Mies joka oli Tors­tai­na

G. K. Chesterton

Luku 1: Saffron Parkin kaksi runoilijaa

Saffron Parkin esikaupunki sijaitsi Lontoon auringonlaskun puolella, yhtä punaisena ja repaleisena kuin iltaruskon pilvi. Se oli kauttaaltaan rakennettu kirkkaanpunaisesta tiilestä; sen kattosiluetti oli mielikuvituksellinen ja asemakaavakin villi. Sen oli luomispuuskassaan pystyttänyt rakennuskeinottelija, jota taide oli aavistuksen verran hipaissut ja joka nimitti sen arkkitehtuuria milloin Elisabetin ajan, milloin kuningatar Annan ajan tyyliksi, ilmeisesti siinä uskossa, että nuo kaksi hallitsijaa olivat yksi ja sama henkilö. Taiteilijasiirtokunnaksi sitä sanottiin jokseenkin aiheellisesti, vaikkei se koskaan millään määriteltävällä tavalla tuottanut taidetta. Mutta vaikka olikin hieman epäselvää, millä perusteella se piti itseään henkisen elämän keskuksena, sen väitteitä omasta viihtyisyydestään ei käynyt lainkaan kiistäminen. Kun vieras näki ensi kertaa nuo eriskummalliset punaiset talot, hän saattoi ajatella vain sitä, kuinka oudon muotoisia niihin mahtuvien ihmisten täytyi olla. Eikä hän tässä suhteessa pettynyt tavatessaan asukkaat. Paikka oli paitsi miellyttävä myös täydellinen, kunhan hän vain pystyi näkemään sen pikemminkin unena kuin petkutuksena. Vaikka ihmiset eivät olleetkaan ”taiteilijoita”, kokonaisuus oli silti taiteellinen. Tuo nuori mies, jolla oli pitkä punaruskea tukka ja julkeat kasvot – tuo nuori mies ei oikeastaan ollut runoilija; mutta runo hän kyllä oli. Tuo vanha herra, jolla oli villi valkea parta ja villi valkea hattu – tuo kunnianarvoisa humpuukimestari ei oikeastaan ollut filosofi; mutta sai hän ainakin muut filosofoimaan. Tuolla tiedemiesmäisellä herralla, jolla oli kalju, munanmuotoinen pää ja paljas linnunkaula, ei ollut mitään todellista oikeutta omaksumiinsa tiedemiehen elkeisiin. Hän ei ollut löytänyt biologian alalta mitään uutta; mutta olisiko hän voinut löytää biologista olentoa, joka olisi ollut häntä itseään eriskummallisempi? Näin ja vain näin koko paikkaa oli katsottava; sitä oli pidettävä pikemminkin hauraana mutta viimeisteltynä taideteoksena kuin taiteilijoiden työpajana. Kun joku astui sen seurapiireihin, hänestä tuntui kuin hän olisi astunut komedian sivuille.

Tämä viehättävä epätodellisuus laskeutui paikan ylle varsinkin illansuussa, kun hurjat katot piirtyivät tummina iltaruskoa vasten ja koko järjetön kylä tuntui yhtä irralliselta kuin ajelehtiva pilvi. Vielä voimakkaampi vaikutelma oli paikkakunnan lukuisina juhlaöinä, jolloin pienet puutarhat olivat usein valaistut ja suuret kiinalaiset paperilyhdyt hehkuivat kitukasvuisissa puissa kuin jotkin hurjat ja hirviömäiset hedelmät. Kaikkein voimakkain se oli eräänä tiettynä iltana, joka seudulla yhä hämärästi muistetaan ja jonka sankari oli punaruskeatukkainen runoilija. Se ei suinkaan ollut ainoa ilta, jonka sankari hän oli. Monena iltana ne, jotka kulkivat hänen pienen takapuutarhansa ohi, saattoivat kuulla hänen korkean, opettavaisen äänensä julistavan ehdottomia totuuksia miehille ja varsinkin naisille. Naisten suhtautuminen tällaisissa tilanteissa olikin yksi paikkakunnan paradokseista. Useimmat naiset kuuluivat niihin, joita epämääräisesti kutsuttiin emansipoituneiksi, ja esittivät jonkinlaisia vastalauseita miesten ylivaltaa vastaan. Kuitenkin nämä uuden ajan naiset osoittivat miehelle aina sellaista ylenpalttista kohteliaisuutta, jota tavallinen nainen ei hänelle koskaan osoita: he kuuntelivat, kun mies puhui. Ja herra Lucian Gregory, punatukkainen runoilija, oli tosiaan (jossakin mielessä) kuuntelemisen arvoinen mies, vaikka lopuksi olisi vain nauranut. Hän esitti vanhat hokemat taiteen laittomuudesta ja laittomuuden taiteesta niin julkean tuoreesti, että siitä sai ainakin hetkeksi iloa. Siinä häntä auttoi jonkin verran hänen huomiota herättävän omituinen ulkomuotonsa, josta hän, kuten sanotaan, otti kaiken irti. Hänen keskeltä jakaukselle kammattu tummanpunainen tukkansa oli aivan kirjaimellisesti kuin naisen tukka ja kaartui hitaasti kuin neitsyen kiharat prerafaeliittisessa maalauksessa. Tämän lähes pyhimysmäisen soikion sisältä hänen kasvonsa kuitenkin työntyivät äkisti esiin leveinä ja raakoina, leuka cockneylaisen ylenkatseellisesti eteen työnnettynä. Tämä yhdistelmä yhtä aikaa kutkutti ja kauhistutti neuroottisten asukkaiden hermoja. Hän oli kuin kävelevä jumalanpilkka, enkelin ja apinan sekoitus.

Tuo nimenomainen ilta muistetaan paikkakunnalla kummallisesta auringonlaskustaan, vaikkei sitä mistään muusta muistettaisi. Se näytti maailmanlopulta. Koko taivaan näytti peittävän aivan elävä ja käsin kosketeltava höyhenpuku; saattoi sanoa vain, että taivas oli täynnä höyheniä, jotka melkein hipaisivat kasvoja. Suurimmalla osalla taivaankupua ne olivat harmaita, ja niissä oli mitä oudoimpia violetin ja malvan sävyjä sekä luonnotonta vaaleanpunaista tai vaaleanvihreää; mutta länttä kohti näky muuttui sanoin kuvaamattomaksi, läpikuultavaksi ja kiihkeäksi, ja sen viimeiset punahehkuiset sulat peittivät auringon kuin jotakin liian ihanaa katseltavaksi. Kaikki tämä kietoutui niin tiiviisti maan ympärille, että se ilmaisi pelkkää rajua salailua. Itse ylin taivas tuntui salaisuudelta. Se ilmaisi tuota loistokasta pienuutta, joka on kotiseuturakkauden sielu. Taivaskin tuntui pieneltä.

Sanon siis, että jotkut asukkaat saattavat muistaa illan jo pelkästään tuosta painostavasta taivaasta. Toiset saattavat muistaa sen siksi, että juuri sinä iltana Saffron Parkin toinen runoilija ilmestyi paikkakunnalle ensi kertaa. Pitkään punatukkainen vallankumousmies oli hallinnut vailla kilpailijaa; tuon auringonlaskun iltana hänen yksinäisyytensä äkkiä päättyi. Uusi runoilija, joka esittäytyi Gabriel Symeksi, oli hyvin säyseän näköinen kuolevainen: hänellä oli vaalea suippoparta ja haaleankeltainen tukka. Vähitellen syntyi kuitenkin vaikutelma, ettei hän ollut niin nöyrä kuin miltä näytti. Hän herätti tullessaan huomiota olemalla vakiintuneen runoilijan Gregoryn kanssa eri mieltä koko runouden olemuksesta. Hän sanoi olevansa lain runoilija, järjestyksen runoilija; niin, hän sanoi olevansa kunniallisuuden runoilija. Niinpä kaikki Saffron Parkin asukkaat katsoivat häntä kuin hän olisi juuri pudonnut tuolta mahdottomalta taivaalta.

Itse asiassa herra Lucian Gregory, anarkistirunoilija, yhdisti nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa.

”Saattaa hyvinkin olla”, hän sanoi äkkiä lyyriseen sävyyn, ”saattaa hyvinkin olla, että juuri tällaisena pilvien ja julmien värien iltana maan päälle syntyy sellainen luonnonoikku kuin kunniallinen runoilija. Te sanotte olevanne lain runoilija; minä sanon, että olette käsitteellinen ristiriita. Ihmettelen vain, ettei nähty komeettoja ja maanjäristyksiä sinä iltana, jona ilmestyitte tähän puutarhaan.”

Mies, jolla oli sävyisät siniset silmät ja vaalea suippoparta, otti jyrinän vastaan alistuneen juhlallisesti. Seurueen kolmas jäsen, Gregoryn sisar Rosamond, jolla oli samanlaiset punaiset palmikot kuin veljellään mutta niiden alla lempeämmät kasvot, nauroi, ja naurussa oli samaa ihailun ja paheksunnan sekoitusta, jota hän yleensäkin osoitti perheen oraakkelille.

Gregory jatkoi hyväntuulisella, kaunopuheisella paatoksella.

”Taiteilija ja anarkisti ovat yksi ja sama”, hän huusi. ”Sanat voisi vaihtaa keskenään missä tahansa. Anarkisti on taiteilija. Mies, joka heittää pommin, on taiteilija, sillä suuri hetki on hänelle kaikkea muuta tärkeämpi. Hän näkee, miten paljon arvokkaampi on yksi leimahtava valonvälähdys, yksi täydellinen ukkosenjyrähdys kuin muutaman muodottoman poliisin pelkät tavalliset ruumiit. Taiteilija ei piittaa yhdestäkään hallituksesta, hän kumoaa kaikki sovinnaissäännöt. Runoilija iloitsee vain epäjärjestyksestä. Ellei näin olisi, maailman runollisin asia olisi maanalainen rautatie.”

”Niin onkin”, sanoi herra Syme.

”Pötyä!” sanoi Gregory, joka oli hyvin järkiperäinen aina kun joku muu yritti esittää paradoksin. ”Miksi kaikki konttoristit ja ratatyöläiset näyttävät junissa niin surullisilta ja väsyneiltä, niin kovin surullisilta ja väsyneiltä? Minäpä kerron. Siksi, että he tietävät junan kulkevan oikein. Siksi, että he tietävät pääsevänsä sinne, minne ovat ostaneet lipun. Siksi, että ohitettuaan Sloane Squaren he tietävät seuraavan aseman pakostakin olevan Victoria, Victoria ja vain Victoria. Oi heidän hurjaa riemuaan! Oi heidän silmiään kuin tähtiä ja sielujaan jälleen Eedenissä, jos seuraava asema olisikin jostakin selittämättömästä syystä Baker Street!”

”Te tässä epärunollinen olette”, vastasi runoilija Syme. ”Jos sananne konttoristeista pitävät paikkansa, he voivat olla korkeintaan yhtä proosallisia kuin teidän runoutenne. Harvinaista ja outoa on osua maaliin; karkeaa ja itsestään selvää on ampua ohi. Meistä on eeppistä, kun ihminen osuu yhdellä hurjalla nuolella kaukaiseen lintuun. Eikö ole yhtä eeppistä, kun ihminen osuu yhdellä hurjalla veturilla kaukaiselle asemalle? Kaaos on ikävystyttävää, sillä kaaoksessa juna voisi tosiaan mennä minne tahansa, Baker Streetille tai Bagdadiin. Mutta ihminen on taikuri, ja koko hänen taikansa on siinä, että hän sanoo Victoria, ja katso! siinä on Victoria. Ei, pitäkää te pelkät runo- ja proosakirjanne; antakaa minun lukea aikataulua ylpeyden kyynelet silmissä. Pitäkää Byroninne, joka ikuistaa ihmisen tappiot; antakaa minulle Bradshaw, joka ikuistaa hänen voittonsa. Antakaa minulle Bradshaw, sanon minä!”

”Pitääkö teidän lähteä?” kysyi Gregory ivallisesti.

”Minä sanon teille”, Syme jatkoi kiihkeästi, ”että aina kun juna saapuu asemalle, minusta tuntuu, että se on murtautunut piirittäjien tykkipatterien läpi ja että ihminen on voittanut taistelun kaaosta vastaan. Te sanotte halveksivasti, että kun on lähtenyt Sloane Squarelta, täytyy päätyä Victoriaan. Minä sanon, että sen sijaan voisi tehdä tuhat muuta asiaa ja että aina kun todella pääsen sinne, minusta tuntuu kuin olisin täpärästi pelastunut. Ja kun kuulen konduktöörin huutavan sanan ’Victoria’, se ei ole merkityksetön sana. Minulle se on voittoa julistavan airuen huuto. Minulle se on toden totta ’Victoria’; se on Aadamin voitto.”

Gregory heilutti raskasta punaista päätään hidas, surumielinen hymy kasvoillaan.

”Ja silloinkin”, hän sanoi, ”me runoilijat kysymme aina: ’Ja mikä Victoria nyt on, kun olette päässyt sinne?’ Teistä Victoria on kuin Uusi Jerusalem. Me tiedämme, että Uusi Jerusalem tulee olemaan vain kuin Victoria. Niin, runoilija on tyytymätön jopa taivaan kaduilla. Runoilija on aina kapinassa.”

”Taas sama juttu”, sanoi Syme ärtyneesti, ”mitä runollista on kapinoinnissa? Yhtä hyvin voisitte sanoa, että on runollista olla merisairas. Oksentaminen on kapinaa. Sekä oksentaminen että kapinointi voivat joissakin epätoivoisissa tilanteissa olla terveellisiä; mutta piru minut periköön, jos ymmärrän, miksi ne olisivat runollisia. Kapina sinänsä on – kuvottavaa. Se on pelkkää oksentamista.”

Tyttö värähti hetkeksi epämiellyttävän sanan kuullessaan, mutta Syme ei kiihkossaan huomannut sitä.

”Se, että asiat sujuvat oikein”, hän huusi, ”se on runollista! Esimerkiksi se, että ruoansulatuksemme toimii pyhästi ja hiljaisesti niin kuin pitää, on kaiken runouden perusta. Niin, kaikkein runollisinta, runollisempaa kuin kukat, runollisempaa kuin tähdet – maailman runollisinta on se, ettei oksenna.”

”No mutta”, sanoi Gregory ylimielisesti, ”nuo teidän valitsemanne esimerkit –”

”Suokaa anteeksi”, sanoi Syme synkästi, ”unohdin, että olemme kumonneet kaikki sovinnaissäännöt.”

Ensimmäistä kertaa Gregoryn otsalle nousi punainen läiskä.

”Ette kai odota”, hän sanoi, ”että mullistaisin yhteiskunnan tällä nurmikolla?”

Syme katsoi häntä suoraan silmiin ja hymyili herttaisesti.

”En odota”, hän sanoi, ”mutta luulisin, että jos olisitte anarkismissanne tosissanne, tekisitte juuri niin.”

Gregory räpäytti äkkiä suuria häränsilmiään kuin vihainen leijona, ja melkein saattoi kuvitella hänen punaisen harjansa nousevan pystyyn.

”Ettekö siis usko”, hän sanoi uhkaavalla äänellä, ”että olen tosissani anarkismissani?”

”Anteeksi kuinka?” sanoi Syme.

”Enkö ole tosissani anarkismissani?” huusi Gregory nyrkit puristettuina.

”Hyvä mies!” sanoi Syme ja käveli verkalleen pois.

Yllätyksekseen mutta outoa mielihyvää tuntien hän huomasi, että Rosamond Gregory oli yhä hänen seurassaan.

”Herra Syme”, hän sanoi, ”tarkoittavatko teidän ja veljeni tapaan puhuvat ihmiset usein sitä, mitä sanovat? Tarkoitatteko te nyt sitä, mitä sanotte?”

Syme hymyili.

”Tarkoitatteko te?” hän kysyi.

”Mitä tarkoitatte?” kysyi tyttö vakavin silmin.

”Hyvä neiti Gregory”, sanoi Syme lempeästi, ”vilpittömyyttä ja vilpillisyyttä on monenlaista. Kun sanotte ’kiitos’ saadessanne suolaa, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte? Ette. Kun sanotte ’maapallo on pyöreä’, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte? Ette. Se on totta, mutta ette tarkoita sitä. Joskus sellainen mies kuin veljenne todella löytää jotakin, mitä hän tarkoittaa. Se saattaa olla vain puolitotuus, neljännestotuus, kymmenestotuus; mutta silloin hän sanoo enemmän kuin tarkoittaa – pelkästään siksi, että tarkoittaa sitä niin väkevästi.”

Hän katseli häntä suorien kulmakarvojensa alta; hänen kasvonsa olivat vakavat ja avoimet, ja niille oli langennut varjo tuosta vaistonvaraisesta vastuuntunnosta, joka piilee kevytmielisimmänkin naisen sisimmässä, äidillisestä valppaudesta, joka on yhtä vanha kuin maailma.

”Onko hän sitten todella anarkisti?” hän kysyi.

”Vain siinä mielessä, josta puhun”, vastasi Syme, ”tai jos niin on teistä parempi, siinä mielettömyydessä.”

Hän veti leveät kulmakarvansa yhteen ja sanoi äkisti –

”Eihän hän todella käyttäisi – pommeja tai muuta sellaista?”

Syme puhkesi suureen nauruun, joka tuntui liian suurelta hänen hoikalle ja hieman keikarimaiselle olemukselleen.

”Hyvä luoja, ei toki!” hän sanoi. ”Sehän täytyy tehdä nimettömänä.”

Silloin hänenkin suupielensä nousivat hymyyn, ja hän ajatteli mielihyvin yhtä aikaa sekä Gregoryn naurettavuutta että hänen turvallisuuttaan.

Syme käveli hänen kanssaan puutarhan nurkassa olevalle istuimelle ja jatkoi mielipiteidensä vuodattamista. Hän oli näet vilpitön mies ja pinnallisesta hienostelustaan huolimatta pohjimmiltaan nöyrä. Ja aina juuri nöyrä ihminen puhuu liikaa; ylpeä tarkkailee itseään liian huolellisesti. Hän puolusti kunniallisuutta kiivaasti ja liioitellen. Hän yltyi kiihkeästi ylistämään siisteyttä ja säädyllisyyttä. Koko ajan häntä ympäröi syreenin tuoksu. Kerran hän kuuli hyvin vaimeasti, kuinka jollakin kaukaisella kadulla posetiivi alkoi soida, ja hänestä tuntui kuin hänen sankarilliset sanansa olisivat liikkuneet pienen sävelmän tahdissa, joka kantautui maailman alta tai sen tuolta puolen.

Hän tuijotti tytön punaista tukkaa ja huvittuneita kasvoja ja puhui niille muutaman minuutin ajan, siltä hänestä tuntui; sitten hän nousi seisomaan, sillä hänen mielestään tällaisessa paikassa kuului välillä vaihtaa seuraa. Ällistyksekseen hän huomasi, että koko puutarha oli tyhjä. Kaikki olivat lähteneet jo kauan sitten, ja itsekin hän lähti esitettyään melko hätäisen anteeksipyynnön. Hän lähti kuin samppanjan huumassa, eikä hän osannut myöhemmin selittää tunnettaan. Seuraavissa hurjissa tapahtumissa tytöllä ei ollut minkäänlaista osaa; hän näki tytön uudelleen vasta oman tarinansa kokonaan päätyttyä. Ja silti tyttö palasi jollakin sanoin kuvaamattomalla tavalla yhä uudelleen kuin musiikin aihe kaikkien hänen myöhempien hullujen seikkailujensa varrella, ja tytön eriskummallisen tukan loisto kulki punaisena lankana yön tummien, kömpelösti piirrettyjen kuvakudosten halki. Sillä se, mitä seurasi, oli niin epätodennäköistä, että se olisi hyvinkin voinut olla unta.

Kun Syme astui tähtien valaisemalle kadulle, katu oli sillä hetkellä tyhjä. Sitten hän tajusi (jollakin oudolla tavalla), että hiljaisuus oli pikemminkin elävää hiljaisuutta kuin kuollutta. Aivan oven edessä seisoi katulyhty, jonka loiste kultasi hänen takanaan aidan yli kaartuvan puun lehdet. Noin jalan päässä lyhtypylväästä seisoi hahmo, joka oli miltei yhtä jäykkä ja liikkumaton kuin itse pylväs. Silinterihattu ja pitkä lievetakki olivat mustat; jyrkkään varjoon jääneet kasvot olivat melkein yhtä tummat. Vain valoa vasten piirtyvä tulisten hiusten reunus ja jokin uhkaava hänen asennossaan kertoivat, että siinä oli runoilija Gregory. Hän näytti hiukan naamioidulta palkkamurhaajalta, joka odotti vihollistaan miekka kädessä.

Hän teki jonkinlaisen epäröivän tervehdyksen, johon Syme vastasi hiukan muodollisemmin.

”Odotin teitä”, sanoi Gregory. ”Voisinko puhua kanssanne hetken?”

”Toki. Mistä?” kysyi Syme vaisusti ihmetellen.

Gregory huitaisi kepillään lyhtypylvästä ja sitten puuta. ”Tästä ja tästä”, hän huusi, ”järjestyksestä ja anarkiasta. Siinä on teidän kallisarvoinen järjestyksenne, tuo laiha rautalyhty, ruma ja hedelmätön; ja tuossa on anarkia, rehevä, elävä, itseään lisäävä – tuossa on anarkia, vihreän ja kullan loistossa.”

”Yhtä kaikki”, vastasi Syme kärsivällisesti, ”juuri nyt näette puun vain lyhdyn valossa. Milloinhan te koskaan näkisitte lyhdyn puun valossa?” Hetken vaiti oltuaan hän sanoi: ”Mutta saanko kysyä, oletteko seissyt täällä pimeässä vain jatkaaksenne pientä väittelyämme?”

”En”, huusi Gregory niin että ääni kaikui pitkin katua, ”en seissyt täällä jatkaakseni väittelyämme vaan päättääkseni sen ainiaaksi.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen, ja vaikkei Syme ymmärtänyt mitään, hän kuunteli vaistomaisesti jotakin vakavaa odottaen. Gregory alkoi puhua pehmeällä äänellä ja jokseenkin hämmentävä hymy kasvoillaan.

”Herra Syme”, hän sanoi, ”tänä iltana onnistuitte tekemään jotakin varsin merkillistä. Teitte minulle jotakin, mitä yksikään naisesta syntynyt mies ei ole ennen onnistunut tekemään.”

”Tosiaanko!”

”Nyt muistankin”, jatkoi Gregory mietteliäästi, ”että eräs toinenkin onnistui siinä. Erään pennyn matkoja ajaneen höyrylaivan kapteeni (jos oikein muistan) Southendissä. Olette ärsyttänyt minua.”

”Olen hyvin pahoillani”, vastasi Syme vakavasti.

”Pelkäänpä, että raivoni ja teidän loukkauksenne ovat niin järkyttäviä, ettei niitä voi pyyhkiä pois edes anteeksipyynnöllä”, sanoi Gregory hyvin tyynesti. ”Mikään kaksintaistelu ei voisi pyyhkiä sitä pois. Vaikka löisin teidät kuoliaaksi, en voisi pyyhkiä sitä pois. On vain yksi keino, jolla tuo loukkaus voidaan pyyhkiä pois, ja sen keinon minä valitsen. Aion henkeni ja kunniani uhalla todistaa teille, että olitte väärässä siinä, mitä sanoitte.”

”Siinä, mitä sanoin?”

”Sanoitte, etten ollut tosissani anarkismissani.”

”Vakavuudessa on aste-eroja”, vastasi Syme. ”En ole koskaan epäillyt täyttä vilpittömyyttänne siinä mielessä, että piditte sanojanne hyvinkin sanomisen arvoisina, että arvelitte paradoksin voivan herättää ihmiset huomaamaan syrjään jääneen totuuden.”

Gregory tuijotti häntä vakaasti ja tuskaisesti.

”Ettekä missään muussa mielessä”, hän kysyi, ”usko minun olevan tosissani? Pidätte minua flâneurina, joka silloin tällöin pudottelee totuuksia. Ette usko, että olen tosissani syvemmässä, kuolettavammassa mielessä.”

Syme iski keppinsä rajusti kadun kiviin.

”Tosissani!” hän huusi. ”Hyvä luoja! Onko tämä katu tosissaan? Ovatko nämä kirotut kiinalaiset paperilyhdyt tosissaan? Onko koko tämä höskä tosissaan? Tänne tullaan ja puhutaan kasapäin pötyä, kenties jotakin järkevääkin, mutta en juuri arvostaisi miestä, jonka elämässä ei olisi kaiken tämän puheen taustalla jotakin vakavampaa – jotakin vakavampaa, oli se sitten uskonto tai pelkkä juominen.”

”Hyvä on”, sanoi Gregory kasvot synkistyen, ”saatte nähdä jotakin, mikä on vakavampaa kuin juominen tai uskonto.”

Syme seisoi odottamassa tavanomaisen sävyisänä, kunnes Gregory jälleen avasi suunsa.

”Puhuitte äsken siitä, että teillä on uskonto. Onko teillä todella sellainen?”

”No”, sanoi Syme säteilevästi hymyillen, ”nythän me kaikki olemme katolilaisia.”

”Saanko sitten pyytää teitä vannomaan niiden jumalien tai pyhimysten kautta, joita uskontoonne sitten kuuluukin, että ette paljasta sitä, mitä nyt aion kertoa teille, yhdellekään Aadamin pojalle ettekä varsinkään poliisille? Vannotteko sen! Jos suostutte tähän hirvittävään kieltäymykseen, jos suostutte ottamaan sielullenne taakaksi valan, jota teidän ei koskaan pitäisi vannoa, ja tiedon, josta teidän ei koskaan pitäisi edes uneksia, lupaan teille vastineeksi –”

”Te lupaatte minulle vastineeksi?” kysyi Syme toisen vaiettua.

”Lupaan teille hyvin viihdyttävän illan.” Syme otti äkkiä hatun päästään.

”Tarjouksenne”, hän sanoi, ”on aivan liian typerä torjuttavaksi. Te sanotte, että runoilija on aina anarkisti. Olen eri mieltä; mutta toivon ainakin, että hän on aina reilu pelimies. Sallikaa minun tässä ja nyt vannoa kristittynä ja luvata hyvänä toverina ja taiteilijatoverina, etten kerro tästä, mitä se sitten onkin, mitään poliisille. Ja nyt, Colney Hatchin nimessä, mistä on kyse?”

”Luulenpa”, sanoi Gregory levollisesti ja asiaankuulumattomasti, ”että kutsumme ajurin.”

Hän vihelsi kahdesti pitkään, ja kaksipyöräiset vuokravaunut tulivat kolisten katua pitkin. Molemmat nousivat vaunuihin vaiti. Gregory antoi luukun kautta erään Chiswickin puoleisella joenrannalla sijaitsevan vähän tunnetun kapakan osoitteen. Vaunut kiitivät jälleen tiehensä, ja niissä nämä kaksi kummajaista jättivät taakseen kummallisen kaupunkinsa.

---