suurempana herrasmiehenä ja arvelin, että osakseni saattaisi tulla enemmän hyvää kuin hän oli luvannutkaan.

Mieleni painui uudelleen vasta seuraavana päivänä, sillä nuorempaan oppilaaseeni tutustuminen kantoi minua voitokkaasti läpi seuraavien tuntien. Rouva Grosen mukana tullut pikkutyttö tuntui minusta heti niin lumoavalta olennolta, että jo hänen kanssaan tekemisissä oleminen oli suuri onni. Hän oli kaunein koskaan näkemäni lapsi, ja jälkeenpäin ihmettelin, ettei työnantajani ollut kertonut hänestä enempää. Nukuin sinä yönä vähän – olin liian innoissani; ja muistan, että tämäkin hämmästytti minua, jäi mieleeni ja vahvisti tunnetta siitä, kuinka avokätisesti minua kohdeltiin. Suuri, vaikuttava huone, yksi talon parhaista, suuri, minusta miltei kuninkaallinen vuode, runsaat kuviolliset verhot, korkeat peilit, joista saatoin ensimmäistä kertaa nähdä itseni päästä varpaisiin, tuntuivat minusta kaikki – samoin kuin pienen hoidokkini tavaton viehätys – kaupanpäällisiltä. Kaupanpäälliseltä tuntui ensi hetkestä lähtien myös se, että tulisin toimeen rouva Grosen kanssa; pelkäänpä, että olin matkalla postivaunuissa murehtinut tulevia välejämme melkoisesti. Ainoa asia, joka näin alussa olisi voinut saada minut taas kavahtamaan, oli se ilmeinen seikka, että hän oli niin kovin iloinen nähdessään minut. Puolessa tunnissa huomasin, että hän – tanakka, mutkaton, vaatimattoman näköinen, siisti, tervehenkinen nainen – oli niin iloinen, että suorastaan varoi näyttämästä sitä liikaa. Ihmettelin jo silloin hiukan, miksi hän ei halunnut näyttää iloaan, ja se olisi tietysti saattanut huolestuttaa minua, jos olisin ryhtynyt pohtimaan, epäilemään.

Mutta oli lohdullista, ettei huolta voinut liittyä mihinkään niin autuaaseen kuin pikkutyttöni säteilevään hahmoon, jonka enkelimäisen kauneuden näkeminen oli luultavasti suurin syy siihen levottomuuteen, joka sai minut ennen aamua monta kertaa nousemaan ja kuljeskelemaan huoneessani katsellakseni kaikkea ympärilläni ja edessäni; seuraamaan avoimesta ikkunastani kesäaamun hentoa kajastusta, tähyilemään niitä osia muusta talosta, jotka saatoin erottaa, ja kuuntelemaan ensimmäisten lintujen alkaessa visertää hälvenevässä hämärässä, kuulisinko uudelleen äänen tai pari, vähemmän luonnollisia ääniä, joita olin ollut kuulevinani sisältä, en ulkoa. Yhtenä hetkenä olin uskonut erottavani vaimean, kaukaisen lapsen huudon; toisena olin juuri ja juuri huomannut säpsähtäväni, aivan kuin kevyt askel olisi kulkenut oveni editse. Mutta nämä kuvitelmat eivät olleet niin selviä, etten olisi voinut karistaa niitä mielestäni, ja vasta muiden, myöhempien tapahtumien valossa, tai pikemminkin varjossa, ne palaavat nyt mieleeni. Pikku Florasta huolehtiminen, hänen opettamisensa, ”muovaamisensa” tekisi ilmiselvästi elämästäni onnellisen ja hyödyllisen. Alakerrassa olimme sopineet, että tämän ensimmäisen kerran jälkeen hän nukkuisi ilman muuta minun luonani; hänen pieni valkoinen vuoteensa oli jo sitä varten sijoitettu huoneeseeni. Olin sitoutunut huolehtimaan hänestä kokonaan, ja hän oli jäänyt vielä tämän viimeisen kerran rouva Grosen luo vain siksi, että olimme ottaneet huomioon minun väistämättömän vierauteni ja hänen luonnollisen arkuutensa. Tästä arkuudesta huolimatta – lapsi itse suhtautui siihen maailman kummallisimmalla tavalla täysin avoimesti ja rohkeasti: hän antoi ilman vähäisintäkään vaivaantumisen merkkiä, yhtä syvän ja suloisen tyynenä kuin joku Rafaelin pyhistä pienokaisista, meidän puhua siitä, sanoa häntä araksi ja ratkaista asian sen mukaan – olin aivan varma, että hän pitäisi minusta pian. Pidin jo rouva Grosesta itsestäänkin osaksi siksi, että näin, miten hän nautti ihastuksestani ja ihmetyksestäni, kun istuin illallisella neljän korkean kynttilän ääressä ja oppilaani säteili minua vastapäätä niiden välissä korkeassa tuolissaan, ruokalappu kaulassa ja leipää ja maitoa edessään. Oli tietenkin asioita, joista saatoimme Floran läsnä ollessa viestiä toisillemme vain tavattoman ilmeikkäin ja tyytyväisin katsein, hämärin ja kiertelevin vihjauksin.

”Entä pikkupoika – onko hän sisarensa näköinen? Onko hänkin niin kovin ihmeellinen?”

Lasta ei sopinut imarrella. ”Voi neiti, kerrassaan ihmeellinen. Jos te jo tästä pidätte!” – ja hän seisoi siinä lautanen kädessään ja hymyili säteilevästi seuralaisellemme, joka katseli meitä vuorotellen tyynin, taivaallisin silmin, joissa ei ollut mitään, mikä olisi hillinnyt meitä.

”Niin; jos pidän –?”

”Pikku herrasmies teidät kyllä hurmaa!”

”No, sitä varten minä kai tänne tulinkin – hurmaantumaan. Pelkään kuitenkin”, muistan tunteneeni halua lisätä, ”että hurmaannun varsin helposti. Lontoossa minä hurmaannuin!”

Näen vieläkin rouva Grosen leveät kasvot, kun hänelle valkeni, mitä tarkoitin. ”Harley Streetilläkö?”

”Harley Streetillä.”

”No, neiti, ette ole ensimmäinen – ettekä jää viimeiseksi.”

”Voi, en minä sentään kuvittele”, saatoin sanoa nauraen, ”olevani ainoa. Toinen oppilaani palaa joka tapauksessa huomenna, jos olen oikein ymmärtänyt?”

”Ei huomenna – perjantaina, neiti. Hän tulee postivaunuilla niin kuin tekin, vartijan huomassa, ja hänet haetaan samoilla vaunuilla.”

Sanoin heti, että siinä tapauksessa olisi sekä sopivaa että miellyttävää ja ystävällistä, jos olisin hänen pikkusiskonsa kanssa häntä vastassa postivaunujen saapuessa; rouva Grose kannatti ajatusta niin lämpimästi, että hänen suhtautumisensa tuntui minusta jotenkin eräänlaiselta lohdulliselta vakuutukselta – joka ei, taivaan kiitos, koskaan osoittautunut vääräksi! – siitä, että olisimme kaikissa kysymyksissä täysin yhtä mieltä. Voi, kuinka iloinen hän olikaan siitä, että olin siellä!

Seuraavan päivän tuntemuksiani ei kai oikein voinut pitää vastareaktiona saapumiseni iloon; ne olivat luultavasti korkeintaan lievää ahdistusta, joka syntyi, kun uuden ympäristöni mittasuhteet valkenivat minulle täydemmin kierrellessäni sitä, katsellessani sitä alhaalta päin, hahmottaessani sitä. Siinä oli ikään kuin mittaa ja massaa, joihin en ollut varautunut, ja sen edessä tunsin jälleen sekä hiukan pelkoa että hiukan ylpeyttä. Oppitunnit kyllä lykkääntyivät jonkin verran tämän hämmennyksen keskellä; ajattelin, että ensimmäinen velvollisuuteni oli totuttaa lapsi minuun niin lempein keinoin kuin suinkin keksin. Vietin päivän hänen kanssaan ulkona; sovimme hänen suureksi mielihyväkseen, että hän, hän yksin, saisi esitellä minulle paikan. Hän näytti sen minulle askel askeleelta ja huone huoneelta ja salaisuus salaisuudelta, puhellen siitä hassusti, hurmaavasti ja lapsenomaisesti, ja niin meistä tuli puolessa tunnissa ylimmät ystävykset. Niin nuori kuin hän olikin, minua hämmästyttivät koko pienen kierroksemme ajan hänen varmuutensa ja rohkeutensa, se, miten hänen aamumusiikkinsa, hänen halunsa kertoa minulle niin paljon enemmän kuin kysellä, soi tyhjissä huoneissa ja ankeilla käytävillä, mutkaisissa portaikoissa, jotka saivat minut pysähtymään, ja vieläpä pikisokilla varustetun vanhan nelikulmaisen tornin huipulla, missä minua huimasi, ja johdatti minua eteenpäin. En ole nähnyt Blyn kartanoa sen päivän jälkeen, jona lähdin sieltä, ja luulenpa, että vanhemmissa ja kokeneemmissa silmissäni se näyttäisi nyt hyvinkin pieneltä. Mutta kun kultatukkainen pieni oppaani sinisessä mekossaan tanssahteli edelläni kulmien taakse ja tepsutti käytäviä pitkin, näin edessäni tarulinnan, jossa asui ruusuposkinen keijukainen, sellaisen paikan, joka jollakin tapaa nuoren mielen huviksi veisi satukirjoista ja saduista kaiken värin. Eikö tämä ollutkin vain satukirja, jonka ääressä olin vaipunut torkuksiin ja unelmiin? Ei; se oli suuri, ruma, vanha mutta käytännöllinen talo, jossa oli säilynyt muutamia piirteitä sitäkin vanhemmasta, puoliksi uudella korvatusta ja puoliksi hyödynnetystä rakennuksesta, ja kuvittelin meidän olevan siellä melkein yhtä eksyksissä kuin kourallinen matkustajia suuressa ajelehtivassa laivassa. Ja minä olin, kumma kyllä, ruorissa!

---