Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde

Robert Louis Stevenson

1. luku: Kertomus ovesta

Lakimies herra Utterson oli mies, jonka karuja kasvoja hymy ei koskaan valaissut; puheessaan kylmä, niukkasanainen ja vaivautunut; tunteissaan pidättyvä; laiha, pitkä, pölyinen, ankea ja silti jotenkin rakastettava. Ystävien seurassa ja viinin ollessa hänen mieleensä hänen katseestaan loisti jotakin syvästi inhimillistä; jotakin, mikä ei tosin koskaan tullut esiin hänen puheessaan mutta puhui päivällisen jälkeen hänen kasvojensa äänettömin merkein ja vielä useammin ja kuuluvammin hänen teoissaan. Itseään kohtaan hän oli ankara; yksin ollessaan hän joi giniä tukahduttaakseen mieltymyksensä vuosikertaviineihin; ja vaikka hän nautti teatterista, hän ei ollut astunut teatterin ovesta kahteenkymmeneen vuoteen. Muita kohtaan hän oli kuitenkin kiitettävän suvaitsevainen; toisinaan hän ihmetteli, melkein kateellisena, heidän pahanteoissaan ilmenevää kuohuvaa elinvoimaa; ja ahdingossa olevaa hän oli aina taipuvaisempi auttamaan kuin nuhtelemaan. ”Minä kallistun Kainin harhaoppiin”, hän tapasi sanoa omintakeisesti: ”Annan veljeni mennä helvettiin omia teitään.” Tämän luonteensa vuoksi hän sai usein olla rappiolle ajautuvien miesten viimeinen kunniallinen tuttava ja viimeinen ihminen, jolla oli heihin hyvä vaikutus. Eikä hänen käytöksessään heitä kohtaan ilmennyt vähäisintäkään muutosta niin kauan kuin he vielä kävivät hänen toimistossaan.

Epäilemättä tämä oli herra Uttersonille helppoa, sillä hän oli parhaimmillaankin vähäeleinen, ja hänen ystävyyssuhteensakin näyttivät perustuvan samanlaiseen avarakatseiseen hyväntahtoisuuteen. Vaatimattoman ihmisen tunnistaa siitä, että hän ottaa ystäväpiirinsä valmiina sellaisena kuin sattuma sen hänelle tarjoaa; niin menetteli lakimies. Hänen ystävänsä olivat sukulaisia tai niitä, jotka hän oli tuntenut pisimpään; hänen kiintymyksensä kasvoi muratin lailla ajan mittaan eikä edellyttänyt, että sen kohde olisi hänelle erityisen sopiva. Siitä epäilemättä juontui myös hänen siteensä herra Richard Enfieldiin, kaukaiseen sukulaiseensa ja tunnettuun seurapiirimieheen. Monelle oli pähkinä purtavaksi, mitä nämä kaksi näkivät toisissaan tai mitä yhteistä puhuttavaa he saattoivat löytää. Heitä sunnuntaikävelyillä kohdanneet kertoivat, etteivät he puhuneet mitään, näyttivät harvinaisen ikävystyneiltä ja tervehtivät ilmeisen helpottuneina ystävää, joka sattui ilmestymään näkyviin. Kaikesta tästä huolimatta molemmat miehet arvostivat näitä retkiä suuresti, pitivät niitä kunkin viikon kallisarvoisimpana helmenä eivätkä ainoastaan jättäneet huvituksia väliin vaan torjuivat jopa työasioiden vaatimukset voidakseen nauttia kävelyistään keskeytyksettä.

Eräällä näistä kävelyistä heidän tiensä sattui kulkemaan sivukatua pitkin Londonin vilkkaassa kaupunginosassa. Katu oli pieni ja niin sanotusti hiljainen, mutta arkipäivisin siellä käytiin vilkasta kauppaa. Kaikki asukkaat näyttivät menestyvän, ja kaikki toivoivat kilvan menestyvänsä vielä paremmin ja käyttivät voittojensa ylijäämän koreiluun; niinpä liikkeiden julkisivut reunustivat katua kutsuvina kuin hymyilevien myyjättärien rivit. Sunnuntaisinkin, jolloin katu verhosi koreimmat sulonsa ja oli verraten autio, se loisti nuhruisen ympäristönsä keskellä kuin tuli metsässä; ja sen vastamaalatut ikkunaluukut, hyvin kiillotetut messinkihelat sekä yleinen siisteys ja hilpeä ilme kiinnittivät heti ohikulkijan huomion ja ilahduttivat silmää.

Kahden oven päässä eräästä kulmasta, itään päin kuljettaessa vasemmalla, julkisivurivin katkaisi sisäpihalle johtava kulkuaukko; ja juuri siinä kohden muuan pahaenteinen rakennus työnsi päätynsä kadulle. Se oli kaksikerroksinen; ikkunoita ei näkynyt, vain alakerrassa ovi ja yläkerrassa tahraantuneen seinän sokea otsa; ja sen jokaisessa piirteessä näkyivät pitkään jatkuneen surkean laiminlyönnin jäljet. Ovi, jossa ei ollut soittokelloa eikä kolkutinta, oli kupruinen ja tahrainen. Kulkurit laahustivat syvennykseen ja raapaisivat tulitikkuja palamaan oven peileihin; lapset leikkivät kauppaa portailla; koulupoika oli kokeillut puukkoaan oven listoihin; ja lähes sukupolven ajan kukaan ei ollut tullut karkottamaan näitä satunnaisia kävijöitä tai korjaamaan heidän tihutöidensä jälkiä.

Herra Enfield ja lakimies kulkivat sivukadun vastakkaisella puolella, mutta sisäänkäynnin kohdalle päästyään Enfield kohotti keppiään ja osoitti.

”Oletteko koskaan pannut merkille tuon oven?” hän kysyi, ja kun hänen seuralaisensa oli vastannut myöntävästi, hän lisäsi: ”Minun mielessäni siihen liittyy hyvin erikoinen tarina.”

”Vai niin?” sanoi herra Utterson hieman muuttuneella äänellä. ”Millainen se oli?”

”No, asia oli näin”, vastasi herra Enfield. ”Olin tulossa kotiin jostakin maailman äärestä, kolmen aikaan pilkkopimeänä talviaamuna, ja kuljin halki kaupunginosan, jossa ei kirjaimellisesti näkynyt muuta kuin lyhtyjä. Katu toisensa jälkeen, kaikki ihmiset nukkumassa – katu toisensa jälkeen, jokainen valaistu kuin kulkuetta varten ja jokainen tyhjä kuin kirkko – kunnes lopulta päädyin siihen mielentilaan, jossa ihminen kuuntelee ja kuuntelee ja alkaa hartaasti toivoa näkevänsä poliisin. Yhtäkkiä näin kaksi hahmoa: toinen oli pieni mies, joka tömisteli reipasta kävelyvauhtia itään päin, ja toinen ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotias tyttö, joka juoksi poikkikatua pitkin minkä jaloistaan pääsi. No, herra hyvä, kulmassa he tietenkin törmäsivät toisiinsa, ja sitten seurasi se kauhea osuus: mies talloi tyynesti lapsen yli ja jätti hänet kirkumaan maahan. Ei se kerrottuna kuulosta kummoiselta, mutta näky oli helvetillinen. Hän ei ollut kuin ihminen; hän oli kuin jokin kirottu Jagannathin vaunu. Päästin metsästyshuudon, pinkaisin perään, tartuin herrasmiestäni kauluksesta ja toin hänet takaisin sinne, missä kirkuvan lapsen ympärille oli jo kertynyt melkoinen joukko. Hän oli täysin tyyni eikä vastustellut, mutta loi minuun yhden niin ilkeän katseen, että se sai minut hikoilemaan kuin olisin juossut. Paikalle tulleet ihmiset olivat tytön omaa perhettä, ja pian ilmestyi myös lääkäri, jota hakemaan tyttö oli lähetetty. No, lapsi ei ollut pahasti loukkaantunut, pikemminkin pelästynyt, niin lekuri sanoi, ja siihen olisi voinut luulla asian päättyvän. Mutta asiassa oli yksi kummallinen piirre. Olin inhonnut herrasmiestäni ensi silmäyksestä lähtien. Niin oli lapsen perhekin, mikä oli vain luonnollista. Mutta lääkärin kohdalla asia ihmetytti minua. Hän oli tavallinen kuiva ja kaavamainen apteekkari, iältään ja väriltään epämääräinen, puhui vahvalla Edinburghin korostuksella ja oli suunnilleen yhtä tunteellinen kuin säkkipilli. No, herra hyvä, hän oli aivan samanlainen kuin me muutkin; aina kun hän katsoi vankiani, näin lekurin kalpenevan ja voivan pahoin halusta tappaa hänet. Tiesin, mitä hänen mielessään liikkui, aivan kuten hän tiesi, mitä minun mielessäni; ja kun tappaminen ei tullut kysymykseen, tyydyimme toiseksi parhaaseen. Sanoimme miehelle, että kykenisimme nostattamaan tästä sellaisen skandaalin, että hänen nimensä löyhkäisi Londonin laidasta laitaan, ja että myös tekisimme niin. Jos hänellä oli ystäviä tai arvostusta, lupasimme pitää huolen, että hän menettäisi ne. Ja koko ajan, kun näin syydimme hänelle kiivaasti uhkauksia, pidättelimme parhaamme mukaan naisia, etteivät he kävisi hänen kimppuunsa, sillä he olivat villejä kuin harpyijat. En ole koskaan nähnyt sellaista vihamielisten kasvojen kehää; ja siinä keskellä miehestä huokui jonkinlaista synkkää, ivallista tyyneyttä – peloissaankin hän oli, sen kyllä näin – mutta hän esiintyi, herra hyvä, todella kuin Saatana. ’Jos tahdotte hyötyä tästä vahingosta’, hän sanoi, ’olen tietysti voimaton. Jokainen herrasmies haluaa välttää kohtauksen’, hän sanoi. ’Sanokaa summanne.’ No, painostimme hänet suostumaan sataan puntaan lapsen perheelle; hän olisi selvästi halunnut panna vastaan, mutta koko joukossamme oli jotakin pahaenteistä, ja lopulta hän antoi periksi. Sitten piti saada rahat, ja minne luulette hänen meidät vieneen ellei juuri tuonne, tuon oven luo? – Hän tempaisi avaimen esiin, meni sisään ja tuli kohta takaisin mukanaan kymmenen puntaa kultarahana ja loppusummasta Couttsin pankista lunastettava sekki, joka oli kirjoitettu haltijalle ja allekirjoitettu nimellä, jota en voi mainita, vaikka se onkin yksi tarinani olennaisista seikoista; nimi oli kuitenkin hyvin tunnettu ja esiintyi usein painettuna. Summa oli suolainen, mutta tuolla allekirjoituksella olisi saanut enemmänkin, jos se vain oli aito. Otin vapauden huomauttaa herrasmiehelleni, että koko juttu vaikutti epäilyttävältä ja ettei kukaan oikeassa elämässä kävele kellarin ovesta sisään neljältä aamulla ja tule ulos mukanaan toisen miehen lähes sadan punnan sekki. Mutta hän vain oli tyyni ja ivallinen. ’Olkaa huoletta’, hän sanoi. ’Pysyn seurassanne siihen asti, että pankit aukeavat, ja lunastan sekin itse.’ Niin me kaikki lähdimme, lääkäri, lapsen isä, ystävämme ja minä, ja vietimme loppuyön asunnossani; ja seuraavana päivänä, kun olimme syöneet aamiaisen, menimme joukolla pankkiin. Ojensin sekin itse ja sanoin, että minulla oli täysi syy pitää sitä väärennöksenä. Ei sinne päinkään. Sekki oli aito.”

”Voi, voi”, sanoi herra Utterson.

”Huomaan, että teistä tuntuu samalta kuin minusta”, sanoi herra Enfield. ”Niin, ikävä tarina. Minun mieheni oli näet sellainen, ettei kukaan voisi olla hänen kanssaan tekemisissä, oikea pirulainen; sekin kirjoittaja taas on sovinnaisuuden perikuva, vieläpä kuuluisa, ja (mikä pahentaa asiaa) yksi niitä miehiä, jotka tekevät niin sanottua hyvää. Kiristystä, luulisin; kunniallinen mies maksaa maltaita joistakin nuoruutensa kepposista. Siksi kutsun tuota oven takana olevaa paikkaa Kiristystaloksi. Tosin sekään, ymmärrättehän, ei läheskään selitä kaikkea”, hän lisäsi ja vaipui sitä sanoessaan mietteisiinsä.

Herra Utterson havahdutti hänet mietteistään kysymällä varsin äkkiä: ”Ettekö tiedä, asuuko sekin kirjoittaja siellä?”

”Sepä olisi sopiva asuinpaikka, vai mitä?” vastasi herra Enfield. ”Mutta satuin panemaan hänen osoitteensa merkille; hän asuu jonkin aukion laidalla.”

”Ettekä koskaan kysellyt tuosta – paikasta tuon oven takana?” sanoi herra Utterson.

”En, herra hyvä; hienotunteisuussyistä”, kuului vastaus. ”Suhtaudun kyselyyn hyvin jyrkästi; siinä on liikaa tuomiopäivän tuntua. Kun esittää kysymyksen, se on kuin sysäisi kiven liikkeelle. Itse istuu kaikessa rauhassa mäen laella; ja niin kivi vierii tiehensä, sysää toisia mukaansa, ja kohta joku leppoisa vanha veikko (viimeinen, jota olisi tullut ajatelleeksi) saa iskun päähänsä omassa takapuutarhassaan ja perheen on vaihdettava nimensä. Ei, herra hyvä, minulla on sääntö: mitä enemmän näyttää siltä, että ollaan pulassa, sitä vähemmän kyselen.”

”Oikein hyvä sääntö se onkin”, sanoi lakimies.

”Mutta olen tutkinut paikkaa itse”, jatkoi herra Enfield. ”Tuskin se talolta edes näyttää. Toista ovea ei ole, eikä tuosta kulje kukaan sisään tai ulos paitsi hyvin harvoin kertomani tapauksen herrasmies. Toisessa kerroksessa on kolme sisäpihalle antavaa ikkunaa, alakerrassa ei yhtään; ikkunat ovat aina kiinni, mutta puhtaat. Ja siellä on vielä savupiippu, josta yleensä nousee savua, joten jonkun täytyy asua siellä. Mutta ei sekään ole aivan varmaa, sillä rakennukset ovat niin tiiviisti kiinni toisissaan tuon pihan ympärillä, että on vaikea sanoa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa.”

Miehet jatkoivat taas jonkin aikaa kävelyään vaiti; sitten herra Utterson sanoi: ”Enfield, tuo sääntönne on hyvä.”

”Kyllä, minusta se on”, vastasi Enfield.

”Mutta siitä huolimatta”, lakimies jatkoi, ”yhtä asiaa haluan kysyä: haluan kysyä sen miehen nimeä, joka käveli lapsen yli.”

”No”, sanoi herra Enfield, ”en näe, mitä haittaa siitä olisi. Miehen nimi oli Hyde.”

”Hm”, sanoi herra Utterson. ”Minkä näköinen hän on?”

”Häntä ei ole helppo kuvailla. Hänen ulkonäössään on jotakin vialla; jotakin epämiellyttävää, jotakin suorastaan inhottavaa. En ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi ollut minusta yhtä vastenmielinen, ja silti tuskin tiedän miksi. Hänen täytyy olla jostakin kohtaa epämuodostunut; niin vahva on se vaikutelma, vaikken osaisi sanoa, mistä kohtaa. Hän on eriskummallisen näköinen mies, ja silti en tosiaan osaa nimetä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ei, herra hyvä; en saa siitä tolkkua; en osaa kuvailla häntä. Eikä se ole muististani kiinni, sillä vakuutan, että näen hänet silmieni edessä juuri tällä hetkellä.”

Herra Utterson käveli taas jonkin matkaa vaiti, selvästi mietteiden painamana. ”Oletteko varma, että hän käytti avainta?” hän kysyi viimein.

”Hyvä herra …” Enfield aloitti, yllätyksestä aivan hämillään.

”Niin, tiedän”, sanoi Utterson, ”tiedän, että sen täytyy tuntua oudolta. Asia on niin, että jos en kysy teiltä toisen osapuolen nimeä, se johtuu siitä, että tiedän sen jo. Ymmärrättehän, Richard, kertomuksenne kosketti minua läheltä. Jos olette ollut jossakin kohtaa epätarkka, teidän olisi parasta korjata se.”

”Minusta olisitte voinut varoittaa minua”, vastasi toinen hieman nyrpeästi. ”Mutta olen ollut pedanttisen tarkka, kuten te sanotte. Miehellä oli avain; ja kaiken lisäksi hänellä on se vieläkin. Näin hänen käyttävän sitä alle viikko sitten.”

Herra Utterson huokaisi syvään mutta ei sanonut sanaakaan; hetken kuluttua nuori mies jatkoi. ”Tässä taas yksi opetus: on parempi vaieta”, hän sanoi. ”Häpeän pitkää kieltäni. Sovitaan, ettemme enää koskaan palaa tähän.”

”Mielihyvin”, sanoi lakimies. ”Kättä päälle, Richard.”

---