Haa­vek­si­ja

George MacDonald

Luku 1

Phantastes, joka kaikki muodot ”niiden lähteestä” ammentaa,

voi pian pukea ne uusiin asuihin.

Fletcherin Purple Island

Es lassen sich Erzählungen ohne Zusammenhang, jedoch mit Association, wie Träume, denken; Gedichte, die bloss wohlklingend und voll schöner Worte sind, aber auch ohne allen Sinn und Zusammenhang, höchstens einzelne Strophen verständlich, wie Bruchstücke aus den verschiedenartigsten Dingen. Diese wahre Poesie kann höchstens einen allegorischen Sinn in Grossen, und eine indirecte Wirkung, wie Musik, haben. Darum ist die Natur so rein poetisch, wie die Stube eines Zauberers, eines Physikers, eine Kinderstube, eine Polter-und Vorrathskammer.

Ein Märchen ist wie ein Traumbild ohne Zusammenhang. Ein Ensemble wunderbarer Dinge und Begebenheiten, z.B. eine musikalische Phantasie, die harmonischen Folgen einer Aeolsharfe, die Natur selbst.

In einem echten Märchen muss alles wunderbar, geheimnissvoll und zusammenhängend sein; alles belebt, jeder auf eine andere Art. Die ganze Natur muss wunderlich mit der ganzen Geisterwelt gemischt sein; hier tritt die Zeit der Anarchie, der Gesetzlosigkeit, Freiheit, der Naturstand der Natur, die Zeit von der Welt ein.⁠ ⁠… Die Welt des Märchens ist die, der Welt der Wahrheit durchaus entgegengesetzte, und eben darum ihr so durchaus ähnlich, wie das Chaos der vollendeten Schöpfung ähnlich ist.

Novalis

Toden totta, hyvät herrat, tämä ei ole ovi. Mutta pieni ikkuna se on, ja siitä avautuu näkymä suureen maailmaan.

Henki …

⋮

aaltoilevat metsät ja hiljaisen lähteen,

ja solisevan puron ja illan hämyn,

joka nyt tummia varjoja syvensi, puheekseen ottaen,

puhui hänen kanssaan; kuin hän ja se

olisivat olleet kaikki, mitä oli.

Shelleyn Alastor

Heräsin eräänä aamuna sen tavanomaisen hämmennyksen vallassa, joka seuraa tietoisuuden paluuta. Kun makasin ja katselin huoneeni itäikkunasta, auringon lähestymisestä kertoi himmeä persikanvärinen juova, joka halkoi hiukan taivaanrannan matalan kohouman ylle noussutta pilveä. Kun syvän, nähtävästi unia vailla olleen unen liuottamat ajatukseni alkoivat jälleen kiteytyä, edellisen yön merkilliset tapahtumat palasivat ihmettelevään tietoisuuteeni. Olin edellisenä päivänä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta. Niiden juhlallisuuksien yhteydessä, joilla sain lailliset oikeuteni, minulle oli luovutettu myös vanhan kirjoituskaapin avaimet; isäni oli säilyttänyt siinä yksityisiä papereitaan. Heti yksin jäätyäni käskin tuoda valot kammariin, jossa kirjoituskaappi seisoi. Siellä ei ollut sytytetty valoja moniin vuosiin, sillä isäni kuolemasta saakka huone oli saanut olla koskemattomana. Mutta oli kuin pimeys olisi asunut siellä liian kauan, jotta sen olisi voinut helposti karkottaa, ja värjännyt mustiksi seinät, joihin oli lepakon lailla takertunut: kynttilät valaisivat vain heikosti synkkiä seinäverhoja ja näyttivät heittävän entistäkin tummempia varjoja syvään kaiverretun kattolistan syvennyksiin. Huoneen etäisemmät osat peittyivät kaikki salaperäisyyden verhoon, jonka syvimmät laskokset kerääntyivät tumman tammikaapin ympärille; sitä lähestyin nyt mielessäni outo sekoitus kunnioitusta ja uteliaisuutta. Ehkä toisin geologin tavoin päivänvaloon ihmismaailman hautautuneita kerrostumia fossiilisine jäännöksineen, jotka intohimo oli hiiltänyt ja kyyneleet kivettäneet. Ehkä saisin tietää, miten isäni, jonka elämänvaiheista en tiennyt mitään, oli kutonut oman tarinansa; millaisena hän oli maailman löytänyt ja millaiseksi maailma oli hänet jättänyt. Ehkä löytäisin vain asiakirjoja maista ja rahavaroista, siitä miten ne oli hankittu ja turvattu ja miten ne olivat kulkeutuneet tuntemattomilta miehiltä levottomien aikojen halki minulle, joka en tiennyt tästä kaikesta juuri mitään.

Saadakseni selvyyden arveluihini ja hälventääkseni pelonsekaisen kunnioituksen, joka nopeasti kerääntyi ympärilleni kuin kuolleet olisivat lähestyneet, astuin kirjoituskaapin luo; löydettyäni yläosaan sopivan avaimen avasin sen vaivoin, vedin kaapin ääreen raskaan korkeaselkäisen tuolin ja istuuduin pienten laatikoiden, liukulevyjen ja lokeroiden paljouden eteen. Mutta erityisesti mieltäni kiehtoi keskellä olevan pienen kaapin ovi, aivan kuin sen takana olisi piillyt tämän kauan kätkössä pysyneen maailman salaisuus. Löysin sen avaimen. Yksi ruostuneista saranoista rasahti ja katkesi, kun avasin oven: sen takaa paljastui joukko pieniä lokeroita. Ne olivat kuitenkin matalampia kuin pienen kaapin ympärillä olevat lokerot, jotka ulottuivat kirjoituskaapin perälle asti, joten päättelin, että keskimmäisten lokeroiden takana täytyi olla tila, johon pääsisi käsiksi. Huomasinkin, että ne oli rakennettu erilliseen kehikkoon, niin että koko lokeroston saattoi vetää ulos yhtenä kappaleena. Sen takaa löysin jonkinlaisen taipuisan laskuportin, joka oli tehty pienistä, tiiviisti päällekkäin ladotuista vaakasuorista puusäleistä. Etsin pitkään ja koetin liikuttaa sitä monin tavoin, kunnes viimein huomasin toisella sivulla hädin tuskin ulkonevan teräskärjen. Painoin sitä toistuvasti ja voimalla lähellä lojuvan vanhan työkalun kärjellä, kunnes se viimein painui sisään; pieni liukuluukku ponnahti äkkiä ylös ja paljasti kammion – tyhjän, paitsi että yhdessä nurkassa oli pieni kasa kuihtuneita ruusun terälehtiä, joiden pitkään säilynyt tuoksu oli jo aikoja sitten haihtunut, ja toisessa pieni paperinippu, jota sitoi nauhanpätkä; nauhan väri oli kadonnut ruusuntuoksun mukana. Niiden koskettaminen melkein pelotti minua, niin äänettömästi ne todistivat unohduksen laista. Nojauduin tuolini selkänojaan ja katselin niitä hetken, kun äkkiä pienen kammion kynnyksellä seisoi pikkuruinen naisenhahmo, aivan kuin hän olisi juuri astunut esiin sen syvyyksistä. Hän oli muodoiltaan niin täydellinen, että olisi voinut olla eloon ja liikkeeseen herännyt pieni kreikkalainen patsas. Hänen pukunsa ei olisi voinut koskaan käydä vanhanaikaiseksi, sillä se oli yksinkertaisen luonnollinen: kaulan ympäriltä nauhaan laskostettu ja vyötäisiltä vyöllä koottu kaapu laskeutui jalkoihin asti. Pukuun kiinnitin kuitenkin huomiota vasta myöhemmin, vaikka hämmästykseni ei suinkaan ollut niin valtaisa kuin tällaisen ilmestyksen olisi luonnostaan odottanut saavan aikaan. Luultavasti hän kuitenkin näki kasvoillani jonkin verran hämmästystä, sillä hän astui lähemmäs, alle jaardin päähän minusta, ja sanoi äänellä, joka tässä kalmaisessa huoneessakin toi oudosti mieleeni hämärän, ruovikkoiset joenrannat ja hiljaisen tuulen:

”Anodos, näin pientä olentoa et ole ennen nähnyt, vai oletko?”

”En”, sanoin, ”enkä tosiaan oikein usko näkeväni nytkään.”

”Ah! Tuollaisia te miehet aina olette; ette usko mitään ensi kerralla, ja on perin typerää antaa pelkän toiston vakuuttaa itsensä sellaisesta, mitä pitää sinänsä uskomattomana. Mutta en aio ryhtyä väittelemään kanssasi, vaan täyttää yhden toiveesi.”

Tässä kohdin en voinut olla keskeyttämättä häntä seuraavilla typerillä sanoilla, joita minun ei kuitenkaan ollut aihetta katua:

”Miten noin pieni olento kuin sinä voi suoda tai evätä mitään?”

”Siinäkö on kaikki filosofia, jonka olet kahdessakymmenessäyhdessä vuodessa oppinut?” hän sanoi. ”Muoto merkitsee paljon, koko ei mitään. Se on vain suhteellinen käsite. Sinun kuuden jalan mittainen ylhäisyytesi ei kai tunne itseään aivan mitättömäksi, vaikka muiden silmissä näytätkin pieneltä vanhan Ralph-setäsi rinnalla, joka on sinua vähintään reilun puolen jalan verran pitempi. Mutta minulle koko on niin vähäpätöinen seikka, että voin yhtä hyvin mukautua typeriin ennakkoluuloihisi.”

Näin sanoen hän hypähti kirjoituskaapilta lattialle, ja siinä seisoi pitkä, sulokas rouva, jolla oli kalpeat kasvot ja suuret siniset silmät. Hänen tummat hiuksensa laskeutuivat selkää pitkin vyötärölle, laineikkaina mutta kiharattomina, ja niitä vasten hänen valkeaan kaapuun verhottu hahmonsa erottui selvästi.

”Nyt”, hän sanoi, ”sinä uskot minua.”

Hänen kauneutensa, jonka nyt kykenin näkemään, valtasi minut, ja tunsin yhtä vastustamatonta kuin käsittämätöntä vetovoimaa häntä kohtaan. Taisin ojentaa käteni häntä kohti, sillä hän perääntyi askelen tai pari ja sanoi:

”Hupsu poika, jos voisit koskea minuun, satuttaisin sinua. Sitä paitsi olin viime juhannusaattona kaksisataakolmekymmentäseitsemän vuotta vanha, eikä mies saa rakastua isoäitiinsä, senhän tiedät.”

”Mutta ethän sinä ole minun isoäitini”, sanoin.

”Mistä sen tiedät?” hän kivahti. ”Tiedät varmaankin yhtä ja toista esi-isistäsi paljon kauempaakin, mutta isoisoäideistäsi et tiedä kummankaan suvun puolelta juuri mitään. Mutta nyt asiaan. Pikkusisaresi luki sinulle eilen illalla satua.”

”Luki.”

”Kun hän oli lopettanut, hän sanoi kirjan sulkiessaan: ’Onko Keijumaata olemassa, veli?’ Sinä huokaisit ja vastasit: ’Kai sellainen on, jos sinne vain löytäisi tien.’”

”Niin vastasin, mutta tarkoitin aivan muuta kuin näytät luulevan.”

”Älä piittaa siitä, mitä näytän ajattelevan. Huomenna löydät tien Keijumaahan. Katso nyt minua silmiin.”

Katsoin innokkaasti hänen silmiinsä. Ne täyttivät minut tuntemattomalla kaipuulla. Jotenkin muistin, että äitini oli kuollut ollessani vauva. Katsoin syvemmälle ja syvemmälle, kunnes silmät levittäytyivät ympärilleni kuin meret ja minä vajosin niiden vesiin. Unohdin kaiken muun, kunnes huomasin olevani ikkunan ääressä; sen synkät verhot oli vedetty syrjään, ja minä seisoin katselemassa taivaan täydeltä pieniä, kuunvalossa tuikkivia tähtiä. Alhaalla lepäsi meri kuoleman lailla tyynenä ja kuutamossa hopeanharmaana; se kaartui lahdiksi, kiersi niemiä ja saaria ja jatkui kauemmas, yhä kauemmas, en tiennyt minne. Voi, se ei ollutkaan meri vaan matalalla leijuva, kuun kiillottama sumu. ”Jossakin on varmasti tuollainen meri!” sanoin itsekseni. Viereltäni vastasi hiljainen, suloinen ääni:

”Keijumaassa, Anodos.”

Käännyin, mutta en nähnyt ketään. Suljin kirjoituskaapin, menin omaan huoneeseeni ja kävin vuoteeseen.

Kaiken tämän palautin mieleeni maatessani silmät puoliummessa. Pian saisin huomata rouvan lupauksen käyvän toteen: tänä päivänä löytäisin tien Keijumaahan.

---