Bas­ker­vil­len koira

Arthur Conan Doyle

1. luku: Herra Sherlock Holmes

Aamiaispöydässä istui herra Sherlock Holmes, joka nousi aamuisin tavallisesti hyvin myöhään, paitsi silloin kun oli valvonut koko yön, mikä ei sekään ollut harvinaista. Seisoin takan edessä olevalla matolla ja nostin käteeni kepin, jonka vieraamme oli unohtanut edellisenä iltana. Se oli komea, paksu, pyöreänuppinen puukeppi, niin sanottu ”Penangin lakimies”. Heti nupin alapuolella oli leveä hopeahela, lähes tuuman levyinen. Siihen oli kaiverrettu ”James Mortimerille, M.R.C.S., ystäviltään C.C.H:sta” sekä vuosiluku ”1884”. Se oli juuri sellainen keppi, jota vanhan ajan perhelääkäri piti mukanaan – arvokas, vankka ja luottamusta herättävä.

”No, Watson, mitä siitä päättelet?”

Holmes istui selin minuun, enkä ollut mitenkään ilmaissut, mitä puuhasin.

”Mistä tiesit, mitä tein? Sinulla taitaa olla silmät selässäkin.”

”Edessäni on ainakin hyvin kiillotettu, hopeoitu kahvipannu”, hän sanoi. ”Mutta kerrohan, Watson, mitä päättelet vieraamme kepistä? Kun emme ikävä kyllä tavanneet häntä emmekä lainkaan tiedä hänen asiaansa, tämä sattumalta jäänyt muisto saa merkitystä. Kerrohan, millaisen kuvan saat miehestä keppiä tutkimalla.”

”Luulen”, sanoin ja koetin seurata ystäväni menetelmiä niin pitkälle kuin kykenin, ”että tohtori Mortimer on menestynyt, iäkäs lääkäri, jota pidetään suuressa arvossa, koskapa hänen tuttavansa ovat antaneet hänelle tämän arvostuksensa osoituksen.”

”Hyvä!” sanoi Holmes. ”Erinomaista!”

”Luulen myös, että hän on todennäköisesti maalaislääkäri, joka kulkee suuren osan potilasmatkoistaan jalan.”

”Millä perusteella?”

”Koska tämä keppi on alkuperäisestä komeudestaan huolimatta niin kolhiintunut, että tuskin voin kuvitella kaupunkilääkärin pitävän sitä mukanaan. Paksu rautakärki on kulunut lyhyeksi, joten on selvää, että hän on kävellyt sen kanssa hyvin paljon.”

”Täysin pätevää päättelyä!” sanoi Holmes.

”Ja sitten on vielä tuo ’ystäviltään C.C.H:sta’. Arvelisin lyhenteen tarkoittavan jotakin paikallista metsästysseuraa, jonka jäseniä hän on kenties auttanut kirurgin taidoillaan ja joka on antanut hänelle vastalahjaksi pienen huomionosoituksen.”

”Todellakin, Watson, sinä ylität itsesi”, sanoi Holmes, työnsi tuolinsa taaksepäin ja sytytti savukkeen. ”Minun on sanottava, että kaikissa niissä kertomuksissa, joita olet ystävällisesti laatinut omista vaatimattomista saavutuksistani, olet tapasi mukaan aliarvioinut omia kykyjäsi. Kenties et itse säteile valoa, mutta välität sitä. Joillakuilla ihmisillä on hämmästyttävä kyky antaa neroudelle virikkeitä, vaikkeivät he itse olekaan neroja. Tunnustan, hyvä ystävä, että olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa.”

Hän ei ollut koskaan ennen sanonut mitään sen veroista, ja minun on myönnettävä, että hänen sanansa ilahduttivat minua suuresti, sillä minua oli usein närkästyttänyt hänen välinpitämätön suhtautumisensa ihailuuni ja yrityksiini tehdä hänen menetelmiään tunnetuiksi. Olin myös ylpeä ajatellessani, että hallitsin hänen menetelmänsä jo niin hyvin, että hän hyväksyi tapani soveltaa sitä. Hän otti nyt kepin käsistäni ja tarkasteli sitä muutaman minuutin paljain silmin. Sitten hän laski savukkeen kädestään kiinnostunut ilme kasvoillaan, vei kepin ikkunan luo ja tutki sitä uudelleen kuperan linssin läpi.

”Kiinnostavaa, joskin alkeellista”, hän sanoi palatessaan mielipaikalleen sohvan nurkkaan. ”Kepissä on kyllä vihje tai pari. Niiden pohjalta voimme tehdä useita päätelmiä.”

”Jäikö minulta jotakin huomaamatta?” kysyin hieman omahyväisenä. ”Eihän minulta sentään ole jäänyt mitään olennaista huomaamatta?”

”Pelkäänpä, hyvä Watson, että useimmat päätelmäsi olivat vääriä. Kun sanoin sinun antavan minulle virikkeitä, tarkoitin suoraan sanottuna sitä, että virhepäätelmiäsi havaitessani pääsin silloin tällöin totuuden jäljille. Et silti ole tässä tapauksessa kokonaan väärässä. Mies on varmasti maalaislääkäri. Ja hän kävelee paljon.”

”Olin siis oikeassa.”

”Siltä osin.”

”Mutta siinähän oli kaikki.”

”Ei, ei, hyvä Watson, ei kaikki – ei suinkaan kaikki. Huomauttaisin esimerkiksi, että lääkäri saa lahjan todennäköisemmin sairaalalta kuin metsästysseuralta ja että kirjaimet ’C.C.’ sairaalan nimen alussa tuovat hyvin luontevasti mieleen sanat ’Charing Cross’.”

”Saatat olla oikeassa.”

”Se on todennäköistä. Ja jos otamme sen työhypoteesiksi, saamme uuden pohjan, jolta voimme ryhtyä muodostamaan kuvaa tuntemattomasta vieraastamme.”

”No, jos siis ’C.C.H.’ on lyhenne nimestä ’Charing Cross Hospital’, mitä muuta voimme päätellä?”

”Eikö sinulle tule mitään mieleen? Tunnet menetelmäni. Sovella niitä!”

”Mieleeni tulee vain se ilmeinen päätelmä, että mies on harjoittanut ammattiaan kaupungissa ennen maalle siirtymistään.”

”Uskaltaisimme luullakseni mennä hieman pidemmällekin. Tarkastele asiaa tältä kannalta. Missä tilanteessa tällainen lahja todennäköisimmin annettaisiin? Milloin hänen ystävänsä hankkisivat yhdessä lahjan hyvän tahtonsa osoitukseksi? Tietenkin silloin kun tohtori Mortimer jätti sairaalan palveluksen perustaakseen oman vastaanoton. Tiedämme, että lahja on annettu. Uskomme, että hän on siirtynyt kaupunkisairaalasta maalaislääkäriksi. Menemmekö siis päätelmissämme liian pitkälle, jos sanomme, että lahja annettiin tämän muutoksen yhteydessä?”

”Se vaikuttaa tosiaan todennäköiseltä.”

”Huomaathan nyt, ettei hän ole voinut kuulua sairaalan vakinaiseen lääkärikuntaan, sillä sellaisen paikan voi saada vain Lontoossa asemansa vakiinnuttanut lääkäri, eikä sellainen ajautuisi maaseudulle. Mikä hän sitten oli? Jos hän oli sairaalassa mutta ei kuulunut sen lääkärikuntaan, hän saattoi olla vain apulaiskirurgi tai apulaislääkäri – tuskin sen kummempi kuin opintojensa loppuvaiheessa oleva opiskelija. Ja hän lähti viisi vuotta sitten – vuosiluku on kepissä. Näin vakava, keski-ikäinen perhelääkärisi katoaa olemattomiin, hyvä Watson, ja tilalle ilmestyy alle kolmikymmenvuotias nuorimies, ystävällinen, kunnianhimoton ja hajamielinen, jolla on lemmikkikoira. Sen sanoisin olevan karkeasti arvioiden terrieriä suurempi ja mastiffia pienempi.”

Nauroin epäuskoisesti, kun Sherlock Holmes nojautui sohvallaan taaksepäin ja puhalsi pieniä, häälyviä savurenkaita kohti kattoa.

”Jälkimmäistä osaa en pysty tarkistamaan”, sanoin, ”mutta ainakaan ei ole vaikeaa saada selville muutamia seikkoja miehen iästä ja lääkärinurasta.” Otin pienestä lääketieteellisten kirjojen hyllystäni Medical Directoryn ja etsin nimen. Mortimereja oli useita, mutta vain yksi saattoi olla vieraamme. Luin hänen tietonsa ääneen.

”Mortimer, James, M.R.C.S., 1882, Grimpen, Dartmoor, Devon. Apulaiskirurgina Charing Crossin sairaalassa vuodesta 1882 vuoteen 1884. Saanut vertailevan patologian Jackson-palkinnon kirjoituksestaan ’Onko sairaus paluuta aiempaan kehitysvaiheeseen?’ Ruotsin patologisen seuran kirjeenvaihtajajäsen. Kirjoittanut ’Eräitä atavismin oikkuja’ (Lancet 1882). ’Edistymmekö?’ (Journal of Psychology, maaliskuu 1883). Grimpenin, Thorsleyn ja High Barrow’n pitäjien virkalääkäri.”

”Ei mainintaa siitä paikallisesta metsästysseurasta, Watson”, sanoi Holmes ilkikurisesti hymyillen, ”mutta maalaislääkäri, kuten sangen terävästi havaitsit. Päätelmäni ovat mielestäni varsin hyvin perusteltuja. Mitä adjektiiveihin tulee, sanoin muistaakseni ystävällinen, kunnianhimoton ja hajamielinen. Kokemukseni mukaan tässä maailmassa vain ystävällinen mies saa arvostuksenosoituksia, vain kunnianhimoton luopuu urastaan Lontoossa siirtyäkseen maaseudulle ja vain hajamielinen jättää tunnin huoneessasi odotettuaan keppinsä eikä käyntikorttiaan.”

”Entä koira?”

”On tottunut kantamaan tätä keppiä isäntänsä perässä. Keppi on painava, joten koira on pitänyt sitä lujasti keskeltä, ja sen hampaiden jäljet näkyvät hyvin selvästi. Jälkien välinen etäisyys osoittaa, että koiran leuka on mielestäni liian leveä terrierin leuaksi eikä tarpeeksi leveä mastiffin leuaksi. Se on saattanut olla – niin, kautta Jupiterin, se on kiharakarvainen spanieli.”

Hän oli puhuessaan noussut ja kävellyt huoneessa edestakaisin. Nyt hän pysähtyi ikkunasyvennykseen. Hänen äänessään oli sellaista varmuutta, että kohotin katseeni hämmästyneenä.

”Hyvä ystävä, miten ihmeessä voit olla siitä niin varma?”

”Siitä yksinkertaisesta syystä, että näen koiran itsensä tuossa aivan ovellamme, ja nyt sen omistaja soittaa ovikelloa. Älä liiku, pyydän, Watson. Hän on sinun ammattiveljesi, ja läsnäolostasi voi olla minulle apua. Nyt on käsillä kohtalon dramaattinen hetki, Watson, kun kuulet portaista askeleen, joka astuu elämääsi, etkä tiedä, hyvässäkö vai pahassa. Mitä tohtori James Mortimer, tieteen mies, pyytää Sherlock Holmesilta, rikosasioiden asiantuntijalta? Sisään!”

Vieraamme ulkonäkö yllätti minut, sillä olin odottanut tyypillistä maalaislääkäriä. Hän oli hyvin pitkä ja laiha mies, ja hänen pitkä, nokkamainen nenänsä työntyi esiin kahden lähekkäin olevan, terävän harmaan silmän välistä; silmät välkkyivät kirkkaina kultasankaisten lasien takaa. Hän oli pukeutunut lääkärille sopivasti mutta melko huolimattomasti, sillä lievetakki oli nuhruinen ja housut rispaantuneet. Vaikka hän oli nuori, hänen pitkä selkänsä oli jo kumara, ja hän käveli pää eteenpäin työntyneenä, hyväntahtoisen tiirailijan oloisena. Sisään tullessaan hänen katseensa osui Holmesin kädessä olevaan keppiin, ja hän juoksi sen luo ilosta huudahtaen. ”Olenpa kovin iloinen”, hän sanoi. ”En tiennyt varmasti, olinko jättänyt sen tänne vai laivatoimistoon. En mistään hinnasta tahtoisi menettää tuota keppiä.”

”Muistolahja, näemmä”, sanoi Holmes.

”Kyllä, hyvä herra.”

”Charing Crossin sairaalasta?”

”Yhdeltä tai kahdelta sikäläiseltä ystävältäni häälahjaksi.”

”Voi, voi, sepä ikävää!” sanoi Holmes päätään pudistaen.

Tohtori Mortimer räpytteli silmiään lasiensa takana hieman hämmästyneenä. ”Mikä siinä oli ikävää?”

”Vain se, että olette sotkenut pienet päätelmämme. Sanoitteko, että menitte naimisiin?”

”Kyllä, hyvä herra. Menin naimisiin ja jätin siksi sairaalan ja samalla kaikki toiveet konsultoivan lääkärin urasta. Minun oli perustettava oma koti.”

”No niin, no niin, emmehän me sentään kovin väärässä olleet”, sanoi Holmes. ”Ja nyt, tohtori James Mortimer –”

”Herra, hyvä herra, herra – vaatimaton M.R.C.S.”

”Ja ilmeisestikin täsmällinen ajattelija.”

”Tieteen harrastelija, herra Holmes, simpukankuorten poimija suuren tuntemattoman valtameren rannoilla. Oletan, että puhun herra Sherlock Holmesille enkä –”

”Ei, tämä on ystäväni tohtori Watson.”

”Hauska tutustua, hyvä herra. Olen kuullut nimenne mainittavan ystävänne nimen yhteydessä. Herätätte minussa suurta mielenkiintoa, herra Holmes. En ollut osannut odottaa noin dolikokefaalista kalloa enkä noin selvästi kehittyneitä kulmakaaria. Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että kuljettaisin sormeani pitkin päälakisaumaanne? Kallostanne tehty valos, hyvä herra, olisi minkä tahansa antropologisen museon kaunistus siihen saakka, kunnes alkuperäinen on saatavilla. En tahdo imarrella liikaa, mutta tunnustan himoitsevani kalloanne.”

Sherlock Holmes viittasi oudon vieraamme istumaan tuoliin. ”Olette näköjään, hyvä herra, omalla alallanne yhtä innokas kuin minä omallani”, hän sanoi. ”Etusormestanne näen, että kääritte savukkeenne itse. Sytyttäkää ihmeessä yksi.”

Mies otti esiin paperia ja tupakkaa ja kääräisi tupakan paperiin hämmästyttävän näppärästi. Hänellä oli pitkät, värisevät sormet, yhtä ketterät ja levottomat kuin hyönteisen tuntosarvet.

Holmes oli vaiti, mutta hänen nopeat vilkaisunsa kertoivat minulle, miten kiinnostunut hän oli kummallisesta seuralaisestamme. ”Oletan, hyvä herra”, hän sanoi viimein, ”ettette kunnioittanut minua eilisiltaisella ja tämänpäiväisellä käynnillänne vain tutkiaksenne kalloani?”

”En, hyvä herra, en, vaikka olenkin iloinen, että sain tilaisuuden siihenkin. Tulin luoksenne, herra Holmes, koska tiedän olevani epäkäytännöllinen ihminen ja koska olen äkkiä joutunut mitä vakavimman ja merkillisimmän ongelman eteen. Kun kerran tiedän teidän olevan Euroopan toiseksi etevin asiantuntija –”

”Vai niin, hyvä herra! Saanko tiedustella, kenellä on kunnia olla ensimmäinen?” kysyi Holmes hieman kärkevästi.

”Tieteellisessä ajattelussaan täsmälliseen ihmiseen Monsieur Bertillonin työ vetoaa väistämättä aina voimakkaasti.”

”Eikö teidän sitten olisi parempi kääntyä hänen puoleensa?”

”Sanoin, hyvä herra, tieteellisessä ajattelussaan täsmälliseen ihmiseen. Mutta käytännön miehenä olette tunnustetusti vailla vertaa. Toivon, hyvä herra, etten ole epähuomiossa –”

”Aivan vähän”, sanoi Holmes. ”Luulen, tohtori Mortimer, että teidän olisi viisainta sen enemmittä puheitta ystävällisesti kertoa minulle suoraan, millaiseen ongelmaan tarkalleen vaaditte apuani.”

---