Pikku prin­ses­sa

Frances Hodgson Burnett

Luku 1: Sara

Eräänä pimeänä talvipäivänä, kun keltainen sumu lepäsi Lontoon kaduilla niin sankkana ja raskaana, että katulamput oli sytytetty ja näyteikkunoissa loisti kaasuvalo niin kuin öisin, erikoisen näköinen pikkutyttö istui isänsä kanssa vuokravaunuissa, jotka kulkivat melko hitaasti pitkin kaupungin suuria pääkatuja.

Hän istui jalat alleen vedettyinä ja nojasi isäänsä, joka piti häntä kainalossaan, ja tuijotti ikkunasta ohikulkevia ihmisiä suurissa silmissään kummallisen pikkuvanha, mietteliäs ilme.

Hän oli niin pieni tyttö, ettei hänen pienillä kasvoillaan odottanut näkevänsä sellaista ilmettä. Jopa kaksitoistavuotiaalla se olisi tuntunut vanhan ihmisen ilmeeltä, ja Sara Crewe oli vasta seitsemän. Hän kuitenkin haaveili alinomaa ja ajatteli kummallisia asioita eikä itse muistanut aikaa, jolloin ei olisi pohtinut aikuisia ja heidän maailmaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi elänyt kauan, kauan.

Juuri nyt hän muisteli matkaa, jonka oli vastikään tehnyt Bombaysta isänsä kapteeni Crewen kanssa. Hän ajatteli suurta laivaa, sillä äänettömästi edestakaisin kulkevia laskaareja, kuumalla kannella leikkiviä lapsia ja joitakin nuorten upseerien vaimoja, jotka tuon tuostakin koettivat saada hänet juttelemaan kanssaan ja nauroivat hänen puheilleen.

Eniten hän ajatteli sitä, miten kummallista oli, että ensin oltiin Intiassa paahtavan auringon alla, sitten keskellä valtamerta ja sitten ajettiin oudoissa vaunuissa pitkin outoja katuja, joilla päivä oli yhtä pimeä kuin yö. Se tuntui hänestä niin hämmentävältä, että hän siirtyi lähemmäs isäänsä.

”Isä”, hän sanoi hiljaisella, salaperäisellä pikku äänellä, melkein kuiskaten. ”Isä.”

”Mikä on, rakkaani?” kapteeni Crewe vastasi, veti hänet lähemmäs itseään ja katsoi alas hänen kasvoihinsa. ”Mitä Sara miettii?”

”Onko tämä se paikka?” Sara kuiskasi ja painautui vielä lähemmäs isäänsä. ”Onko, isä?”

”On, pikku Sara, tämä se on. Olemme vihdoin perillä.” Ja vaikka hän oli vasta seitsemänvuotias, hän tiesi, että isä oli surullinen sanoessaan sen.

Hänestä tuntui olevan jo monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut valmistella häntä ”paikkaa” varten – sillä nimellä hän sitä aina kutsui. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä kaivannut äitiään. Nuori, komea, rikas ja häntä hemmotteleva isä tuntui olevan hänen ainoa omaisensa koko maailmassa. He olivat aina leikkineet yhdessä ja olleet toisilleen rakkaita. Hän tiesi isän olevan rikas vain siksi, että oli kuullut ihmisten sanovan niin silloin, kun nämä luulivat, ettei hän kuunnellut, ja hän oli myös kuullut heidän sanovan, että hänkin olisi rikas, kun kasvaisi isoksi. Hän ei tiennyt kaikkea, mitä rikkaana oleminen merkitsi. Hän oli aina asunut kauniissa bungalowissa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä salaam-kumarruksin, kutsuivat häntä ”neiti sahibiksi” ja antoivat hänen kaikessa saada tahtonsa läpi. Hänellä oli ollut leluja ja lemmikkejä sekä häntä palvova ayah, ja vähitellen hän oli oppinut, että rikkailla oli kaikkea sellaista. Muuta hän ei kuitenkaan asiasta tiennyt.

Lyhyen elämänsä aikana häntä oli huolettanut vain yksi asia, ja se oli ”paikka”, johon hänet jonakin päivänä vietäisiin. Intian ilmasto oli lapsille hyvin epäterveellinen, ja heidät lähetettiin sieltä pois niin pian kuin mahdollista – yleensä Englantiin kouluun. Hän oli nähnyt muiden lasten lähtevän ja kuullut heidän isiensä ja äitiensä puhuvan kirjeistä, joita he saivat lapsiltaan. Hän oli tiennyt, että hänenkin olisi pakko lähteä, ja vaikka isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivat joskus houkutelleet häntä, häntä oli vaivannut ajatus, ettei isä voinut jäädä hänen luokseen.

”Etkö sinä voisi tulla minun kanssani siihen paikkaan, isä?” hän oli kysynyt viisivuotiaana. ”Etkö sinäkin voisi mennä kouluun? Minä auttaisin sinua läksyissä.”

”Mutta eihän sinun tarvitse olla siellä kovin pitkään, pikku Sara”, isä oli aina sanonut. ”Menet mukavaan taloon, jossa on paljon pikkutyttöjä, ja saatte leikkiä yhdessä, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja, ja sinä kasvat niin nopeasti, että tuntuu kuin tuskin vuosi olisi kulunut, kun olet jo tarpeeksi iso ja viisas palaamaan isän luo ja huolehtimaan hänestä.”

Sitä hän oli mielellään ajatellut. Huolehtia isän kodista, ratsastaa hänen kanssaan ja istua hänen pöytänsä päässä, kun hän järjesti päivälliskutsuja, jutella hänen kanssaan ja lukea hänen kirjojaan – sitä hän haluaisi kaikkein mieluiten maailmassa, ja jos sen saavuttaakseen oli lähdettävä siihen Englannissa olevaan ”paikkaan”, hänen oli päätettävä lähteä. Hän ei välittänyt kovin paljon muista pikkutytöistä, mutta jos hänellä olisi kylliksi kirjoja, hän voisi lohduttautua niillä. Kirjoista hän piti enemmän kuin mistään muusta, ja oikeastaan hän keksi alinomaa tarinoita kauniista asioista ja kertoi niitä itselleen. Joskus hän oli kertonut niitä isälleen, ja isä oli pitänyt niistä yhtä paljon kuin hän itse.

”No, isä”, hän sanoi hiljaa, ”jos kerran olemme täällä, kai meidän täytyy tyytyä kohtaloomme.”

Isä nauroi hänen pikkuvanhalle puheelleen ja suuteli häntä. Itse hän ei suinkaan ollut tyytynyt kohtaloonsa, vaikka tiesi, että hänen oli salattava se. Hänen omalaatuinen pikku Saransa oli ollut hänelle mitä parasta seuraa, ja hänestä tuntui, että hän olisi yksinäinen mies palatessaan Intiaan ja astuessaan bungalowiinsa tietäen, ettei pieni valkopukuinen hahmo enää tulisi häntä vastaan. Siksi hän piti tyttöä hyvin tiukasti kainalossaan, kun vaunut vierivät suurelle, ankealle aukiolle, jonka laidalla heidän määränpäänään oleva talo sijaitsi.

Se oli suuri, ankea tiilitalo, aivan samanlainen kuin kaikki muutkin saman rivin talot, paitsi että sen ulko-ovessa kiilsi messinkilaatta, johon oli kaiverrettu mustin kirjaimin:

Neiti Minchin,

Hienostotyttöjen sisäoppilaitos.

”Tässä sitä ollaan, Sara”, kapteeni Crewe sanoi niin iloisesti kuin suinkin osasi. Sitten hän nosti tytön vaunuista, ja he nousivat portaat ja soittivat ovikelloa. Sara ajatteli jälkeenpäin usein, että talo oli jotenkin aivan samanlainen kuin neiti Minchin. Se oli arvokas ja hyvin kalustettu, mutta kaikki siinä oli rumaa, ja nojatuoleissakin tuntui olevan kovat luut. Eteisessä kaikki oli kovaa ja kiillotettua – nurkassa seisovan kaappikellon kuukasvojen punaisilla poskillakin oli ankara, lakattu ilme. Salongin lattiaa peitti ruudullinen matto, tuolit olivat neliskulmaisia, ja raskaan marmorisen takanreunuksen päällä oli raskas marmorikello.

Istuessaan yhdelle jäykistä mahonkituoleista Sara vilkaisi ympärilleen omaan nopeaan tapaansa.

”En pidä tästä, isä”, hän sanoi. ”Mutta luulisin, etteivät sotilaatkaan – edes urheat – oikeastaan pidä taisteluun lähtemisestä.”

Tälle kapteeni Crewe nauroi aivan ääneen. Hän oli nuori ja täynnä elämäniloa eikä koskaan kyllästynyt kuulemaan Saran kummallisia puheita.

”Voi, pikku Sara”, hän sanoi. ”Mitä minä teen, kun kukaan ei ole sanomassa minulle vakavia asioita? Kukaan muu ei ole aivan yhtä vakava kuin sinä.”

”Mutta miksi vakavat asiat naurattavat sinua noin?” Sara kysyi.

”Koska sinä olet niin hauska sanoessasi niitä”, isä vastasi ja nauroi entistä enemmän. Sitten hän yhtäkkiä tempaisi Saran syliinsä ja suuteli häntä lujasti; nauru lakkasi kerralla, ja näytti melkein siltä kuin hänen silmiinsä olisi noussut kyyneleitä.

Juuri silloin neiti Minchin astui huoneeseen. Saran mielestä hän muistutti kovasti taloaan: pitkä ja ankea, kunniallinen ja ruma. Hänellä oli suuret, kylmät kalamaiset silmät ja suuri, kylmä kalamainen hymy. Hymy levisi oikein leveäksi, kun hän näki Saran ja kapteeni Crewen. Hän oli kuullut nuoresta sotilaasta paljon mieluisaa siltä naiselta, joka oli suositellut tälle hänen kouluaan. Hän oli muun muassa kuullut, että tämä oli rikas isä, joka oli valmis käyttämään paljon rahaa pieneen tyttäreensä.

”On suuri etuoikeus saada huolehtia näin kauniista ja lupaavasta lapsesta, kapteeni Crewe”, hän sanoi, otti Saran käden omaansa ja silitti sitä. ”Lady Meredith on kertonut minulle hänen poikkeuksellisesta älykkyydestään. Älykäs lapsi on suuri aarre minun kouluni kaltaisessa oppilaitoksessa.”

Sara seisoi hiljaa katse neiti Minchinin kasvoihin kiinnittyneenä. Tavalliseen tapaansa hän ajatteli jotakin kummallista.

”Miksi hän sanoo, että olen kaunis lapsi?” hän mietti. ”Enhän minä ole ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pikkutyttö Isobel on kaunis. Hänellä on hymykuopat ja ruusunpunaiset posket ja pitkät kullanväriset hiukset. Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; sitä paitsi minä olen laiha lapsi enkä vähääkään kaunis. Olen rumimpia lapsia, joita olen ikinä nähnyt. Hän aloittaa puhumalla satuja.”

Hän erehtyi kuitenkin pitäessään itseään rumana lapsena. Hän ei vähääkään muistuttanut Isobel Grangea, joka oli ollut rykmentin kaunotar, mutta hänessä oli aivan omaa erikoista viehätystään. Hän oli hoikka ja notkea olento, ikäisekseen melko pitkä, ja hänen pienet kasvonsa olivat voimakasilmeiset ja viehättävät. Hiukset olivat tuuheat ja aivan mustat ja kihartuivat vain latvoista; silmät olivat tosin vihertävänharmaat, mutta ne olivat suuret, ihmeelliset silmät, joita reunustivat pitkät mustat ripset, ja vaikka hän itse ei pitänyt niiden väristä, monet muut pitivät. Silti hän uskoi lujasti olevansa ruma pikkutyttö, eikä neiti Minchinin imartelu lainkaan ilahduttanut häntä.

”Minä puhuisin satuja, jos sanoisin häntä kauniiksi”, hän ajatteli, ”ja tietäisin kyllä puhuvani satuja. Luulen, että olen yhtä ruma kuin hän – omalla tavallani. Miksi hän sanoi niin?”

Kun Sara oli tuntenut neiti Minchinin kauemmin, hän sai tietää, miksi tämä oli sanonut niin. Hän huomasi, että neiti Minchin sanoi samaa jokaiselle lapsensa kouluun tuovalle isälle ja äidille.

Sara seisoi isänsä lähellä ja kuunteli, kun isä ja neiti Minchin keskustelivat. Hänet oli tuotu sisäoppilaitokseen, koska lady Meredithin kaksi pikkutyttöä olivat käyneet siellä koulua ja kapteeni Crewe arvosti suuresti lady Meredithin kokemusta. Sarasta tulisi niin sanottu ”etuoikeutettu sisäoppilas”, ja hän saisi nauttia vielä suuremmista etuoikeuksista kuin etuoikeutetut sisäoppilaat tavallisesti. Hän saisi oman kauniin makuuhuoneen ja olohuoneen; hän saisi ponin ja vaunut sekä kamarineidon sen ayahin tilalle, joka oli ollut hänen hoitajanaan Intiassa.

”En ole vähääkään huolissani hänen koulutuksestaan”, kapteeni Crewe sanoi hilpeästi nauraen samalla kun piteli Saran kättä ja taputteli sitä. ”Vaikeaa tulee olemaan se, miten estää häntä oppimasta liian nopeasti ja liikaa. Hän istuu aina pikku nenä kiinni kirjoissa. Hän ei lue niitä, neiti Minchin; hän ahmii ne kuin olisi pieni susi eikä pikkutyttö. Hän kaipaa aina nälkäisesti uusia kirjoja ahmittavakseen, ja hän haluaa aikuisten kirjoja – oikein suuria ja paksuja – ranskan- ja saksankielisiä siinä kuin englanninkielisiäkin – historiaa ja elämäkertoja ja runoilijoita ja kaikenlaista muuta. Raahatkaa hänet pois kirjojen äärestä, kun hän lukee liikaa. Pankaa hänet ratsastamaan ponillaan Row’lla tai lähtemään ostamaan uusi nukke. Hänen pitäisi leikkiä enemmän nukeilla.”

”Isä”, Sara sanoi. ”Ymmärräthän, että jos kävisin ostamassa uuden nuken muutaman päivän välein, minulla olisi niitä niin paljon, etten voisi kiintyä kaikkiin. Nukkien pitäisi olla läheisiä ystäviä. Emilystä tulee minun läheinen ystäväni.”

Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniä, ja neiti Minchin katsoi kapteeni Crewea.

”Kuka Emily on?” neiti Minchin kysyi.

”Kerro hänelle, Sara”, kapteeni Crewe sanoi hymyillen.

Saran vihreänharmaissa silmissä oli hänen vastatessaan hyvin vakava ja lempeä ilme.

”Se on nukke, jota minulla ei vielä ole”, hän sanoi. ”Se on nukke, jonka isä ostaa minulle. Lähdemme yhdessä etsimään sitä. Olen antanut sille nimeksi Emily. Siitä tulee ystäväni, kun isä on lähtenyt. Haluan sen, jotta voin puhua sille isästä.”

Neiti Minchinin suuri, kalamainen hymy kävi perin imartelevaksi.

”Miten omaperäinen lapsi!” hän sanoi. ”Mikä suloinen pikku olento!”

”Niin”, kapteeni Crewe sanoi ja veti Saran lähelleen. ”Hän on suloinen pikku olento. Pitäkää hänestä oikein hyvää huolta minun puolestani, neiti Minchin.”

Sara asui isänsä kanssa hotellissa useita päiviä; oikeastaan hän viipyi isän luona aina siihen asti, kun tämä lähti laivalla takaisin Intiaan. He kävivät yhdessä monissa suurissa liikkeissä ja ostivat paljon tavaraa. He ostivat tosiaan paljon enemmän kuin Sara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli harkitsematon, viaton nuori mies ja halusi pikkutyttönsä saavan kaiken, mitä tämä ihaili ja mitä hän itse ihaili, joten he yhdessä kokosivat seitsenvuotiaalle lapselle aivan liian komean vaatevaraston. Siinä oli kalliilla turkiksilla somistettuja samettipukuja ja pitsipukuja ja kirjailtuja pukuja ja hattuja, joissa oli suuria pehmeitä strutsinsulkia, ja kärpännahkatakkeja ja -muhveja ja laatikoittain pikkuruisia hansikkaita ja nenäliinoja ja silkkisukkia niin ylenpalttiset määrät, että kohteliaat nuoret myyjättäret tiskien takana kuiskivat toisilleen, että tuon kummallisen, suurisilmäisen ja vakavakatseisen pikkutytön täytyi olla vähintäänkin joku vieraan maan prinsessa – ehkä intialaisen radžan pikkutytär.

Ja lopulta he löysivät Emilyn, mutta he kävivät monissa lelukaupoissa ja katselivat hyvin paljon nukkeja, ennen kuin viimein löysivät sen.

”Haluan, että se näyttää siltä kuin se ei oikeasti olisikaan nukke”, Sara sanoi. ”Haluan, että se näyttää siltä kuin se kuuntelisi, kun puhun sille. Nukeissa on se vika, isä” – hän kallisti päätään ja pohdiskeli puhuessaan – ”nukeissa on se vika, etteivät ne koskaan näytä kuulevan.” Niinpä he katselivat suuria ja pieniä nukkeja – mustasilmäisiä ja sinisilmäisiä nukkeja – nukkeja, joilla oli ruskeat kiharat, ja nukkeja, joilla oli kullanväriset palmikot, puettuja ja pukemattomia nukkeja.

”Katsos”, Sara sanoi heidän tutkiessaan nukkea, jolla ei ollut vaatteita. ”Jos sillä ei ole pukuja, kun löydän sen, voimme viedä sen ompelijalle ja teettää sille sopivat vaatteet. Ne istuvat paremmin, jos niitä sovitetaan.”

Usean pettymyksen jälkeen he päättivät jatkaa jalkaisin, katsella näyteikkunoita ja antaa vaunujen seurata perässä. He olivat kulkeneet kahden tai kolmen liikkeen ohi menemättä edes sisään, kun Sara äkkiä hätkähti ja tarttui isänsä käsivarteen heidän lähestyessään kauppaa, joka ei oikeastaan ollut kovin suurikaan.

”Oi, isä!” hän huudahti. ”Tuolla on Emily!”

Hänen kasvoilleen oli noussut puna, ja vihreänharmaissa silmissä oli ilme kuin hän olisi juuri tunnistanut jonkun läheisen ja rakkaan.

”Sehän odottaa meitä!” hän sanoi. ”Mennään sisään sen luo.”

”Voi hyvänen aika!” kapteeni Crewe sanoi. ”Minusta tuntuu kuin tarvitsisimme jonkun esittelemään meidät.”

”Sinun täytyy esitellä minut, ja minä esittelen sinut”, Sara sanoi. ”Mutta minä tunnistin sen heti kun näin sen – ehkä sekin siis tunnisti minut.”

Ehkä se olikin tunnistanut hänet. Ainakin sen silmissä oli hyvin älykäs ilme, kun Sara otti sen syliinsä. Se oli suuri nukke, mutta ei niin suuri, ettei sitä olisi ollut helppo kantaa mukana; sillä oli luonnostaan kihartuvat kullanruskeat hiukset, jotka laskeutuivat sen ympärille kuin viitta, ja kirkkaat, syvän harmaansiniset silmät, joita kehystivät pehmeät tuuheat ripset, oikeat silmäripset eivätkä pelkät maalatut viivat.

”Tietenkin”, Sara sanoi pitäen nukkea polvellaan ja katsoen sitä kasvoihin – ”tietenkin tämä on Emily, isä.”

Niin Emily ostettiin ja vietiin toden totta lastenvaateliikkeeseen, jossa siitä otettiin mitat yhtä komeaa vaatevarastoa varten kuin Saran omakin oli. Sekin sai pitsipukuja ja sametti- ja musliinipukuja ja hattuja ja takkeja ja kauniita pitsikoristeisia alusvaatteita ja hansikkaita ja nenäliinoja ja turkiksia.

”Haluaisin, että se näyttäisi aina lapselta, jolla on hyvä äiti”, Sara sanoi. ”Minä olen sen äiti, vaikka aionkin tehdä siitä itselleni toverin.”

Kapteeni Crewe olisi todella nauttinut ostoksilla käymisestä suunnattomasti, ellei surullinen ajatus olisi alinomaa kaihertanut hänen sydäntään. Kaikki tämä merkitsi sitä, että hänen oli erottava rakkaasta, omalaatuisesta pikku toveristaan.

Samana yönä hän nousi vuoteestaan keskellä yötä ja meni seisomaan Saran ääreen katselemaan tyttöä, joka makasi unessa Emily sylissään. Saran mustat hiukset olivat levällään tyynyllä ja sekoittuivat Emilyn kullanruskeisiin hiuksiin; molemmilla oli pitsiröyhelöiset yöpaidat ja pitkät silmäripset, jotka lepäsivät poskilla ja kaartuivat ylöspäin. Emily näytti niin oikealta lapselta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen läsnäolosta. Hän huokaisi syvään ja nyki viiksiään poikamainen ilme kasvoillaan.

”Voi sentään, pikku Sara!” hän sanoi itsekseen. ”Et taida tietää, miten kovasti isäsi tulee sinua ikävöimään.”

Seuraavana päivänä hän vei Saran neiti Minchinin luo ja jätti hänet sinne. Kapteeni Crewen oli määrä lähteä laivalla seuraavana aamuna. Hän selitti neiti Minchinille, että hänen asianajajansa, herrat Barrow & Skipworth, hoitivat hänen asioitaan Englannissa ja antaisivat neiti Minchinille kaikki tämän haluamat neuvot ja että he maksaisivat laskut, jotka tämä lähettäisi Saran kuluista. Hän kirjoittaisi Saralle kahdesti viikossa, ja Saran oli saatava kaikki pyytämänsä huvitukset.

”Hän on järkevä pikku olento, eikä hän koskaan halua mitään sellaista, mitä hänelle ei voisi huoletta antaa”, hän sanoi.

Sitten hän meni Saran kanssa tämän pieneen olohuoneeseen, ja he hyvästelivät toisensa. Sara istui hänen polvellaan, piteli isän takin kauluskäänteitä pienissä käsissään ja katsoi pitkään ja tarkkaan hänen kasvojaan.

”Opetteletko minua ulkoa, pikku Sara?” hän kysyi silitellen tytön hiuksia.

”En”, Sara vastasi. ”Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet sydämeni sisällä.” Ja he kietoivat käsivartensa toistensa ympärille ja suutelivat kuin eivät koskaan päästäisi toisistaan irti.

Kun vaunut ajoivat pois ovelta, Sara istui olohuoneensa lattialla kädet leuan alla ja seurasi niitä katseellaan, kunnes ne olivat kääntyneet aukion kulman taakse. Emily istui hänen vieressään, ja sekin katseli niiden perään. Kun neiti Minchin lähetti sisarensa neiti Amelian katsomaan, mitä lapsi teki, tämä huomasi, ettei saanut ovea auki.

”Olen pannut sen lukkoon”, kuului sisältä kummallinen, kohtelias pikku ääni. ”Haluan olla aivan yksin, jos sallitte.”

Neiti Amelia oli lihava ja lyhytläntä, ja hän pelkäsi sisartaan kovasti. Hän oli oikeastaan sisaruksista hyväntahtoisempi, mutta totteli aina neiti Minchiniä. Hän palasi alakertaan miltei pelästyneen näköisenä.

”En ole koskaan nähnyt noin hassua, pikkuvanhaa lasta, sisar”, hän sanoi. ”Hän on lukinnut itsensä sisään, eikä hänestä kuulu pihaustakaan.”

”Se on paljon parempi kuin jos hän potkisi ja kirkuisi, kuten jotkut tekevät”, neiti Minchin vastasi. ”Luulin, että noin hemmoteltu lapsi saisi koko talon sekaisin. Jos joku lapsi on saanut kaikessa tahtonsa läpi, niin hän.”

”Olen availlut hänen matka-arkkujaan ja pannut hänen tavaroitaan paikoilleen”, neiti Amelia sanoi. ”En ole koskaan nähnyt mitään sellaista – soopelia ja kärpännahkaa hänen takeissaan ja aitoa Valenciennesin pitsiä hänen alusvaatteissaan. Sinä olet nähnyt joitakin hänen vaatteitaan. Mitä sinä niistä oikein ajattelet?”

”Minusta ne ovat aivan naurettavia”, neiti Minchin vastasi terävästi, ”mutta ne näyttävät oikein hyviltä jonon kärjessä, kun viemme koululaiset sunnuntaina kirkkoon. Hänelle on hankittu kaikki kuin pikku prinsessalle.”

Ja ylhäällä lukitussa huoneessa Sara ja Emily istuivat lattialla ja tuijottivat kulmaa, jonka taakse vaunut olivat kadonneet, samalla kun kapteeni Crewe katseli taakseen, vilkutti ja lähetti lentosuukkoja kuin ei olisi millään voinut lakata.

---