Pikku lordi

Frances Hodgson Burnett

1. luku

Cedric itse ei tiennyt asiasta yhtään mitään. Siitä ei ollut koskaan edes puhuttu hänelle. Hän tiesi isänsä olleen englantilainen, sillä hänen äitinsä oli kertonut sen hänelle. Mutta isä oli kuollut Cedricin ollessa niin pieni, ettei hän muistanut isästä juuri muuta kuin että isä oli iso, hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset ja että oli suurenmoista, kun isä kantoi häntä olkapäällään ympäri huonetta. Isän kuoleman jälkeen Cedric oli huomannut, että äidille oli parasta olla puhumatta isästä. Kun isä oli sairaana, Cedric oli lähetetty pois, ja hänen palatessaan kaikki oli jo ohi; äiti, joka oli itsekin ollut hyvin sairas, oli vasta alkanut jaksaa istua tuolissaan ikkunan ääressä. Hän oli kalpea ja laiha, kaikki hymykuopat olivat kadonneet hänen kauniilta kasvoiltaan, silmät näyttivät suurilta ja murheellisilta, ja hän oli pukeutunut mustiin.

”Rakkain”, sanoi Cedric (isä oli aina kutsunut äitiä niin, ja niin pikkupoikakin oli oppinut sanomaan) – ”Rakkain, voiko isäni paremmin?”

Hän tunsi äidin käsivarsien vapisevan, ja niin hän käänsi kiharapäänsä ja katsoi äitiä kasvoihin. Äidin ilmeessä oli jotakin, mikä sai hänet tuntemaan, että itku oli tulossa.

”Rakkain”, hän sanoi, ”onko hän terve?”

Silloin hänen rakastava pieni sydämensä äkkiä sanoi, että hänen oli parasta kietoa molemmat käsivartensa äidin kaulaan, suudella äitiä yhä uudestaan ja pitää pehmeää poskeaan äidin poskea vasten; ja niin hän teki, ja äiti laski kasvonsa hänen olalleen ja itki katkerasti, puristaen häntä syliinsä kuin ei voisi enää koskaan päästää irti.

”Kyllä, hän on terve”, äiti nyyhkytti. ”Hän on aivan, aivan terve, mutta meillä – meillä ei ole enää ketään muuta kuin toisemme. Ei yhtään ketään.”

Vaikka Cedric oli niin pieni, hän ymmärsi silloin, ettei hänen iso, komea nuori isänsä tulisi enää takaisin; että isä oli kuollut, kuten hän oli kuullut muidenkin ihmisten kuolleen, vaikkei hän osannutkaan tarkoin käsittää, mikä outo asia oli saanut aikaan kaiken tämän surun. Koska äiti itki aina hänen puhuessaan isästä, hän päätti salaa mielessään, että äidille oli parempi olla puhumatta isästä kovin usein. Hän huomasi myös, että oli parempi olla antamatta äidin istua aloillaan ja katsella tuleen tai ulos ikkunasta, liikkumatta ja puhumatta. Hän ja hänen äitinsä tunsivat hyvin vähän ihmisiä ja elivät elämää, jota olisi voinut pitää hyvin yksinäisenä, vaikka Cedric ei ymmärtänyt sitä yksinäiseksi ennen kuin varttui ja kuuli, miksei heillä käynyt vieraita. Silloin hänelle kerrottiin, että äiti oli ollut orpo ja aivan yksin maailmassa, kun isä oli mennyt hänen kanssaan naimisiin. Äiti oli hyvin kaunis ja oli asunut seuraneitinä rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä ystävällisesti. Eräänä päivänä kapteeni Cedric Errol, joka oli talossa vieraisilla, näki hänen juoksevan portaita ylös kyyneleet silmäripsissään; hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut unohtaa häntä. Monien merkillisten vaiheiden jälkeen he tunsivat toisensa hyvin ja rakastivat toisiaan syvästi ja menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa herättikin useissa ihmisissä nurjamielisyyttä heitä kohtaan. Kaikkein vihaisin oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa ja oli hyvin rikas ja mahtava vanha aatelismies, luonteeltaan hyvin kiivas ja kiihkeän vastenmielinen Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan. Hänellä oli kaksi kapteeni Cedriciä vanhempaa poikaa, ja lain mukaan näistä vanhemman oli määrä periä suvun aatelisarvo ja sen hyvin vauraat ja upeat maatilat; jos vanhin poika kuolisi, perijäksi tulisi seuraava. Vaikka kapteeni Cedric siis kuului niin mahtavaan sukuun, ei ollut kovinkaan todennäköistä, että hän itse tulisi hyvin rikkaaksi.

Mutta niin oli käynyt, että Luonto oli suonut nuorimmalle pojalle lahjoja, joita ei ollut antanut hänen isoveljilleen. Hänellä oli kauniit kasvot ja komea, voimakas, sopusuhtainen vartalo; hänen hymynsä oli valoisa ja äänensä lempeä ja iloinen; hän oli rohkea ja antelias, hänellä oli maailman lempein sydän, ja hän näytti pystyvän voittamaan jokaisen rakkauden. Hänen isoveljensä olivat toisenlaisia; kumpikaan ei ollut komea eikä kovin ystävällinen tai älykäs. Poikina Etonissa he eivät olleet suosittuja; yliopistossa he eivät välittäneet opiskelusta, tuhlasivat sekä aikaansa että rahojaan ja saivat vain vähän todellisia ystäviä. Vanha jaarli, heidän isänsä, joutui jatkuvasti pettymään heihin ja kokemaan nöyryytyksiä heidän vuokseen; hänen perillisensä ei tuottanut kunniaa suvun jalolle nimelle eikä näyttänyt kehittyvän muuksi kuin itsekkääksi, tuhlailevaksi, mitättömäksi mieheksi, jolta puuttuisivat kaikki miehekkäät ja jalot ominaisuudet. Vanhan jaarlin mielestä oli hyvin katkeraa, että juuri kolmas poika, jonka osaksi tulisi vain hyvin pieni omaisuus, oli saanut kaikki lahjat, kaiken viehkeyden ja kaiken voiman ja kauneuden. Joskus hän melkein vihasi komeaa nuorukaista, sillä pojalla tuntui olevan kaikki se hyvä, minkä olisi pitänyt kuulua ylvään arvonimen ja upeiden maatilojen yhteyteen; silti hän ei ylpeän, itsepäisen vanhan sydämensä syvyyksissä voinut olla rakastamatta nuorinta poikaansa hyvin paljon. Eräässä kiukunpuuskassaan hän lähetti pojan matkustelemaan Amerikkaan; hän ajatteli lähettää hänet joksikin aikaa pois, jottei suuttuisi verratessaan häntä jatkuvasti vanhempiin poikiinsa, jotka tuottivat hänelle siihen aikaan paljon harmia hurjalla elämällään.

Mutta noin puolen vuoden kuluttua hän alkoi tuntea olonsa yksinäiseksi ja ikävöidä salaa poikaansa takaisin, ja niin hän kirjoitti kapteeni Cedricille ja käski hänen palata kotiin. Hänen kirjeensä meni matkalla ristiin kirjeen kanssa, jonka kapteeni oli juuri kirjoittanut isälleen kertoakseen rakkaudestaan kauniiseen amerikkalaistyttöön ja avioliittoaikeistaan; kun jaarli sai tuon kirjeen, hän joutui raivon valtaan. Niin kiivasluonteinen kuin hän olikin, hän ei ollut eläessään menettänyt malttiaan niin kuin kapteenin kirjeen luettuaan. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli huoneessa kirjeen saapuessa, luuli hänen armonsa saavan halvauskohtauksen, niin silmitön oli hänen raivonsa. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istuutui sitten kirjoittamaan pojalleen ja määräsi, ettei poika saisi enää koskaan tulla lähellekään vanhaa kotiaan eikä kirjoittaa isälleen tai veljilleen. Hän sanoi, että poika sai elää niin kuin tahtoi ja kuolla missä tahtoi, mutta hänet erotettaisiin suvusta ainiaaksi ja hänen olisi turha odottaa isältään apua niin kauan kuin eli.

Kapteeni tuli hyvin surulliseksi kirjeen luettuaan; hän oli kovin kiintynyt Englantiin ja rakasti syvästi kaunista synnyinkotiaan; hän oli rakastanut jopa kiukkuista vanhaa isäänsä ja tuntenut tätä kohtaan myötätuntoa pettymysten hetkellä, mutta hän tiesi, ettei enää tulevaisuudessa voinut odottaa isältään ystävällisyyttä. Aluksi hän tuskin tiesi, mitä tehdä; häntä ei ollut kasvatettu työtä tekemään eikä hänellä ollut kokemusta liike-elämästä, mutta rohkeutta hänellä oli ja runsaasti päättäväisyyttä. Niinpä hän myi upseerinvirkansa Englannin armeijassa, sai vaivaa nähtyään työpaikan New Yorkista ja meni naimisiin. Muutos hänen entiseen elämäänsä Englannissa oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi, että ahkeralla työllä hän vielä pääsisi pitkälle. Hänellä oli pieni talo hiljaisen kadun varrella, ja hänen pieni poikansa syntyi siellä, ja kaikki oli vaatimattomalla tavalla niin iloista ja onnellista, ettei hän hetkeäkään katunut menneensä naimisiin rikkaan vanhan rouvan kauniin seuraneidin kanssa vain siksi, että neito oli niin herttainen ja hän rakasti neitoa ja neito häntä. Ja herttainen hän todella olikin, ja hänen pieni poikansa muistutti sekä häntä että isäänsä. Vaikka poika syntyi niin hiljaiseen ja vaatimattomaan pikku kotiin, tuntui kuin onnekkaampaa vauvaa ei olisi koskaan ollutkaan. Ensiksikin hän oli aina terve eikä siksi koskaan aiheuttanut kenellekään vaivaa; toiseksi hän oli niin hyväluonteinen ja tavoiltaan niin valloittava, että ilahdutti jokaista; ja kolmanneksi hän oli niin kaunis katsella, että oli kuin kuva. Hän ei tullut maailmaan kaljupäänä, vaan hänellä oli jo syntyessään runsaasti pehmeää, hienoa, kullankeltaista tukkaa, joka kihartui latvoista ja oli puolen vuoden ikään mennessä kiertynyt löyhiksi renkaiksi; hänellä oli suuret ruskeat silmät ja pitkät silmäripset ja suloiset pikku kasvot; hänen selkänsä oli niin vahva ja jalkansa niin erinomaisen tanakat, että yhdeksän kuukauden ikäisenä hän yhtäkkiä oppi kävelemään; vauvaksi hän oli niin hyvätapainen, että häneen oli ilo tutustua. Hän näytti pitävän jokaista ystävänään, ja kun joku puhui hänelle hänen ollessaan lastenvaunuissaan kadulla, hän katsoi vierasta ruskeilla silmillään ensin herttaisesti ja vakavasti ja hymyili sitten kauniisti ja ystävällisesti. Niinpä hänen hiljaisen kotikatunsa naapurustossa ei ollut ainoatakaan ihmistä – ei edes kulman ruokakauppiasta, jota pidettiin maailman äreimpänä otuksena – joka ei olisi ilahtunut nähdessään hänet ja puhuessaan hänelle. Ja kuukausi kuukaudelta hänestä tuli yhä komeampi ja kiinnostavampi.

Kun hän oli tarpeeksi iso käymään kävelyllä lastenhoitajansa kanssa, hän veti perässään pieniä kärryjä ja kulki lyhyessä valkoisessa kilttihameessa, suuri valkoinen hattu takaraivolla keltaisten kiharoiden päällä. Hän oli niin komea, vahva ja punaposkinen, että kaikki kiinnittivät häneen huomiota, ja lastenhoitaja kertoi kotiin palattuaan hänen äidilleen naisista, jotka olivat pysäyttäneet vaununsa katsellakseen ja puhutellakseen häntä, ja siitä, miten ihastuneita he olivat, kun hän jutteli heille pienen pojan iloiseen tapaansa, aivan kuin olisi aina tuntenut heidät. Kaikkein valloittavinta hänessä oli juuri tuo iloinen, peloton ja hassunkurinen tapa ystävystyä ihmisten kanssa. Luulen sen johtuneen hänen hyvin luottavaisesta luonteestaan ja kiltistä pienestä sydämestään, joka tunsi myötätuntoa kaikkia kohtaan ja halusi kaikille yhtä mukavan olon kuin itselleenkin. Sen ansiosta hän ymmärsi hyvin herkästi ympärillään olevien ihmisten tunteet. Ehkä tämä ominaisuus oli kehittynyt hänessä myös siksi, että hän oli viettänyt niin paljon aikaa isänsä ja äitinsä kanssa, jotka olivat aina rakastavia ja huomaavaisia ja helliä ja hyvätapaisia. Hän ei ollut koskaan kuullut kotona yhtään epäystävällistä tai epäkohteliasta sanaa; häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsensielunsa oli täynnä hyvyyttä ja viatonta lämpöä. Hän oli aina kuullut äitiään puhuteltavan kauniilla hellittelynimillä, ja niin hän käytti niitä itsekin puhuessaan äidille; hän oli aina nähnyt isänsä suojelevan äitiä ja pitävän hänestä hyvää huolta, ja niin hänkin oppi huolehtimaan äidistä.

Kun hän sitten tiesi, ettei isä tulisi enää takaisin, ja näki, miten kovin surullinen äiti oli, hänen kilttiin pieneen sydämeensä syntyi vähitellen ajatus, että hänen oli tehtävä voitavansa äidin onnellisuuden hyväksi. Hän oli vielä melkein vauva, mutta tuo ajatus oli hänen mielessään aina, kun hän kiipesi äidin syliin ja suuteli äitiä ja painoi kiharapäänsä äidin kaulaa vasten, ja kun hän toi lelunsa ja kuvakirjansa äidille näytettäviksi ja kun hän käpertyi hiljaa äidin viereen sohvalle, jolla äiti tapasi maata. Hän ei ollut vielä niin vanha, että olisi osannut keksiä muuta tehtävää, joten hän teki minkä pystyi ja oli äidille suurempi lohtu kuin olisi itse voinut ymmärtää.

”Voi, Mary!” hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle palvelijalleen. ”Olen varma, että hän yrittää viattomalla tavallaan auttaa minua – minä tiedän, että hän yrittää. Joskus hän katsoo minua niin rakastavasti ja ihmetellen, aivan kuin säälisi minua, ja tulee sitten hellimään minua tai näyttämään jotakin. Hän on sellainen pikkumies. Minä todella luulen, että hän ymmärtää.”

Varttuessaan hänellä oli monia omintakeisia pikku tapoja, jotka huvittivat ja kiinnostivat ihmisiä suuresti. Hän oli äidilleen niin hyvä seuralainen, ettei äiti juuri kaivannut muuta seuraa. He kävelivät yhdessä ja juttelivat yhdessä ja leikkivät yhdessä. Hän oppi lukemaan jo aivan pikkupoikana; sen jälkeen hänellä oli tapana maata iltaisin takan edessä olevalla matolla ja lukea ääneen – joskus kertomuksia, joskus isoja kirjoja, sellaisia joita vanhemmat ihmiset lukivat, ja joskus jopa sanomalehteä; usein Mary kuuli silloin keittiöön, kuinka rouva Errol nauroi ihastuneena hänen hassunkurisille puheilleen.

”Ja toden totta”, sanoi Mary ruokakauppiaalle, ”kukapa voisi olla nauramatta hänen hassuille pikku tavoilleen – ja niille hänen vanhanaikaisille puheilleen! Eikös hän tullut minun keittiööni sinä iltana, kun uusi presidentti asetettiin ehdolle, ja asettunut tulisijan eteen, kaunis kuin kuva, kädet pienissä taskuissaan ja viattomat pikku kasvot vakavina kuin tuomarilla? Ja sanoo minulle: ’Mary’, sanoo, ’minua kiinnostavat kovasti nämä vaalit’, sanoo. ’Minä olen republikaani, ja niin on Rakkainkin. Oletko sinä republikaani, Mary?’ ’En vähääkään’, sanon minä, ’minä olen demokraatti henkeen ja vereen!’ Ja hän katsoo minuun alhaalta päin niin, että se käy sydämeen, ja sanoo: ’Mary’, sanoo, ’maa joutuu perikatoon.’ Eikä siitä pitäen ole kulunut päivääkään, ettei hän olisi yrittänyt väittelemällä saada minua vaihtamaan puoluetta.”

Mary oli kiintynyt häneen kovasti ja oli hänestä myös hyvin ylpeä. Hän oli ollut Cedricin äidin palveluksessa pojan syntymästä saakka; isän kuoleman jälkeen hän oli ollut keittäjä ja sisäkkö ja lastenhoitaja ja kaikkea muutakin. Hän oli ylpeä pojan sopusuhtaisesta, vahvasta pikku vartalosta ja kauniista käytöksestä, ja erityisen ylpeä hän oli hohtavasta kiharatukasta, joka lainehti otsalla ja laskeutui viehättävinä kiharasuortuvina hartioille. Hän oli valmis ahertamaan aamuvarhaisesta iltamyöhään auttaakseen pojan äitiä ompelemaan hänelle pikku pukuja ja pitämään ne kunnossa.

”Vai että aristokraattinen?” hän tapasi sanoa. ”No totta vie, tahtoisinpa nähdä Fifth Avenuen varrella lapsen, joka näyttäisi yhtä komealta ja astelisi yhtä uljaasti kuin hän. Ja jokainen mies, nainen ja lapsi katsoo hänen peräänsä, kun hän kulkee siinä pikkuisessa mustassa samettihameessaan, joka on tehty rouvan vanhasta leningistä; pikku pää pystyssä ja kiharat hulmuten ja hohtaen. Ihan nuorelta lordilta hän näyttää.”

Cedric ei tiennyt näyttävänsä nuorelta lordilta; hän ei tiennyt, mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli kulman ruokakauppias – äreä ruokakauppias, joka ei koskaan ollut äreä hänelle. Hänen nimensä oli herra Hobbs, ja Cedric ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Cedric piti häntä hyvin rikkaana ja mahtavana henkilönä, sillä kaupassa oli niin paljon kaikenlaista – kuivattuja luumuja ja viikunoita ja appelsiineja ja keksejä – ja hänellä oli hevonen ja vankkurit. Cedric piti maitomiehestä ja leipurista ja omenanmyyjästä, mutta kaikkein eniten hän piti herra Hobbsista, ja he olivat niin läheiset ystävät, että hän kävi kauppiaan luona joka päivä ja istui usein hänen seurassaan varsin pitkään keskustelemassa päivän puheenaiheista. Oli suorastaan yllättävää, miten monesta asiasta he keksivät puhua – esimerkiksi heinäkuun neljännestä päivästä. Kun he ryhtyivät puhumaan heinäkuun neljännestä päivästä, puheesta ei todellakaan tuntunut tulevan loppua. Herra Hobbsilla oli hyvin huono käsitys ”briteistä”, ja hän kertoi koko Yhdysvaltain vapaussodan tarinan, kertoili ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisen kataluudesta ja vapaussodan sankareiden rohkeudesta ja oli jopa niin antelias, että lausui osan itsenäisyysjulistuksesta.

Cedric oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat ja poskensa punoittivat ja kiharat olivat aivan sekaisin ja pörrössä, yhtä keltaista pehkoa. Kotiin päästyään hän tuskin maltoi syödä päivällisensä, niin kovasti hän halusi kertoa kaiken äidille. Ehkä juuri herra Hobbs herätti hänessä ensi kertaa kiinnostuksen politiikkaan. Herra Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja niin Cedric kuuli paljon siitä, mitä Washingtonissa tapahtui; herra Hobbs kertoi hänelle myös, hoitiko presidentti velvollisuutensa vai ei. Ja kerran, kun pidettiin vaalit, Cedricin mielestä kaikki oli oikein suurenmoista, ja ilman herra Hobbsia ja Cedriciä maa olisi luultavasti saattanut joutua perikatoon.

Herra Hobbs vei hänet katsomaan suurta soihtukulkuetta, ja monet soihdunkantajat muistivat jälkeenpäin tukevan miehen, joka seisoi lyhtypylvään lähellä ja piti olkapäällään komeaa, huutavaa pikkupoikaa, joka heilutti lakkiaan ilmassa.

Pian näiden vaalien jälkeen, kun Cedric oli täyttänyt seitsemän mutta ei vielä kahdeksaa vuotta, tapahtui se hyvin merkillinen asia, joka muutti hänen elämänsä niin ihmeellisellä tavalla. Oli sekin varsin merkillistä, että juuri sinä päivänä hän oli puhunut herra Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja herra Hobbs oli puhunut hyvin ankarasti aatelistosta ja ollut erityisen närkästynyt jaarleihin ja markiiseihin. Aamupäivä oli ollut kuuma; leikittyään sotilasta muutamien ystäviensä kanssa Cedric oli mennyt kauppaan lepäämään ja tavannut herra Hobbsin katselemasta hyvin tuiman näköisenä Illustrated London News -lehden palasta, jossa oli kuva jostakin hoviseremoniasta.

”Vai tuollaista menoa niillä nyt on”, hän sanoi, ”mutta vielä ne saa tarpeekseen, kun ne, joita ne on polkeneet, nousee ja räjäyttää ne taivaan tuuliin – jaarlit ja markiisit ja kaikki! Se aika tulee, ja niiden on syytä pitää varansa!”

Cedric oli tavalliseen tapaansa kiivennyt korkealle jakkaralle, työntänyt hattunsa takaraivolle ja pannut kätensä taskuihin osoittaakseen hienovaraisesti arvonantoa herra Hobbsille.

”Oletteko te koskaan tuntenut montaa markiisia, herra Hobbs?” Cedric tiedusteli – ”tai jaarlia?”

”En”, vastasi herra Hobbs närkästyneenä. ”En mä vaan ole. Haluaisinpa nähdä yhdenkin niistä täällä sisällä, sen mä vaan sanon! Mä en päästä ahneita tyranneja istuskelemaan mun suolakeksitynnyreille!”

Ja hän oli tuosta ajatuksesta niin ylpeä, että katseli ylpeästi ympärilleen ja pyyhki otsaansa.

”Ehkä he eivät olisi jaarleja, jos ymmärtäisivät paremmin”, sanoi Cedric, joka tunsi jonkinlaista epämääräistä myötätuntoa heidän onnetonta osaansa kohtaan.

”Vai eivät olisi!” sanoi herra Hobbs. ”Nehän oikein ylpeilee sillä! Se on niillä verissä. Kehnoa sakkia koko joukko.”

Kesken heidän keskustelunsa Mary ilmestyi paikalle.

Cedric arveli hänen tulleen ehkä ostamaan sokeria, mutta niin ei ollut. Mary näytti melkein kalpealta ja siltä kuin olisi jostakin kiihtynyt.

”Tule kotiin, kultaseni”, hän sanoi. ”Rouva tahtoo sinut luokseen.”

Cedric liukui alas jakkaraltaan.

”Haluaako hän minut mukaansa ulos, Mary?” hän kysyi. ”Hyvää päivänjatkoa, herra Hobbs. Nähdään taas.”

Hän yllättyi nähdessään Maryn tuijottavan häntä aivan ällistyneenä ja ihmetteli, miksi Mary pudisteli päätään vähän väliä.

”Mikä hätänä, Mary?” hän sanoi. ”Johtuuko se helteestä?”

”Ei”, sanoi Mary, ”mutta meille tapahtuu kummia.”

”Onko aurinko saanut Rakkaimman pään särkemään?” hän tiedusteli huolestuneena.

Mutta siitä ei ollut kysymys. Kun hän saapui kotiin, oven edessä seisoivat kupeevaunut ja joku keskusteli pienessä salongissa hänen äitinsä kanssa. Mary kiiruhti hänen kanssaan yläkertaan, puki hänen ylleen parhaan kesäpuvun, joka oli kermanväristä flanellia, sitoi punaisen huivin hänen vyötäisilleen ja kampasi hänen kiharansa.

”Lordejako?” hän kuuli Maryn sanovan. ”Ja aatelisia ja herrasväkeä. Voi, paha heidät periköön! Lordeja tosiaan – voi tätä onnettomuutta.”

Kaikki oli tosiaan hyvin hämmentävää, mutta hän oli varma, että äiti kertoisi, mitä koko tämä hälinä merkitsi, ja niin hän antoi Maryn voivotella kyselemättä kovin paljon. Kun hänet oli puettu, hän juoksi alakertaan ja meni salonkiin. Nojatuolissa istui pitkä, laiha, teräväpiirteinen vanha herrasmies. Äiti seisoi kalpeana lähellä, ja Cedric näki hänen silmissään kyyneleitä.

”Voi, Ceddie!” äiti huudahti, juoksi pienen poikansa luo, sieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä pelokkaana ja levottomana. ”Voi, Ceddie, kultaseni!”

Pitkä vanha herrasmies nousi tuolistaan ja katseli Cedriciä terävin silmin. Katsellessaan hän hieroi kapeaa leukaansa luisella kädellään.

Hän ei vaikuttanut lainkaan tyytymättömältä.

”Vai niin”, hän sanoi viimein hitaasti – ”vai tässä siis on pikku lordi Fauntleroy.”

---