Yk­si­tois­ta toi­vo­mus­ta

E. Nesbit

Luku 1: Kauniita kuin päivä

Talo oli kolmen mailin päässä asemalta, mutta pölyiset vuokravaunut eivät olleet kolistelleet tietä vielä viittä minuuttiakaan, kun lapset alkoivat pistää päitään vaunujen ikkunasta ja kysellä: ”Emmekö me jo kohta ole perillä?” Ja aina kun he ohittivat talon, mikä ei tapahtunut kovin usein, kaikki huudahtivat: ”Ai, tämäkö se on?” Mutta se ei ollut koskaan se, ennen kuin he pääsivät kukkulan korkeimmalle kohdalle, juuri liitulouhoksen ohi ja vähän ennen sorakuoppaa. Siellä oli valkoinen talo, vihreä puutarha ja sen takana hedelmätarha, ja äiti sanoi: ”Nyt olemme perillä!”

”Onpa talo valkoinen”, sanoi Robert.

”Ja katsokaa noita ruusuja”, sanoi Anthea.

”Ja luumuja”, sanoi Jane.

”Onhan tämä aika mukava”, Cyril myönsi.

Vauva sanoi: ”Tahtoo käppäilylle”, ja vaunut pysähtyivät vielä kerran kolisten ja nytkähtäen.

Siinä rytäkässä, kun kaikki pyrkivät vaunuista ulos juuri samalla hetkellä, jokainen sai potkun jalkaansa tai jonkun toisen jalan varpailleen, mutta kukaan ei tuntunut välittävän. Äidillä ei kumma kyllä ollut mitään kiirettä ulos, ja laskeuduttuaan hitaasti askelman kautta, kokonaan hyppäämättä, hän näytti haluavan katsoa, että matka-arkut kannettiin sisään, ja vieläpä maksaa ajurillekin, sen sijaan että olisi liittynyt ensimmäiseen ihanaan ryntäykseen puutarhan ja hedelmätarhan halki ja edelleen piikkiä, ohdaketta, orjantappuraa ja karhunvatukkaa kasvavaan ryteikköön, joka alkoi talon sivulla olevan rikkonaisen portin ja kuivan suihkulähteen takaa. Mutta lapset olivat kerrankin viisaampia. Talo ei oikeastaan ollut lainkaan kaunis, vaan aivan tavallinen, ja äidin mielestä se oli varsin epäkäytännöllinenkin. Häntä harmitti kovasti, ettei siellä ollut sanottavasti hyllyjä ja tuskin yhtään kaappiakaan. Isällä oli tapana sanoa, että katon ja muurinharjojen rautakoristeet muistuttivat arkkitehdin painajaista. Mutta talo oli keskellä maaseutua eikä muita taloja näkynyt, ja lapset olivat olleet Lontoossa kaksi vuotta pääsemättä kertaakaan edes päiväksi merenrannalle retkijunalla. Niinpä White House tuntui heistä jonkinlaiselta maalliseen paratiisiin lasketulta keijupalatsilta. Lontoo on näet lapsille kuin vankila, varsinkin jos heidän omaisensa eivät ole rikkaita.

Onhan siellä tietysti kauppoja ja teattereita ja Maskelynen ja Cookin esityksiä ja kaikenlaista, mutta jos kotiväki on melko köyhää, teatteriin ei pääse eikä kaupoista voi ostaa mitään. Eikä Lontoossa ole niitä mukavia asioita, joilla lapset saavat leikkiä vahingoittamatta niitä tai itseään – kuten puita ja hiekkaa ja metsiä ja vesiä. Ja Lontoossa miltei kaikki on väärän muotoista – pelkkiä suoria viivoja ja tasaisia katuja kaikenlaisten kummallisten muotojen sijaan, joita maalla näkee. Puuthan ovat kaikki erilaisia, kuten tiedät, ja varmasti joku ikävä ihminen on kertonut sinulle, ettei ole olemassa kahta aivan samanlaista ruohonkortta. Mutta kaduilla, joilla ruohonkorsia ei kasva, kaikki on samanlaista kuin kaikki muukin. Siksi monet kaupunkilaislapset ovat niin tavattoman tuhmia. He eivät itse tiedä, mikä heitä vaivaa, eivätkä tiedä heidän isänsä ja äitinsä, tätinsä, setänsä, enonsa, serkkunsa, kotiopettajansa, kotiopettajattarensa eivätkä lastenhoitajansakaan. Mutta minä tiedän. Ja nyt tiedät sinäkin. Maaseudun lapsetkin ovat toisinaan tuhmia, mutta aivan muista syistä.

Lapset olivat tutkineet puutarhat ja ulkorakennukset perin pohjin ennen kuin heidät saatiin kiinni ja pestiin teepöytään, ja he näkivät aivan selvästi, että White Housessa he olisivat varmasti onnellisia. He ajattelivat niin jo ensi hetkestä lähtien, mutta kun he löysivät talon takaseinän peittävän jasmiinin, joka oli täynnä valkoisia kukkia ja tuoksui kuin pullollinen kalleinta syntymäpäivälahjaksi annettavaa hajuvettä; ja kun he olivat nähneet nurmikon, joka oli kauttaaltaan vihreä ja sileä ja aivan erilainen kuin Camden Townin puutarhojen ruskea ruoho; ja kun he olivat löytäneet tallin, jonka ylisillä oli vielä vähän vanhoja heiniä, he olivat jo melkein varmoja. Ja kun Robert oli löytänyt rikkinäisen keinun, pudonnut siitä ja saanut päähänsä kananmunan kokoisen kuhmun, ja Cyril oli jättänyt sormensa sellaisen kopin oven väliin, joka näytti tehdyltä kanien pitämiseen, jos kaneja joskus saisi, heillä ei enää ollut pienintäkään epäilystä.

Parasta kaikessa oli, ettei ollut sääntöjä, jotka kielsivät menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin. Lontoossa melkein kaikessa on kyltti ”Ei saa koskea”, ja vaikka kyltti on näkymätön, se on yhtä ikävä, sillä tiedäthän sen olevan siinä, ja jos et tiedä, saat kyllä pian kuulla.

White House oli kukkulan laidalla, metsä takanaan – toisella puolellaan liitulouhos ja toisella sorakuoppa. Alhaalla kukkulan juurella oli tasanko, jolla seisoi kummallisen muotoisia valkoisia rakennuksia, joissa poltettiin kalkkia, suuri punainen panimo ja muita taloja. Kun suurista savupiipuista nousi savua ja aurinko laski, laakso näytti täyttyvän kultaisesta usvasta, ja kalkkiuunit ja humalankuivaamot hohtivat ja kimaltelivat, kunnes ne muistuttivat Tuhannen ja yhden yön lumottua kaupunkia.

Nyt kun olen alkanut kertoa sinulle tästä paikasta, minusta tuntuu, että voisin jatkaa ja tehdä tästä hyvin kiinnostavan kertomuksen kaikista niistä tavallisista asioista, joita lapset tekivät – juuri sellaisista, joita sinäkin teet, tiedäthän – ja uskoisit joka sanan. Ja kun kertoisin lasten olleen hankalia, kuten sinäkin joskus olet, tätisi kirjoittaisivat ehkä lyijykynällä kertomuksen marginaaliin: ”Miten totta!” tai ”Aivan kuin elämästä!” Sinä näkisit sen, ja hyvin luultavasti sinua harmittaisi. Niinpä kerronkin vain ne todella hämmästyttävät asiat, joita tapahtui, ja voit huoletta jättää kirjan lojumaan esille, sillä tuskin kukaan täti tai setä tai enokaan kirjoittaa kertomuksen reunaan: ”Miten totta!” Aikuisten on hyvin vaikea uskoa todella ihmeellisiä asioita, ellei heillä ole sitä, mitä he sanovat todisteiksi. Mutta lapset uskovat melkein mitä tahansa, ja aikuiset tietävät sen. Siksi he kertovat sinulle, että maapallo on pyöreä kuin appelsiini, vaikka näet aivan hyvin, että se on litteä ja kuhmurainen. Ja siksi he sanovat maan kiertävän aurinkoa, vaikka voit itse nähdä minä päivänä tahansa, että aurinko nousee aamulla ja menee illalla nukkumaan niin kuin kunnollisen auringon kuuluukin, ja maa tietää paikkansa ja pysyy hiirenhiljaa aloillaan. Silti sinä varmaankin uskot kaiken tuon maasta ja auringosta, ja siinä tapauksessa sinun on helppo uskoa, että Anthea ja Cyril ja muut olivat löytäneet keijun ennen kuin olivat olleet maalla viikkoakaan. Ainakin he sanoivat sitä keijuksi, koska se sanoi itseään siksi, ja tietysti se tiesi parhaiten. Mutta se ei ollut lainkaan sellainen keiju, joita olet nähnyt tai joista olet kuullut tai lukenut.

Se tapahtui sorakuopilla. Isän oli täytynyt lähteä äkkiä työasioille, ja äiti oli lähtenyt mummon luo, sillä mummo ei voinut oikein hyvin. Molemmat lähtivät kovalla kiireellä, ja heidän mentyään talo tuntui hirveän hiljaiselta ja tyhjältä. Lapset kuljeskelivat huoneesta toiseen, katselivat lattioilla lojuvia paperin- ja narunpätkiä, joita pakkaamisesta oli jäänyt ja joita ei vielä ollut siivottu pois, ja toivoivat, että heillä olisi jotakin tekemistä. Cyril sanoi:

”Kuulkaas, otetaan Margate-lapiot ja mennään kaivamaan sorakuopille. Leikitään, että ollaan merenrannalla.”

”Isä sanoo, että siellä on ennen ollut merenranta”, Anthea sanoi. ”Hän sanoo, että siellä on tuhansia vuosia vanhoja simpukankuoria.”

Niin he lähtivät. He olivat tietysti käyneet sorakuopan reunalla katsomassa alas, mutta eivät olleet menneet sinne, sillä he pelkäsivät isän kieltävän heitä leikkimästä siellä. Samoin oli liitulouhoksen laita. Sorakuoppa ei oikeastaan ole vaarallinen, kunhan ei yritä kiivetä alas sen reunoja vaan kiertää hitaasti ja turvallisesti tietä pitkin, aivan kuin olisi kärryt.

Jokainen lapsista kantoi omaa lapiotaan, ja Lambia kannettiin vuorotellen. Hän oli vauva, ja he sanoivat häntä siksi, koska ”mää” oli ensimmäinen, mitä hän oli koskaan sanonut. Antheaa he sanoivat Pantheriksi, mikä näyttää luettuna hassulta, mutta ääneen lausuttuna se kuulostaa vähän hänen nimeltään.

Sorakuoppa on hyvin suuri ja avara, ja ylhäällä sen reunoilla kasvaa ruohoa ja kuivia, sitkeävarsisia luonnonkukkia, violetteja ja keltaisia. Se on kuin jättiläisen pesuvati. Siellä on sorakasoja ja vadin kyljissä koloja, joista soraa on otettu, ja korkealla jyrkissä seinämissä näkyy pieniä reikiä, jotka ovat pienten törmäpääskyjen pienten talojen pieniä ulko-ovia.

Lapset rakensivat tietysti linnan, mutta linnanrakennus on melko laihaa huvia, kun ei ole toivoakaan, että kohiseva nousuvesi joskus tulisi täyttämään vallihaudan ja huuhtomaan laskusillan mennessään sekä lopuksi, iloiseksi päätteeksi, kastelemaan kaikki ainakin vyötäröä myöten.

Cyril halusi kaivaa luolan, jossa voisi leikkiä salakuljettajia, mutta muut arvelivat sen saattavan haudata heidät elävältä. Niinpä lopulta kaikki lapiot ryhtyivät kaivamaan linnan läpi kuoppaa Australiaan. Nämä lapset näet uskoivat, että maailma oli pyöreä ja että sen toisella puolella pienet australialaiset pojat ja tytöt todella kävelivät väärinpäin, kuin kärpäset katossa, päät alaspäin ilmassa roikkuen.

Lapset kaivoivat ja kaivoivat ja kaivoivat, ja heidän kätensä tulivat hiekkaisiksi ja kuumiksi ja punaisiksi ja kasvonsa kosteiksi ja kiiltäviksi. Lamb oli yrittänyt syödä hiekkaa ja itkenyt niin kovasti huomattuaan, ettei se vastoin hänen luuloaan ollutkaan ruskeaa sokeria, että nyt hän oli aivan uupunut ja makasi nukkumassa lämpimänä, pulleana myttynä keskellä puolivalmista linnaa. Niin hänen veljensä ja sisarensa saivat rauhassa tehdä lujasti töitä, ja kuoppa, jonka oli määrä päättyä Australiaan, kasvoi pian niin syväksi, että Jane, jota sanottiin lyhyemmin Pussyksi, pyysi muita lopettamaan.

”Entä jos kuopan pohja yhtäkkiä pettäisi”, hän sanoi, ”ja te putoaisitte australialaislasten keskelle? Kaikki hiekka menisi heidän silmiinsä.”

”Niin”, sanoi Robert. ”Sitten he vihaisivat meitä ja heittelisivät meitä kivillä eivätkä antaisi meidän nähdä kenguruita eivätkä opossumeja eivätkä sinieukalyptuksia eivätkä Emu-merkkisiä lintuja eivätkä mitään.”

Cyril ja Anthea tiesivät, ettei Australia ihan niin lähellä ollut, mutta he suostuivat jättämään lapiot ja jatkamaan käsin. Se olikin helppoa, sillä kuopan pohjalla hiekka oli hyvin pehmeää, hienoa ja kuivaa, kuin merihiekka. Ja siinä oli pieniä simpukankuoria.

”Ajatelkaa, että tässä on joskus ollut märkää merta, ihan loiskuvaa ja kiiltävää”, sanoi Jane, ”ja kaloja ja meriankeriaita ja koralleja ja merenneitoja.”

”Ja laivojen mastoja ja haaksirikkoutuneita espanjalaisia aarteita. Löytäisimmepä kultaisen dublonin tai jotain”, Cyril sanoi.

”Miten meri vietiin pois?” kysyi Robert.

”Ei ainakaan ämpärillä, höpsö”, sanoi hänen veljensä. ”Isä sanoo, että maalle tuli alapuolelta liian kuuma, niin kuin meille joskus sängyssä, ja niin se vain kohotti hartioitaan ja meren täytyi luiskahtaa pois, niin kuin peittojen meidän päältämme. Hartia jäi törröttämään esiin ja muuttui kuivaksi maaksi. Mennään etsimään simpukankuoria. Tuo pikku luola näyttää lupaavalta, ja näen siellä törröttävän jotakin, joka näyttää haaksirikkoutuneen laivan ankkurinpalalta. Sitä paitsi tässä Australian-kuopassa on hirveän kuuma.”

Muut suostuivat, mutta Anthea jatkoi kaivamista. Hän halusi aina tehdä loppuun sen, minkä oli kerran aloittanut. Hänestä olisi ollut häpeällistä jättää kuoppa sikseen pääsemättä Australiaan saakka.

Luola oli pettymys, sillä siellä ei ollut simpukankuoria ja haaksirikkoutuneen laivan ankkuri osoittautui vain hakunvarren katkenneeksi pääksi. Luolaan lähteneet olivat juuri päätymässä siihen tulokseen, että hiekka janottaa enemmän silloin, kun se ei ole merenrannalla, ja joku oli ehdottanut kotiin lähtemistä limonadille, kun Anthea äkkiä kirkaisi:

”Cyril! Tule tänne! Voi, tule äkkiä! – Se on elossa! Se karkaa! Äkkiä!”

Kaikki kiiruhtivat takaisin.

”En yhtään ihmettelisi, vaikka se olisi rotta”, sanoi Robert. ”Isä sanoo, että vanhat paikat kuhisevat niitä – ja tämän täytyy olla aika vanha, jos meri on ollut täällä tuhansia vuosia sitten –”

”Ehkä se on käärme”, sanoi Jane puistattaen itseään.

”Katsotaan”, sanoi Cyril ja hyppäsi kuoppaan. ”Minä en pelkää käärmeitä. Minä pidän niistä. Jos se on käärme, kesytän sen, ja se seuraa minua kaikkialle, ja annan sen nukkua öisin kaulani ympärillä.”

”Et muuten anna”, sanoi Robert päättäväisesti. Hän nukkui samassa huoneessa kuin Cyril. ”Mutta jos se on rotta, niin sitten saat.”

”Voi, älkää olko hupsuja!” sanoi Anthea. ”Ei se ole rotta, se on paljon suurempi. Eikä se ole käärme. Sillä on jalat, minä näin ne, ja turkki! Ei – älä ota lapiota. Satutat sitä! Kaiva käsillä.”

”Ja anna sen satuttaa minua! Sehän olisikin järkevää, vai mitä?” sanoi Cyril ja tarttui lapioon.

”Voi, älä!” sanoi Anthea. ”Squirrel, älä. Minä – tämä kuulostaa hupsulta, mutta se sanoi jotakin. Ihan oikeasti sanoi –”

”Mitä?”

”Se sanoi: ’Anna minun olla rauhassa.’”

Mutta Cyril tuumasi vain, että hänen sisarensa täytyi olla päästään vialla, ja hän ja Robert kaivoivat lapioilla, kun taas Anthea istui kuopan reunalla ja pomppi kuumissaan ja huolissaan. He kaivoivat varovasti, ja pian kaikki näkivät, että Australian-kuopan pohjalla todella liikkui jotakin.

Silloin Anthea huudahti: ”Minä en pelkää. Antakaa minun kaivaa”, heittäytyi polvilleen ja alkoi kuopia kuin koira, joka on yhtäkkiä muistanut, mihin hautasi luunsa.

”Voi, minä tunsin turkkia”, hän huudahti puoliksi nauraen, puoliksi itkien. ”Ihan varmasti tunsin! Tunsin!” Silloin hiekasta kuului äkkiä kuiva, käheä ääni, joka sai heidät kaikki hypähtämään taaksepäin, ja heidän sydämensä hypähtivät melkein yhtä nopeasti kuin he itse.

”Antakaa minun olla rauhassa”, se sanoi. Nyt kaikki kuulivat äänen ja katsoivat toisiaan nähdäkseen, olivatko muutkin kuulleet.

”Mutta me haluamme nähdä teidät”, sanoi Robert rohkeasti.

”Toivon, että tulisitte ulos”, sanoi Anthea, joka hänkin rohkaistui.

”No, hyvä on – jos se kerran on toivomuksesi”, ääni sanoi, ja hiekka liikahti ja kieppui ja sinkoili, ja jotakin ruskeaa, karvaista ja pulleaa kierähti esiin kuoppaan. Hiekka karisi sen päältä, ja siinä se istui, haukotteli ja hieroi käsillään silmiensä kärkiä.

”Taisinpa nukahtaa”, se sanoi venytellen.

Lapset seisoivat ringissä kuopan ympärillä ja katselivat löytämäänsä olentoa. Siinä riittikin katsomista. Sen silmät olivat pitkien sarvien päissä kuin etanan silmät, ja se saattoi työntää niitä ulos ja vetää sisään kuin kaukoputkia. Sillä oli lepakonkorvat, ja sen pullea ruumis oli hämähäkin muotoinen, paksun pehmeän turkin peittämä. Sen jalat ja käsivarretkin olivat karvaiset, ja sen kädet ja jalkaterät muistuttivat apinan käsiä ja jalkoja.

”Mikä ihme se on?” Jane sanoi. ”Otetaanko se kotiin?”

Olento käänsi pitkät silmänsä häneen ja sanoi:

”Puhuuko hän aina joutavia, vai tekeekö vain tuo hänen päässään oleva roju hänet typeräksi?”

Puhuessaan se katsoi halveksivasti Janen hattua.

”Hän ei tarkoita olla typerä”, sanoi Anthea lempeästi. ”Ei kukaan meistä tarkoita, ajattelittepa te mitä hyvänsä! Älkää pelätkö, emme me halua satuttaa teitä.”

”Satuttaa minua!” se sanoi. ”Minäkö pelkäisin? Johan nyt! Puhutte aivan kuin en olisi kukaan erityinen.” Sen koko turkki nousi pystyyn kuin kissalla, joka aikoo tapella.

”No”, sanoi Anthea yhä ystävällisesti, ”jos tietäisimme, kuka erityinen te olette, ehkä keksisimme jotakin sellaista sanottavaa, mistä ette suuttuisi. Tähän asti kaikki puheemme näyttävät suututtaneen teidät. Kuka te olette? Älkääkä suuttuko! Me emme nimittäin oikeasti tiedä.”

”Ette tiedä?” se sanoi. ”No, tiesinhän minä maailman muuttuneen – mutta – no, tosiaan – Tarkoitatteko vakavissanne, ettette tunne Psammeadia, kun näette sellaisen?”

”Sammyaddia? Se on minulle täyttä kreikkaa.”

”Niin se on kaikille muillekin”, sanoi olento terävästi. ”No, sanotaan sitten selvällä kielellä: hiekkakeiju. Ettekö tunne hiekkakeijua, kun näette sellaisen?”

Se näytti niin murheelliselta ja loukkaantuneelta, että Jane kiirehti sanomaan: ”Tietysti näen nyt, että olette sellainen. Sehän on aivan selvää, kun teitä katsoo.”

”Aloitte katsoa minua jo monta lausetta sitten”, se sanoi kiukkuisesti ja alkoi taas käpertyä hiekkaan.

”Voi, älkää menkö taas pois! Puhukaa vielä”, huudahti Robert. ”En tiennyt, että olette hiekkakeiju, mutta heti kun näin teidät, tiesin, että olette kaikkein ihmeellisin, mitä olen koskaan nähnyt.”

Tämän jälkeen hiekkakeiju vaikutti hiukan vähemmän äreältä.

”Ei minulla puhumista vastaan mitään ole”, se sanoi, ”kunhan olette kohtuullisen kohteliaita. Mutta en minä aio pitää teille kohteliasta seurustelupuhetta. Jos puhutte minulle nätisti, ehkä vastaan ja ehkä en. Sanokaa nyt jotakin.”

Kukaan ei tietenkään keksinyt mitään sanottavaa, mutta lopulta Robert keksi kysyä: ”Kuinka kauan olette asunut täällä?” ja kysyi sitä heti.

”Voi, iät ja ajat – monta tuhatta vuotta”, vastasi Psammead.

”Kertokaa siitä meille kaikki. Kertokaa.”

”Kaikki on kirjoissa.”

”Teitä ei ole!” sanoi Jane. ”Voi, kertokaa meille itsestänne kaikki, mitä voitte! Emmehän me tiedä teistä mitään, ja te olette niin mukava.”

Hiekkakeiju silitti pitkiä rotanviiksiään ja hymyili niiden lomasta.

”Kertokaa nyt, olkaa kiltti!” sanoivat kaikki lapset yhteen ääneen.

On ihmeellistä, kuinka nopeasti kaikkeen tottuu, kaikkein hämmästyttävimpiinkin asioihin. Viisi minuuttia aikaisemmin lapset eivät olleet aavistaneet sen enempää kuin sinäkään, että maailmassa oli sellaisiakin olentoja kuin hiekkakeijuja, ja nyt he puhuivat sille kuin olisivat tunteneet sen koko ikänsä.

Se veti silmänsä sisään ja sanoi:

”Onpa aurinkoista – aivan kuin ennen vanhaan. Mistä te nykyään saatte Megatheriuminne?”

”Mitä?” sanoivat kaikki lapset yhtä aikaa. On hyvin vaikea muistaa aina, ettei ”mitä” ole kohtelias vastaus, varsinkaan yllättyneenä tai kiihtyneenä.

”Onko pterodaktyylejä nykyään runsaasti?” hiekkakeiju jatkoi.

Lapset eivät osanneet vastata.

”Mitä te syötte aamiaiseksi”, keiju kysyi kärsimättömästi, ”ja kuka sen teille antaa?”

”Munia ja pekonia ja leipää ja maitoa ja puuroa ja kaikenlaista. Äiti antaa. Mitä ne Mega-mitkä-ne-nyt-olivat ja Ptero-miksi-niitä-sanotaan ovat? Syökö joku niitä aamiaiseksi?”

”Minun aikanani melkein kaikki söivät aamiaiseksi pterodaktyyliä! Pterodaktyylit muistuttivat hiukan krokotiileja ja hiukan lintuja – luullakseni ne olivat hyvin maukkaita pariloituina. Asia oli nimittäin näin: hiekkakeijuja oli silloin tietysti valtavasti, ja varhain aamulla niitä lähdettiin etsimään, ja kun sellaisen löysi, se toteutti toivomuksen. Ihmisillä oli tapana lähettää pienet poikansa merenrantaan varhain aamulla ennen aamiaista hakemaan päivän toivomukset, ja hyvin usein perheen vanhinta poikaa käskettiin toivomaan Megatheriumia, valmiiksi paloiteltuna keitettäväksi. Se oli näet norsun kokoinen, joten siinä oli aika lailla lihaa. Ja jos haluttiin kalaa, pyydettiin Ichthyosaurusta – se oli kaksikymmentä–neljäkymmentä jalkaa pitkä, joten siitä riitti syötävää. Ja siipikarjaksi otettiin Plesiosaurus; siinäkin oli mukavasti kaluttavaa. Sitten muut lapset saattoivat toivoa muita asioita. Mutta päivälliskutsuille toivottiin melkein aina Megatheriumeja sekä Ichthyosaurusta, sillä sen evät olivat suurta herkkua ja pyrstöstä sai keittoa.”

”Niistähän on täytynyt jäädä hirveät määrät kylmää lihaa”, sanoi Anthea, joka aikoi jonakin päivänä olla hyvä taloudenpitäjä.

”Ehei”, sanoi Psammead, ”eihän sellainen olisi käynyt päinsä. Auringon laskiessa kaikki tähteet tietysti muuttuivat kiveksi. Megatheriumin ja muiden sellaisien kivettyneitä luita löytyy vielä nykyäänkin joka puolelta, niin minulle on kerrottu.”

”Kuka teille on kertonut?” kysyi Cyril, mutta hiekkakeiju rypisti kulmiaan ja alkoi kaivaa karvaisilla käsillään hyvin nopeasti.

”Voi, älkää menkö!” he kaikki huusivat. ”Kertokaa vielä siitä ajasta, jolloin Megatheriumeja syötiin aamiaiseksi! Oliko maailma silloin tällainen?”

Se lakkasi kaivamasta.

”Ei sinne päinkään”, se sanoi. ”Siellä missä minä asuin, oli melkein pelkkää hiekkaa, ja hiili kasvoi puissa ja rantakotilot olivat teetarjottimen kokoisia – niitä löytyy nykyäänkin, ne ovat muuttuneet kiveksi. Me hiekkakeijut asuimme merenrannalla, ja lapset tulivat pienine piikivilapioineen ja piikiviämpäreineen ja rakensivat meille linnoja asuttaviksi. Siitä on tuhansia vuosia, mutta olen kuullut, että lapset rakentavat yhä linnoja hiekkaan. Tavoista on vaikea päästä eroon.”

”Mutta miksi te lakkasitte asumasta linnoissa?” kysyi Robert.

”Se on surullinen tarina”, sanoi Psammead synkästi. ”Se johtui siitä, että he halusivat välttämättä rakentaa linnoihin vallihaudat, ja se inhottava märkä, kupliva meri tuli niihin. Ja tietysti hiekkakeiju vilustui heti kastuttuaan ja yleensä kuoli. Niin meitä jäi jäljelle yhä vähemmän, ja aina kun löysi keijun ja sai toivomuksen, oli tapana toivoa Megatheriumia ja syödä kaksi kertaa niin paljon kuin tarvitsi, koska seuraavaan toivomukseen saattoi mennä viikkokausia.”

”Kastuitteko te?” tiedusteli Robert.

Hiekkakeiju puistatti itseään. ”Vain kerran”, se sanoi. ”Vasemman yläviikseni kahdennentoista karvan kärki – tunnen sen kohdan vieläkin kostealla säällä. Vain kerran, mutta se riitti minulle mainiosti. Lähdin pois heti, kun aurinko oli kuivannut rakkaan viiksiparkani. Kipitin kauas rannasta ja kaivoin itselleni kodin syvälle lämpimään, kuivaan hiekkaan, ja siellä olen ollut siitä asti. Ja myöhemmin merikin muutti muualle. Ja nyt en kerro teille enää mitään.”

”Vielä yksi asia, olkaa kiltti”, sanoivat lapset. ”Voitteko yhä toteuttaa toivomuksia?”

”Tietysti”, se sanoi. ”Enkö juuri muutama minuutti sitten toteuttanut sinun toivomustasi? Sanoit: ’Toivon, että tulisitte ulos’, ja minä tulin.”

”Voi, emmekö saisi vielä toista?”

”Saatte, mutta pitäkää kiirettä. Olen kyllästynyt teihin.”

Olet varmaankin usein ajatellut, mitä tekisit, jos saisit kolme toivomusta, ja halveksinut ukkoa ja hänen vaimoaan siinä verimakkaratarinassa ja ollut varma, että jos sinä saisit tilaisuuden, keksisit hetkeäkään empimättä kolme todella hyödyllistä toivomusta. Nämä lapset olivat usein puhuneet asiasta, mutta nyt kun tilaisuus oli yhtäkkiä tullut, he eivät osanneet päättää.

”Äkkiä”, sanoi hiekkakeiju kiukkuisesti. Kukaan ei keksinyt mitään, mutta lopulta Anthea onnistui muistamaan hänen ja Janen yhteisen salaisen toivomuksen, josta he eivät olleet koskaan kertoneet pojille. Hän tiesi, etteivät pojat siitä piittaisi – mutta olihan se silti parempi kuin ei mitään.

”Toivon, että olisimme kaikki kauniita kuin päivä”, hän sanoi kovalla kiireellä.

Lapset katsoivat toisiaan, mutta kukin näki, etteivät muut olleet tavallista kauniimpia. Psammead työnsi pitkät silmänsä ulos ja näytti pidättävän hengitystään ja pullistavan itseään, kunnes se oli kaksi kertaa niin pullea ja karvainen kuin ennen. Äkkiä se puhalsi ilman ulos pitkänä huokauksena.

”Pelkään pahoin, etten pysty siihen”, se sanoi pahoitellen. ”Taidan olla poissa harjoituksesta.”

Lapset olivat hirveän pettyneitä.

”Voi, yrittäkää vielä uudestaan!” he sanoivat.

”No”, sanoi hiekkakeiju, ”tosiasiassa säästin vähän voimia voidakseni toteuttaa teidän muidenkin toivomukset. Jos tyydytte yhteen yhteiseen toivomukseen päivässä, saatan kyllä saada sen verran itsestäni irti. Suostutteko siihen?”

”Kyllä, voi kyllä!” sanoivat Jane ja Anthea. Pojat nyökkäsivät. He eivät uskoneet hiekkakeijun pystyvän siihen. Tytöt saa aina uskomaan asioita paljon helpommin kuin pojat.

Se ojensi silmänsä kauemmas kuin koskaan ja paisui ja paisui ja paisui.

”Kunhan siihen ei vain satu”, sanoi Anthea.

”Tai sen nahka halkea”, sanoi Robert huolestuneena.

Kaikki olivat kovasti helpottuneita, kun hiekkakeiju, joka oli paisunut niin suureksi, että melkein täytti hiekkaan kaivetun kuopan, puhalsi äkkiä ilman ulos ja palautui oikean kokoiseksi.

”Nyt se on kunnossa”, se sanoi raskaasti puuskuttaen. ”Huomenna se käy helpommin.”

”Sattuiko kovasti?” kysyi Anthea.

”Vain viiksiparkaani, kiitos kysymästä”, se sanoi. ”Mutta sinä olet ystävällinen ja huomaavainen lapsi. Hyvää päivää.”

Se kuopi äkkiä raivoisasti käsillään ja jaloillaan ja katosi hiekkaan. Sitten lapset katsoivat toisiaan, ja jokainen huomasi yhtäkkiä olevansa yksin kolmen aivan vieraan lapsen kanssa, jotka kaikki olivat häikäisevän kauniita.

He seisoivat hetken aivan vaiti. Jokainen luuli veljiensä ja sisartensa kulkeneen tiehensä ja näiden vieraiden lasten hiipineen huomaamatta paikalle sillä aikaa, kun hän itse oli katsellut hiekkakeijun paisumista. Anthea puhui ensimmäisenä.

”Anteeksi”, hän sanoi hyvin kohteliaasti Janelle, jolla oli nyt valtavat siniset silmät ja pilvi punaruskeita hiuksia, ”mutta oletteko nähneet tässä lähistöllä kahta pientä poikaa ja pientä tyttöä?”

”Minä aioin juuri kysyä teiltä samaa”, sanoi Jane. Silloin Cyril huudahti:

”Sehän olet sinä! Tunnen tuon reiän esiliinassasi! Sinä olet Jane, vai mitä? Ja sinä olet Panther, minä näen likaisen nenäliinasi, jonka unohdit vaihtaa sen jälkeen, kun leikkasit peukaloosi! Jukra! Toivomus on sittenkin toteutunut. Kuulkaas, olenko minä yhtä komea kuin te olette kauniita?”

”Jos sinä olet Cyril, pidin sinusta paljon enemmän entisen näköisenä”, sanoi Anthea päättäväisesti. ”Kultaisine hiuksinesi näytät ihan siltä kuoropojan kuvalta. En yhtään ihmettelisi, vaikka kuolisit nuorena. Ja jos tuo on Robert, hän näyttää italialaiselta posetiivarilta. Hänen hiuksensa ovat aivan mustat.”

”Te kaksi tyttöä näytätte sitten joulukorteilta, sen vain sanon – typeriltä joulukorteilta”, sanoi Robert vihaisesti. ”Ja Janen tukka on ihan porkkananvärinen.”

Se olikin juuri sitä venetsianpunaista sävyä, jota taiteilijat niin kovasti ihailevat.

”No, ei meidän kannata moittia toisiamme”, sanoi Anthea. ”Haetaan Lamb ja raahataan hänet kotiin päivälliselle. Palvelijat ihailevat meitä aivan hirveästi, saatte nähdä.”

Vauva oli juuri heräämässä, kun he pääsivät hänen luokseen, ja jokainen lapsista oli helpottunut huomatessaan, ettei ainakaan hän ollut kaunis kuin päivä vaan aivan entisen näköinen.

”Hän taitaa olla luonnostaan liian pieni saamaan toivomuksia”, sanoi Jane. ”Ensi kerralla hänet täytyy mainita erikseen.”

Anthea juoksi edeltä ja ojensi käsivartensa.

”Tule oman Pantherin luo, kullannuppu”, hän sanoi.

Vauva katsoi häntä paheksuvasti ja pani hiekkaisen vaaleanpunaisen peukalonsa suuhun. Anthea oli hänen lempisisarensa.

”Tule nyt”, hän sanoi.

”Mee poi!” sanoi vauva.

”Tule oman Pussyn luo”, sanoi Jane.

”Tahtoo oman Pantyn”, sanoi Lamb surkeasti, ja hänen huulensa alkoi vapista.

”Tulehan nyt, veteraani”, sanoi Robert. ”Tule jatsastamaan Yobbyn telkään.”

”Yää, tuma tuma poika”, ulvoi vauva ja purskahti lohduttomaan itkuun. Silloin lapset tiesivät pahimman. Vauva ei tuntenut heitä!

He katsoivat toisiaan epätoivoissaan, ja jokaisesta oli kauheaa kohdata tässä suuressa hädässä vain ventovieraiden kauniita silmiä omien veljien ja sisarten iloisten, ystävällisten, tavallisten, tuikkivien, hilpeiden pikkusilmien sijasta.

”Tämä on nyt ihan oikeasti kamalaa”, sanoi Cyril yritettyään nostaa Lambia, joka oli raapinut kuin kissa ja mylvinyt kuin sonni. ”Meidän täytyy ystävystyä hänen kanssaan! En voi kantaa häntä kotiin, kun hän huutaa noin. Ajatelkaa nyt, että meidän pitää ystävystyä oman vauvamme kanssa! – Sehän on aivan typerää.”

Juuri niin heidän kuitenkin täytyi tehdä. Siihen meni yli tunti, eikä urakkaa helpottanut yhtään se, että Lamb oli tähän mennessä nälkäinen kuin leijona ja janoinen kuin aavikko.

Viimein hän suostui siihen, että nämä vieraat kantoivat hänet vuorotellen kotiin, mutta koska hän kieltäytyi pitämästä kiinni näin uusista tuttavista, hänen koko painonsa jäi kantajan varaan, ja se oli perin uuvuttavaa.

”Luojan kiitos, olemme kotona!” sanoi Jane hoippuessaan rautaportista kohti talon ulko-ovea, jossa lastenhoitaja Martha seisoi, varjosti silmiään kädellään ja tähyili huolestuneena. ”Tässä! Ota nyt vauva!”

Martha sieppasi vauvan hänen sylistään.

”Luojan kiitos, että edes hän tuli ehjänä kotiin”, hän sanoi. ”Missä muut ovat, ja keitä ihmeen armollisia te kaikki oikein olette?”

”Me olemme tietysti me”, sanoi Robert.

”Ja keitähän nämä Me mahtavat olla, kun ovat kotonaan?” kysyi Martha ivallisesti.

”Minähän sanon, että me tässä olemme, olemme vain kauniita kuin päivä”, sanoi Cyril. ”Minä olen Cyril, ja tässä ovat muut, ja meillä on hurja nälkä. Päästä meidät sisään äläkä ole typerä hölmö.”

Martha vain sadatteli Cyrilin röyhkeyttä ja yritti sulkea oven hänen nenänsä edestä.

”Tiedän, että me näytämme erilaisilta, mutta minä olen Anthea, ja meitä väsyttää niin, ja päivällisaika meni jo kauan sitten.”

”Menkää sitten kotiinne päivälliselle, keitä sitten olettekin. Ja jos meidän lapsemme panivat teidät tähän ilveilyyn, niin sanokaa heille minun puolestani, että saavat vielä kuulla kunniansa. Tietävätpähän, mitä odottaa!” Sen sanottuaan hän pamautti oven kiinni. Cyril soitti raivokkaasti ovikelloa. Ei vastausta. Hetken kuluttua keittäjä pisti päänsä makuuhuoneen ikkunasta ja sanoi:

”Ellette korjaa luitanne, ja vielä vikkelästi, menen hakemaan poliisin.” Ja hän paiskasi ikkunan alas.

”Ei siitä ole apua”, sanoi Anthea. ”Voi, tulkaa nyt pois ennen kuin meidät pannaan vankilaan!”

Pojat sanoivat, että se oli hölynpölyä eikä Englannin laki voinut panna ketään vankilaan vain siksi, että tämä oli kaunis kuin päivä, mutta seurasivat silti muita kujalle.

”Kai me olemme auringonlaskun jälkeen taas omia itsejämme”, sanoi Jane.

”En tiedä”, Cyril sanoi surullisesti. ”Ehkä se ei enää käykään niin – asiat ovat muuttuneet aika lailla Megatheriumien ajoista.”

”Voi”, huudahti Anthea äkkiä, ”ehkä me muutumme auringonlaskun aikaan kiveksi niin kuin Megatheriumit, ettei meitä jäisi yhtään tähteeksi seuraavaksi päiväksi.”

Hän alkoi itkeä, ja niin alkoi Janekin. Pojatkin kalpenivat. Kenelläkään ei ollut sydäntä sanoa mitään.

Se oli hirvittävä iltapäivä. Lähistöllä ei ollut taloa, josta lapset olisivat voineet kerjätä leivänkannikan tai edes lasillisen vettä. He eivät uskaltaneet mennä kylään, koska olivat nähneet Marthan lähtevän sinne kori käsivarrellaan, ja kylässä oli poliisi. He olivat kyllä kaikki kauniita kuin päivä, mutta siitä on laiha lohtu, kun on nälkäinen kuin metsämies ja janoinen kuin pesusieni.

Kolme kertaa he yrittivät turhaan saada White Housen palvelijat päästämään heidät sisään ja kuuntelemaan heidän kertomuksensa. Sitten Robert meni yksin siinä toivossa, että onnistuisi kiipeämään sisään jostakin takaikkunasta ja avaamaan sitten oven muille. Mutta kaikki ikkunat olivat liian korkealla, ja Martha kaatoi yläkerran ikkunasta hänen niskaansa pesukannullisen kylmää vettä ja sanoi:

”Mene tiehesi, senkin inhottava pieni itaalialainen apina.”

Lopulta he istuivat rivissä pensasaidan alla jalat kuivassa ojassa ja odottivat auringonlaskua. He miettivät, muuttuisivatko auringon todella laskiessa kiveksi vai vain omiksi entisiksi tavallisiksi itsekseen. Ja jokainen tunsi yhä olevansa yksin vieraiden seurassa ja yritti olla katsomatta muita, sillä vaikka äänet olivat heidän omansa, kasvot olivat niin häikäisevän kauniit, että niiden katseleminen aivan ärsytti.

”En usko, että me muutumme kiveksi”, sanoi Robert rikkoen pitkän surkean hiljaisuuden, ”koska hiekkakeiju sanoi toteuttavansa meille huomenna toisen toivomuksen, eikä se voisi tehdä sitä, jos olisimme kiveä, vai voisiko?”

Muut sanoivat: ”Ei”, mutta se ei lohduttanut heitä lainkaan.

Seurasi toinen, pidempi ja surkeampi hiljaisuus, jonka rikkoi Cyril sanomalla äkkiä: ”En halua pelotella teitä tyttöjä, mutta minusta tuntuu, että minulla se alkaa jo. Jalkani on ihan kuollut. Minä muutun kiveksi, tiedän sen, ja pian muututte tekin.”

”Ei se mitään”, sanoi Robert ystävällisesti. ”Ehkä vain sinä muutut kiveksi ja meille muille ei käy kuinkaan, ja sitten me pidämme patsaastasi hyvää huolta ja ripustamme siihen kukkaseppeleitä.”

Mutta kun kävi ilmi, että Cyrilin jalka oli vain puutunut, koska hän oli istunut liian kauan sen päällä, ja kun se heräsi eloon tuskallisesti pistellen, muut olivat aivan kiukkuisia.

”Pelottelet meitä tuolla lailla ihan turhan takia!” sanoi Anthea.

Kolmannen ja kaikkein surkeimman hiljaisuuden rikkoi Jane. Hän sanoi:

”Jos me tästä ehjinä selviämme, pyydetään Sammyaddia järjestämään niin, etteivät palvelijat huomaa mitään erikoista, olipa meillä millaisia toivomuksia tahansa.”

Muut vain murahtivat. He olivat liian onnettomia edes tekemään hyviä päätöksiä.

Viimein nälkä ja pelko ja kiukku ja väsymys – neljä hyvin ikävää asiaa – saivat yhdessä aikaan yhden mukavan asian, ja se oli uni. Lapset makasivat unessa rivissä kauniit silmät kiinni ja kauniit suut auki. Anthea heräsi ensimmäisenä. Aurinko oli laskenut, ja ilta alkoi hämärtyä.

Anthea nipisti itseään hyvin kovasti varmistaakseen asian, ja kun hän huomasi yhä tuntevansa nipistyksen, hän päätteli, ettei ollut kiveä, ja nipisti sitten muita. Hekin olivat pehmeitä.

”Herätkää”, hän sanoi melkein itkien ilosta. ”Kaikki on hyvin, emme ole kiveä. Ja voi Cyril, miten mukavan ruma sinä oletkaan, kun sinulla on taas vanhat pisamasi ja ruskea tukkasi ja pienet silmäsi. Ja niin olette kaikki muutkin!” hän lisäsi, etteivät he tulisi kateellisiksi.

Kotiin päästyään he saivat Marthalta ankarat torut, ja Martha kertoi heille vieraista lapsista.

”Nättejä olivat, täytyy sanoa, mutta röyhkeitä kuin mitkä.”

”Tiedän”, sanoi Robert, joka tiesi kokemuksesta, miten toivotonta olisi yrittää selittää asioita Marthalle.

”Ja missä ihmeessä te olette olleet kaiken tämän ajan, senkin pienet tuhmurit?”

”Kujalla.”

”Miksette tulleet kotiin jo monta tuntia sitten?”

”Emme voineet heidän takiaan”, sanoi Anthea.

”Keiden?”

”Niiden lasten, jotka olivat kauniita kuin päivä. He pitivät meidät siellä auringonlaskun yli. Emme voineet tulla takaisin ennen kuin he olivat menneet pois. Et arvaakaan, miten me vihasimme heitä! Voi, anna nyt meille illallista – meillä on niin kova nälkä.”

”Nälkä! Sen minä kyllä uskon”, sanoi Martha vihaisesti. ”Koko päivän tuolla lailla ulkona. No, toivottavasti otatte tästä opiksenne ettekä enää rupea vieraitten lasten seuraan – ties vaikka ovat täällä tuhkarokosta toipumassa! Ja muistakaakin, jos vielä näette heidät, ette puhu heille – ette sanaakaan ettekä edes vilkaise – vaan tulette heti kertomaan minulle. Minä kyllä pilaan heidän kauneutensa!”

”Jos me heidät vielä joskus näemme, kerromme sinulle”, sanoi Anthea. Robert katseli hellästi kylmää naudanlihaa, jota keittäjä parhaillaan kantoi sisään tarjottimella, ja lisäsi hiljaa mutta sydämensä pohjasta:

”Ja pidämme kyllä visusti huolen, ettemme enää ikinä näe heitä.”

Eivätkä he ole sen koommin nähneetkään.

---