Viat­to­muu­den aika

Edith Wharton

Luku 1

Eräänä tammikuun iltana 1870-luvun alkupuolella Christine Nilsson lauloi Faustissa New Yorkin Academy of Musicissa.

Vaikka jo puhuttiin siitä, että suurkaupungin kaukaisuuksiin, ”nelikymppisten katujen pohjoispuolelle”, rakennettaisiin uusi oopperatalo, joka kilpailisi kalleudessa ja loistossa Euroopan suurten pääkaupunkien oopperatalojen kanssa, hienosto tyytyi yhä kokoontumaan joka talvi vanhan seurallisen Academyn nuhruisiin punakultaisiin aitioihin. Vanhoilliset olivat siihen kiintyneet, koska se oli pieni ja epäkäytännöllinen ja piti siten loitolla ne ”tulokkaat”, joita New York oli alkanut pelätä ja joihin se silti tunsi vetoa; tunteelliset pitivät siitä kiinni siihen liittyvien historiallisten muistojen vuoksi, ja musiikinystävät sen erinomaisen akustiikan vuoksi, joka oli aina niin ongelmallinen asia musiikin kuuntelua varten rakennetuissa saleissa.

Se oli rouva Nilssonin ensiesiintyminen sinä talvena, ja häntä kuulemaan oli kokoontunut, kuten päivälehdistö oli jo oppinut sanomaan, ”poikkeuksellisen loistava yleisö”, joka oli kuljetettu liukkaita, lumisia katuja pitkin yksityisissä kupeevaunuissa, perheiden tilavissa landauvaunuissa tai vaatimattomammissa mutta kätevämmissä ”Brownin kupeevaunuissa”. Oopperaan saapuminen Brownin kupeevaunuissa oli miltei yhtä kunniallista kuin omissa vaunuissa; ja samalla kyydillä lähtemisessä oli se suunnaton etu, että saattoi (leikkisästi kansanvallan periaatteisiin vedoten) kavuta jonon ensimmäisiin Brownin vaunuihin eikä tarvinnut odottaa, kunnes oman ajurin kylmän ja ginin pöhöttämä nenä kiilsi Academyn pylväskatoksessa. Tuon suuren ajuritallinpitäjän mestarillisimpia oivalluksia oli havaita, että amerikkalaiset haluavat päästä huvituksista pois vielä nopeammin kuin niiden pariin.

Kun Newland Archer avasi klubin aition perällä olevan oven, esirippu oli juuri noussut puutarhakohtauksen edestä. Ei ollut mitään syytä, miksei nuorimies olisi voinut tulla aikaisemmin, sillä hän oli syönyt päivällisen seitsemältä kolmisin äitinsä ja sisarensa kanssa ja viipynyt sen jälkeen sikarin ääressä goottilaistyylisessä kirjastohuoneessa lasiovisine mustajalopähkinäisine kirjakaappeineen ja huippukoristeisine tuoleineen, talon ainoassa huoneessa, jossa rouva Archer salli tupakoinnin. Mutta ensinnäkin New York oli suurkaupunki ja tiesi vallan hyvin, ettei suurkaupungeissa ollut ”sopivaa” saapua oopperaan aikaisin; ja se, mikä oli tai ei ollut ”sopivaa”, oli Newland Archerin New Yorkissa yhtä tärkeää kuin ne käsittämättömät toteemikauhut, jotka olivat säädelleet hänen esi-isiensä kohtaloita tuhansia vuosia aikaisemmin.

Toinen syy hänen viivyttelyynsä oli henkilökohtainen. Hän oli viipyillyt sikarinsa ääressä, koska oli pohjimmiltaan diletantti, ja tulevan nautinnon ajatteleminen tuotti hänelle usein hienosyisempää tyydytystä kuin sen toteutuminen. Näin kävi varsinkin silloin, kun nautinto oli hienostunut, kuten hänen nautintonsa enimmäkseen olivat; ja tällä kertaa hänen odottamassaan hetkessä oli niin harvinaista hienoutta, että – no, vaikka hän olisi ajoittanut saapumisensa yhdessä primadonnan näyttämömestarin kanssa, hän ei olisi voinut astua Academyyn merkityksellisemmällä hetkellä kuin juuri silloin, kun primadonna lauloi: ”Hän rakastaa minua – hän ei rakasta minua – hän rakastaa minua!” ja sirotteli putoaville päivänkakkaran terälehdille kasteenkirkkaita säveliä.

Hän lauloi tietenkin ”M’ama!” eikä ”hän rakastaa minua”, sillä musiikkimaailman muuttumaton ja kyseenalaistamaton laki vaati, että ruotsalaisten taiteilijoiden laulamien ranskalaisten oopperoiden saksankielinen teksti oli käännettävä italiaksi, jotta englanninkielinen yleisö ymmärtäisi sen paremmin. Tämä oli Newland Archerista yhtä luonnollista kuin kaikki muutkin hänen elämäänsä muovanneet sovinnaissäännöt: esimerkiksi velvollisuus käyttää jakauksen tekemiseen kahta hopeaselkäistä harjaa, joissa hänen monogramminsa oli sinistä emalia, sekä olla näyttäytymättä seurapiireissä koskaan ilman napinläpeen kiinnitettyä kukkaa (mieluiten gardeniaa).

”M’ama … non m’ama …” primadonna lauloi, ja ”M’ama!” rakkauden puhjetessa lopuksi voitonriemuun, samalla kun hän painoi riivittyä päivänkakkaraa huulilleen ja kohotti suuret silmänsä pienen tummaverisen Faust-Capoulin maailmanviisaisiin kasvoihin; tämä yritti tiukassa violetissa samettinutussaan ja sulkalakissaan turhaan näyttää yhtä puhtaalta ja vilpittömältä kuin viaton uhrinsa.

Newland Archer nojasi klubin aition perällä seinään, käänsi katseensa näyttämöltä ja tarkasteli salin vastakkaista puolta. Suoraan häntä vastapäätä oli vanhan rouva Manson Mingottin aitio; rouvan hirvittävä lihavuus oli jo kauan estänyt häntä käymästä oopperassa, mutta hienoston suosimina iltoina häntä edustivat aina jotkut suvun nuoremmista jäsenistä. Tällä kertaa aition etuosan täyttivät hänen miniänsä rouva Lovell Mingott ja tyttärensä rouva Welland; hieman syrjemmällä näiden brokadiin pukeutuneiden matruunojen takana istui nuori valkopukuinen tyttö, jonka silmät olivat haltioituneesti kiinnittyneet näyttämön rakastavaisiin. Kun rouva Nilssonin ”M’ama!” helähti hiljaisen salin ylle (aitioissa puhe aina taukosi ”Päivänkakkaralaulun” ajaksi), tytön poskelle kohosi lämmin puna, joka peitti otsan vaaleiden palmikoiden juureen asti ja levisi nuoren rinnan kaarelle aina vaatimattoman, yhdellä gardenialla kiinnitetyn tyllisen pääntien peitekappaleen reunaan asti. Hän laski katseensa polvellaan lepäävään valtavaan kielokimppuun, ja Newland Archer näki tytön koskettavan kukkia hellästi valkoisten käsineidensä sormenpäillä. Hän hengähti turhamaisen tyytyväisenä, ja hänen katseensa palasi näyttämölle.

Lavastuksessa ei ollut säästetty kustannuksia, ja sen myönsivät hyvin kauniiksi nekin, jotka hänen laillaan tunsivat Pariisin ja Wienin oopperatalot. Etuala aina parrasvaloihin asti oli peitetty smaragdinvihreällä kankaalla. Keskempänä krokettikaarien rajaamat villavan vihreän sammalen symmetriset kumpareet muodostivat alustan pensaille, jotka olivat appelsiinipuiden muotoisia mutta täynnä suuria vaaleanpunaisia ja punaisia ruusuja. Jättimäisiä orvokkeja, huomattavasti ruusujakin suurempia ja kovasti niiden kukanmuotoisten kynänpyyhkimien näköisiä, joita seurakuntien naiset tekivät seurapiirien suosimille papeille, nousi sammalesta ruusupuiden alta; ja siellä täällä ruusunoksaan vartettu päivänkakkara kukki niin rehevänä, että ennakoi herra Luther Burbankin kaukaisen tulevaisuuden ihmeitä.

Tämän lumotun puutarhan keskellä rouva Nilsson, yllään valkoinen kašmirpuku, jonka halkioista näkyi vaaleansinistä satiinia, ridikyyli sinisestä vyöstä riippumassa ja suuret keltaiset palmikot huolellisesti aseteltuina musliinisen rintamuksen kummallekin puolelle, kuunteli katse alas luotuna herra Capoulin kiihkeää kosiskelua ja teeskenteli, ettei viattomuudessaan ymmärtänyt hänen aikeitaan, aina kun Capoul sanoin tai katsein suostuttelevasti osoitti oikeanpuoleisesta sivukulissista viistosti esiin pistävän siistin tiilihuvilan alakerroksen ikkunaa.

”Kultaseni!” ajatteli Newland Archer, ja hänen katseensa lennähti takaisin nuoreen kielokimppua pitelevään tyttöön. ”Hän ei edes aavista, mistä tässä kaikessa on kysymys.” Ja hän katseli tytön keskittyneitä nuoria kasvoja omistamisen riemussa, jossa ylpeys omasta miehisestä kokeneisuudesta sekoittui hellään kunnioitukseen tytön pohjatonta puhtautta kohtaan. ”Luemme Faustia yhdessä … Italian järvien rannoilla …” hän ajatteli, ja kaavaillun häämatkan maisemat sekoittuivat hänen mielessään hieman epämääräisesti kirjallisuuden mestariteoksiin, joiden avaaminen morsiamelle olisi hänen miehinen etuoikeutensa. Vasta samana iltapäivänä May Welland oli antanut hänen aavistaa ”välittävänsä” (New Yorkin pyhittämä sanamuoto neidon tunnustukselle), ja jo hän mielikuvituksessaan harppasi kihlasormuksen, kihlaussuudelman ja Lohengrinin marssin edelle ja näki tytön rinnallaan jossakin vanhan Euroopan lumoavassa maisemassa.

Hän ei suinkaan halunnut, että tuleva rouva Newland Archer olisi yksinkertainen. Hänen tarkoituksensa oli, että vaimo (hänen valistavan seuransa ansiosta) kehittäisi itsessään sellaista seurapiiritaitoa ja sanavalmiutta, että pystyisi pitämään puolensa ”nuoremman piirin” suosituimpien rouvien rinnalla; tuossa piirissä oli yleisesti hyväksyttynä tapana houkutella miehet osoittamaan ihailuaan ja samalla leikkisästi hillitä sitä. Jos hän olisi luodannut turhamaisuutensa pohjaan asti (kuten hän toisinaan melkein teki), hän olisi löytänyt sieltä toiveen, että hänen vaimonsa olisi yhtä maailmanviisas ja yhtä halukas miellyttämään kuin se naimisissa oleva nainen, jonka viehätysvoima oli pitänyt hänen mieltään vallassaan kahden hiukan levottoman vuoden ajan; tietenkin ilman häivääkään siitä heikkoudesta, joka oli ollut vähällä turmella tuon onnettoman olennon elämän ja oli sotkenut hänen omat suunnitelmansa kokonaiseksi talveksi.

Hän ei ollut koskaan pysähtynyt miettimään loppuun asti, kuinka tämä tulen ja jään ihme luotaisiin ja kuinka se pysyisi koossa ankarassa maailmassa; mutta hän tyytyi pitämään kiinni näkemyksestään sitä erittelemättä, sillä tiesi sen olevan kaikkien niiden herrasmiesten yhteinen näkemys, jotka ilmaantuivat toinen toisensa jälkeen klubin aitioon huolellisesti suittuina, valkoiset liivit yllään ja kukka napinlävessään, tervehtivät häntä ystävällisesti ja suuntasivat oopperakiikarinsa arvostelevasti naisjoukkoon, joka oli järjestelmän tuote. Älyn ja taiteen kysymyksissä Newland Archer piti itseään selvästi näitä vanhan New Yorkin hienoston valioyksilöitä korkeampana; hän oli luultavasti lukenut enemmän, ajatellut enemmän ja nähnyt jopa melko paljon enemmän maailmaa kuin kukaan muu heistä. Yksilöinä he paljastivat alemmuutensa; ryhmänä he kuitenkin edustivat ”New Yorkia”, ja tapa pitää yhtä muiden miesten kanssa sai hänet hyväksymään heidän oppinsa kaikissa moraalisiksi kutsutuissa kysymyksissä. Hän tunsi vaistomaisesti, että olisi hankalaa – ja myös melko lailla hyvien tapojen vastaista – lähteä tässä asiassa omille teilleen.

”No mutta – totta vieköön!” huudahti Lawrence Lefferts ja käänsi oopperakiikarinsa äkisti pois näyttämöltä. Lawrence Lefferts oli kaiken kaikkiaan New Yorkin ylin auktoriteetti ”hyvien tapojen” alalla. Hän oli luultavasti omistanut tämän mutkikkaan ja kiehtovan kysymyksen tutkimiselle enemmän aikaa kuin kukaan muu; pelkkä tutkiminen ei kuitenkaan voinut selittää hänen perinpohjaista ja vaivatonta asiantuntemustaan. Häntä tarvitsi vain katsoa kaljun otsan kaltevuudesta ja kauniiden vaaleiden viiksien kaaresta hoikan, tyylikkään vartalon toisessa päässä oleviin pitkiin kiiltonahkajalkoihin asti, niin aisti, että ”hyvien tapojen” tuntemuksen täytyi olla synnynnäinen ominaisuus ihmisellä, joka osasi kantaa niin hienoja vaatteita niin huolettomasti ja niin pitkää vartta niin rennon sulokkaasti. Kuten eräs nuori ihailija oli kerran hänestä sanonut: ”Jos joku osaa sanoa miehelle täsmälleen, milloin iltapuvun kanssa kuuluu käyttää mustaa solmuketta ja milloin ei, niin se on Larry Lefferts.” Ja mitä tuli valintaan avokkaiden ja kiiltonahkaisten ”oxfordkenkien” välillä, hänen arvovaltaansa ei ollut koskaan asetettu kyseenalaiseksi.

”Hyvä Jumala!” hän sanoi ja ojensi ääneti kiikarinsa vanhalle Sillerton Jacksonille.

Newland Archer seurasi Leffertsin katsetta ja huomasi yllätyksekseen, että huudahduksen oli aiheuttanut vanhan rouva Mingottin aitioon saapunut uusi hahmo. Tulija oli hoikka nuori nainen, hiukan May Wellandia lyhyempi; hänen ruskeat hiuksensa kiertyivät ohimoilla tiukoiksi kiharoiksi, ja niitä piti paikallaan kapea timanttinauha. Pääkoriste antoi hänelle tuolloin niin kutsutun ”Joséphine-ilmeen”, ja sama tyyli jatkui tummansinisen samettipuvun leikkauksessa; puku oli varsin teatraalisesti kurottu rinnan alta vyöllä, jossa oli suuri vanhanaikainen solki. Tähän epätavalliseen pukuun pukeutunut nainen, joka ei näyttänyt olevan lainkaan tietoinen sen herättämästä huomiosta, seisoi hetken aition keskellä ja keskusteli rouva Wellandin kanssa siitä, oliko hänen sopivaa ottaa rouvan paikka oikeassa etukulmassa; sitten hän myöntyi kevyesti hymyillen ja istuutui samalle riville rouva Wellandin kälyn rouva Lovell Mingottin kanssa, joka oli asettunut vastakkaiseen kulmaan.

Herra Sillerton Jackson oli palauttanut oopperakiikarit Lawrence Leffertsille. Koko klubiseurue kääntyi vaistomaisesti häntä kohti odottaen, mitä vanhuksella oli sanottavanaan; sillä vanha herra Jackson oli ”suvun” asioissa yhtä suuri auktoriteetti kuin Lawrence Lefferts ”hyvien tapojen” alalla. Hän tunsi New Yorkin serkkuussuhteiden kaikki haarat; hän osasi paitsi valaista sellaisia mutkikkaita kysymyksiä kuin Mingottien (Thorleyjen kautta kulkevaa) yhteyttä Etelä-Carolinan Dallaseihin ja Philadelphian Thorleyjen vanhemman haaran sukulaisuutta Albanyn Chiversien kanssa (joita ei missään tapauksessa saanut sekoittaa University Placen Manson Chiverseihin), myös luetella kunkin suvun tärkeimmät ominaispiirteet: esimerkiksi Leffertsien nuorempien haarojen (Long Islandilla asuvien) satumaisen saituruuden; tai Rushworthien kohtalokkaan taipumuksen typeriin avioliittoihin; tai Albanyn Chiversien joka toisessa sukupolvessa toistuvan mielisairauden, jonka vuoksi heidän New Yorkin serkkunsa olivat aina kieltäytyneet avioitumasta heidän kanssaan – tuhoisana poikkeuksena Medora Manson -parka, joka, kuten kaikki tiesivät … mutta olihan hänen äitinsä Rushworth.

Tämän sukupuumetsän lisäksi herra Sillerton Jackson säilytti kapeiden, sisään painuneiden ohimoidensa välissä ja pehmeän hopeisen hiuskattonsa alla rekisteriä useimmista skandaaleista ja arvoituksista, jotka olivat kyteneet New Yorkin seurapiirien väreettömän pinnan alla viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Hänen tietonsa ulottuivat tosiaankin niin kauas ja hänen muistinsa oli niin terävä, että häntä pidettiin ainoana miehenä, joka olisi osannut kertoa, kuka pankkiiri Julius Beaufort oikeastaan oli ja mitä oli tapahtunut komealle Bob Spicerille, vanhan rouva Manson Mingottin isälle, joka oli kadonnut niin salaperäisesti (mukanaan suuri summa hänen hoitoonsa uskottuja varoja) alle vuoden kuluttua avioitumisestaan, juuri sinä päivänä, jona Batteryn vanhan oopperatalon täysiä katsomoita ihastuttanut kaunis espanjalainen tanssijatar oli lähtenyt laivalla Kuubaan. Mutta nämä arvoitukset ja monet muut pysyivät visusti lukittuina herra Jacksonin rintaan; sillä paitsi että hänen herkkä kunniantuntonsa kielsi häntä toistamasta mitään luottamuksellisesti kerrottua, hän myös tiesi varsin hyvin, että hänen maineensa hienotunteisena ihmisenä lisäsi hänen mahdollisuuksiaan saada selville se, mitä hän halusi tietää.

Klubin aitiossa odotettiin siis silmin nähden jännittyneinä, kun herra Sillerton Jackson ojensi Lawrence Leffertsin oopperakiikarit takaisin. Hän tarkasteli hetken ääneti tarkkaavaista joukkoa sameilla sinisillä silmillään vanhojen suonikkaiden luomiensa alta; sitten hän kieräytti viiksiään mietteliäästi ja sanoi vain: ”En olisi uskonut Mingottien yrittävän moista.”

---