Uljas Musta

Anna Sewell

Luku 1: Ensimmäinen kotini

Ensimmäinen paikka, jonka muistan selvästi, oli suuri, viihtyisä niitty, jolla oli kirkasvetinen lampi. Lammen ylle kaartui muutamia varjostavia puita, ja sen syvässä päässä kasvoi vihvilöitä ja lumpeita. Toisella puolella näimme pensasaidan yli kynnetyn pellon, toisella portin yli isäntämme talon, joka seisoi tien varressa; niityn yläpäässä oli pihtakuusikko ja alapäässä virtasi puro, jonka ylle työntyi jyrkkä törmä.

Pienenä elin äitini maidolla, sillä en vielä voinut syödä ruohoa. Päivisin juoksin hänen vierellään ja öisin kävin makuulle aivan hänen viereensä. Kuumalla seisoimme lammen rannalla puiden varjossa, ja kylmällä meillä oli metsikön lähellä mukavan lämmin vaja.

Heti kun olin kyllin vanha syömään ruohoa, äitini alkoi käydä päivisin töissä ja tuli iltaisin takaisin.

Niityllä oli lisäkseni kuusi nuorta orivarsaa; he olivat minua vanhempia; jotkut olivat jo melkein täysikasvuisten hevosten kokoisia. Juoksin heidän kanssaan, ja minulla oli kovin hauskaa; laukkasimme kaikki yhdessä niityn ympäri kierroksen toisensa jälkeen niin lujaa kuin pääsimme. Joskus leikkimme olivat melko rajuja, sillä laukkaamisen lisäksi he usein purivat ja potkivat.

Eräänä päivänä, kun potkuja sateli tiuhaan, äitini kutsui minut hirnumalla luokseen ja sanoi sitten:

”Haluan, että kuuntelet tarkoin, mitä aion sinulle sanoa. Täällä asuvat orivarsat ovat oikein kelpo varsoja, mutta he ovat kuormahevosten varsoja eivätkä tietenkään ole oppineet käytöstapoja. Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja olet hyvää sukua; isäsi on näillä seuduilla kuuluisa, ja isoisäsi voitti pokaalin kahtena vuonna Newmarketin laukkakilpailuissa; isoäitisi oli lempeäluonteisin hevonen, jonka olen koskaan tuntenut, ja luulen, ettet ole koskaan nähnyt minun potkivan tai purevan. Toivon, että kasvat lempeäksi ja hyväksi etkä koskaan opi pahoja tapoja; tee työsi mielelläsi, nosta jalkojasi kunnolla ravatessasi äläkä koskaan pure tai potki edes leikilläsi.”

En ole koskaan unohtanut äitini neuvoja; tiesin, että hän oli viisas vanha hevonen, ja isäntämme piti häntä suuressa arvossa. Hänen nimensä oli Duchess, mutta isäntä kutsui häntä usein Petiksi.

Isäntämme oli hyvä, lempeä mies. Häneltä saimme hyvää ruokaa, hyvän suojan ja lempeitä sanoja; hän puhui meille yhtä lempeästi kuin pienille lapsilleen. Me kaikki pidimme hänestä, ja äitini rakasti häntä kovasti. Kun hän näki isännän portilla, hän hirnui ilosta ja ravasi hänen luokseen. Isäntä taputti ja silitti häntä ja sanoi: ”No, vanha Pet, mitenkäs pikku Darkiesi voi?” Olin väriltäni himmeänmusta, ja siksi hän kutsui minua Darkieksi; sitten hän antoi minulle palan leipää, joka maistui oikein hyvältä, ja toisinaan hän toi äidilleni porkkanan. Kaikki hevoset tulivat hänen luokseen, mutta luulen, että me olimme hänen suosikkinsa. Markkinapäivinä äitini vei hänet aina kaupunkiin kevyillä kieseillä.

Muuan kyntöpoika nimeltä Dick kävi toisinaan niityllämme poimimassa karhunvatukoita pensasaidasta. Kun hän oli syönyt kyllikseen, hän piti varsojen kanssa omien sanojensa mukaan hauskaa: hän heitteli heitä kivillä ja kepeillä saadakseen heidät laukkaamaan. Emme juuri piitanneet hänestä, sillä saatoimme laukata tiehemme; joskus kivi kuitenkin osui meihin ja teki kipeää.

Eräänä päivänä hän oli taas siinä puuhassa eikä tiennyt isännän olevan viereisellä pellolla; siellä isäntä kuitenkin oli ja katseli, mitä tapahtui; silmänräpäyksessä hän hyppäsi pensasaidan yli, tarttui Dickiä käsivarresta ja antoi hänelle sellaisen korvapuustin, että poika ulvoi kivusta ja hämmästyksestä. Heti kun näimme isännän, ravasimme lähemmäksi katsomaan, mitä tapahtui.

”Paha poika!” hän sanoi. ”Paha poika, kun ajat varsoja takaa! Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinen kerta, mutta viimeiseksi se jää. Siinä – ota rahasi ja mene kotiin; en enää huoli sinua tilalleni.” Niinpä emme enää koskaan nähneet Dickiä. Vanha Daniel, joka huolehti hevosista, oli aivan yhtä lempeä kuin isäntämme, joten meidän oli hyvä olla.

---