Ethan Frome

Edith Wharton

1. luku

Kylä lepäsi kahden jalan paksuisen lumipeitteen alla, ja tuulisissa nurkkauksissa kohosi kinoksia. Rautaisella taivaalla Otavan tähdet riippuivat kuin jääpuikot ja Orion väläytteli kylmiä tuliaan. Kuu oli laskenut, mutta yö oli niin kuulas, että jalavien lomassa talojen valkoiset julkisivut näyttivät harmailta lunta vasten, pensasryhmät näkyivät siinä mustina läikkinä ja kirkon kellari-ikkunoista lankesi keltaisia valokiiloja kauas yli loputtomiin kumpuilevan lumen.

Nuori Ethan Frome kulki ripeästi autiota katua pitkin ohi pankin, Michael Eadyn uuden tiilestä rakennetun kaupan ja asianajaja Varnumin talon, jonka portilla seisoi kaksi mustaa kuusta. Varnumin porttia vastapäätä, siinä missä tie vietti alas kohti Corburyn laaksoa, kohosi kirkko siroine valkeine torneineen ja kapeine pylväskäytävineen. Nuoren miehen lähestyessä yläikkunat piirtyivät mustaksi kaaristoksi rakennuksen sivuseinälle, mutta alemmista aukoista, sillä puolella missä maa vietti jyrkästi Corburyn tielle, valo sinkoutui pitkinä juovina, valaisi lukuisia tuoreita uria kellarin ovelle johtavalla polulla ja paljasti viereisen katoksen alta rivin rekiä ja paksuihin loimiin peitettyjä hevosia.

Yö oli aivan tyyni, ja ilma niin kuivaa ja puhdasta, ettei kylmyyttä juuri tuntenut. Fromesta tuntui pikemminkin kuin ilmakehää ei olisi ollut lainkaan, kuin hänen jalkojensa alla lepäävän valkoisen maan ja ylhäällä kaartuvan metallisen kuvun välissä ei olisi ollut mitään eetteriä tiheämpää. ”Tuntuu kuin olisi tyhjiöastiassa”, hän ajatteli. Neljä tai viisi vuotta aiemmin hän oli opiskellut vuoden Worcesterin teknillisessä korkeakoulussa ja puuhaillut laboratoriossa ystävällisen fysiikan professorin kanssa; ja tuosta kokemuksesta jääneet mielikuvat nousivat yhä odottamattomina hetkinä esiin niiden aivan toisenlaisten mielleyhtymien lomasta, joiden keskellä hän oli sittemmin elänyt. Hänen isänsä kuolema ja sitä seuranneet vastoinkäymiset olivat päättäneet Ethanin opinnot ennen aikojaan; mutta vaikka ne eivät olleet edenneet niin pitkälle, että niistä olisi ollut paljon käytännön hyötyä, ne olivat ruokkineet hänen mielikuvitustaan ja saaneet hänet aavistamaan valtavia, utuisia merkityksiä asioiden arkisen pinnan takana.

Hänen harppoessaan lumessa aavistus tällaisista merkityksistä hehkui hänen mielessään ja sekoittui ripeän kävelyn nostattamaan ruumiin kuumotukseen. Kylän päässä hän pysähtyi kirkon pimeän julkisivun eteen. Hän seisoi siinä hetken hengittäen nopeasti ja katseli kadun kumpaankin suuntaan; ketään muuta ei näkynyt liikkeellä. Corburyn tien rinne asianajaja Varnumin kuusten alapuolella oli Starkfieldin suosituin mäenlaskupaikka, ja kirkkaina iltoina kirkon kulmalla kaikuivat mäenlaskijoiden huudot myöhään yöhön; mutta tänä yönä ei yksikään kelkka tummentanut pitkän rinteen valkeutta. Keskiyön hiljaisuus lepäsi kylän yllä, ja kaikki sen valveilla oleva elämä oli kokoontunut kirkon ikkunoiden taakse, joista virtasi tanssimusiikin säveliä leveiden keltaisten valokaistojen mukana.

Nuori mies kiersi rakennuksen sivuitse ja laskeutui rinnettä kohti kellarin ovea. Pysyäkseen sisältä lankeavien paljastavien valonsäteiden ulottumattomissa hän kiersi koskemattoman lumen kautta ja lähestyi vähitellen kellariseinän kauempaa nurkkaa. Sieltä hän hivuttautui varovasti lähimmän ikkunan luo, yhä varjon suojassa, ja kurkotti kaulaansa pitäen suoran, hoikan vartalonsa taaempana, kunnes sai näkyviinsä vilahduksen huoneesta.

Sieltä, puhtaasta pakkaspimeydestä, jossa hän seisoi, huone näytti kuohuvan kuumassa usvassa. Kaasuliekkien metalliset heijastimet sinkosivat räikeitä valoaaltoja valkoisiksi kalkituille seinille, ja salin perällä olevan kamiinan rautakyljet näyttivät kohoilevan kuin tulivuoren tulien voimasta. Lattialla tungeksi tyttöjä ja nuoria miehiä. Ikkunaa vastapäätä olevan sivuseinän vieressä oli rivi keittiöntuoleja, joilta vanhemmat naiset olivat juuri nousseet. Musiikki oli jo lakannut, ja soittajat – viuluniekka ja sunnuntaisin harmonia soittava nuori neiti – virkistäytyivät kiireesti iltapalapöydän kulmalla; pöytä seisoi salin perän korokkeella, ja sillä oli riveittäin säälimättä verotettuja piirakkavateja ja jäätelölautasia. Vieraat tekivät lähtöä, ja ihmisvirta oli jo kääntynyt kohti käytävää, jonne takit ja hartiahuivit oli ripustettu, kun eräs kevytjalkainen, mustatukkainen pörröpää syöksähti keskelle lattiaa ja läimäytti käsiään yhteen. Merkki tehosi heti. Soittajat kiiruhtivat soittimiensa luo, tanssijat – jotkut jo puoliksi kääriytyneinä lähtövaatteisiin – asettuivat riviin huoneen kummallekin puolelle, vanhemmat katsojat sujahtivat takaisin tuoleilleen, ja vilkas nuori mies sukelteli siellä täällä väkijoukossa, veti sitten esiin tytön, joka oli jo kietonut kirsikanpunaisen ”päähuivin” päänsä ympärille, johdatti hänet lattian päähän ja tanssitti hänet pyörähdellen sen päästä päähän Virginian reel-tanssin hypähtelevän sävelmän tahdissa.

Fromen sydän hakkasi kiivaasti. Hän oli yrittänyt nähdä vilahduksen tummasta päästä kirsikanpunaisen päähuivin alta, ja häntä harmitti, että toisen katse oli ehtinyt hänen edelleen. Reel-tanssin johtaja näytti siltä kuin hänen suonissaan olisi virrannut irlantilaista verta; hän tanssi hyvin, ja hänen parinsa syttyi samasta tulesta. Kun tyttö kulki pitkin riviä ja hänen hento vartalonsa kieppui kädestä käteen yhä vinhenevin kierroksin, päähuivi lensi hänen päästään ja hulmusi hartioiden takana, ja jokaisella kierroksella Frome näki vilahduksen hänen nauravista, hengästyneistä huulistaan, otsaa ympäröivästä tummasta hiuspilvestä ja tummista silmistä, jotka näyttivät olevan ainoat kiintopisteet kiitävien viivojen sokkelossa.

Tanssijat liikkuivat yhä nopeammin, ja pysyäkseen heidän vauhdissaan soittajat pieksivät soittimiaan kuin kilparatsastajat ruoskivat ratsujaan loppusuoralla; ikkunan takana seisovasta nuoresta miehestä tuntui silti, ettei reel-tanssi loppuisi koskaan. Aika ajoin hän siirsi katseensa tytön kasvoista tanssiparin kasvoihin, joille tanssin huumassa oli tullut miltei julkea, omistava ilme. Denis Eady oli kunnianhimoisen irlantilaisen ruokatavarakauppiaan Michael Eadyn poika; isän notkeus ja röyhkeys olivat ensimmäisinä näyttäneet Starkfieldille, mitä olivat ”nokkelat” liiketavat, ja uusi tiilestä rakennettu kauppa todisti yrityksen onnistuneen. Näytti siltä, että poika seuraisi vielä isänsä jalanjälkiä, ja sillä välin hän käytti samoja konsteja Starkfieldin neitosten valloittamiseen. Tähän asti Ethan Frome oli tyytynyt pitämään häntä halpamaisena miehenä; mutta nyt hän suorastaan kerjäsi hevospiiskaa selkäänsä. Oli outoa, ettei tyttö näyttänyt tajuavan sitä: että hän saattoi kohottaa haltioituneet kasvonsa tanssiparinsa puoleen ja laskea kätensä hänen käsiinsä ilmeisesti tuntematta katseen ja kosketuksen loukkaavuutta.

Fromella oli tapana kävellä Starkfieldiin hakemaan vaimonsa serkku Mattie Silver kotiin niinä harvoina iltoina, joina jokin huvittelutilaisuus houkutteli tytön kylään. Juuri hänen vaimonsa oli ehdottanut, kun tyttö tuli heille asumaan, että tytölle tarjottaisiin sellaisia tilaisuuksia. Mattie Silver oli kotoisin Stamfordista, ja kun hän tuli Fromeille serkkunsa Zeenan avuksi, pidettiin parhaana huolehtia siitä, ettei ero entisen elämän ja Starkfieldin maatilan eristyneisyyden välillä tuntuisi hänestä liian jyrkältä, koska hän ei saanut palkkaa. Ellei tästä olisi ollut kysymys – Frome ajatteli ivallisesti – Zeenalle tuskin olisi tullut mieleenkään ajatella tytön huvituksia.

Kun hänen vaimonsa ensi kerran ehdotti, että Mattie saisi silloin tällöin vapaaillan, hän oli mielessään pannut vastaan, koska joutuisi raskaan maatilalla vietetyn päivän päätteeksi kävelemään ylimääräiset kaksi mailia kylään ja takaisin; mutta ennen pitkää hän oli jo alkanut toivoa, että Starkfieldissä juhlittaisiin joka yö.

Mattie Silver oli asunut hänen kattonsa alla vuoden, ja varhaisesta aamusta siihen asti, kun he tapasivat ilta-aterialla, Ethanilla oli usein tilaisuus nähdä tyttö; mutta mikään yhdessä vietetty hetki ei vetänyt vertoja niille, joina he kävelivät yön halki takaisin tilalle, tyttö hänen käsipuolessaan, keveät askeleet kiitäen hänen pitkien harppaustensa tahdissa. Hän oli mieltynyt tyttöön heti ensimmäisenä päivänä, kun oli ajanut Flatsiin häntä vastaan ja tyttö oli hymyillyt ja vilkuttanut hänelle junasta ja huudahtanut nyytteineen alas hypätessään: ”Sinä olet varmaan Ethan!” Samalla Ethan oli katsellut tytön hentoa olemusta ja ajatellut: ”Ei näytä kovin pätevältä taloustöihin, mutta ei ainakaan turhia murehdi.” Mutta kysymys ei ollut vain siitä, että taloon tullut pieni pala toiveikasta nuorta elämää oli kuin kylmään lieteen sytytetty tuli. Tyttö oli muutakin kuin hänen kuvittelemansa valoisa, hyödyllinen olento. Hänellä oli silmät nähdä ja korvat kuulla: Ethan saattoi näyttää ja kertoa hänelle asioita ja nauttia autuaasta tunteesta, että kaikki mitä hän tytölle välitti jäi elämään pitkinä jälkisointuina ja kaikuina, jotka hän saattoi herättää milloin tahtoi.

Yöllisillä kotimatkoilla tilalle hän tunsi syvimmin tämän yhteyden suloisuuden. Hän oli aina ollut ympärillään eläviä ihmisiä herkempi luonnon kauneudelle. Kesken jääneet opinnot olivat antaneet tälle herkkyydelle muodon, ja onnettomimpinakin hetkinä pellot ja taivas puhuivat hänelle syvän vakuuttavalla voimalla. Mutta siihen asti tunne oli elänyt hänessä hiljaisena särkynä ja verhonnut suruun sen kauneuden, joka tunteen herätti. Hän ei edes tiennyt, tunsiko kukaan muu maailmassa samoin vai oliko hän yksin tämän murheellisen etuoikeuden uhri. Sitten hän oli saanut tietää, että toinenkin sielu oli vavahtanut saman ihmetyksen kosketuksesta: että hänen rinnallaan, hänen kattonsa alla asuen ja hänen leipäänsä syöden, oli olento, jolle hän saattoi sanoa: ”Tuo tuolla on Orion; tuo iso kaveri oikealla on Aldebaran, ja tuo pienten rykelmä – kuin parveilevia mehiläisiä – ne ovat Seulaset…” tai jonka hän saattoi pitää haltioituneena saniaisten lomasta kohoavan graniittikallion äärellä avatessaan hänen eteensä jääkauden valtavan panoraaman ja sitä seuranneiden aikojen pitkät, hämärät jaksot. Hänen mielihyvänsä ei vähiten johtunut siitä, että Mattie ihmetteli hänen kertomaansa ja samalla ihaili hänen oppineisuuttaan. Ja oli muitakin tuntemuksia, vaikeammin määriteltäviä mutta sitäkin suloisempia, jotka vetivät heitä yhteen sanattoman ilon sykähdyksessä: auringonlaskun kylmä puna talvisten kukkuloiden takana, pilviparvien lento kultaisen sängen peittämien rinteiden yli tai hemlokkien voimakkaan siniset varjot auringon valaisemalla lumella. Kun Mattie kerran sanoi hänelle: ”Se näyttää aivan maalatulta!”, Ethanista tuntui, ettei kuvaamisen taidossa voinut päästä pitemmälle ja että vihdoin oli löydetty sanat ilmaisemaan hänen salattua sisintään. …

Kun hän seisoi pimeässä kirkon ulkopuolella, nämä muistot palasivat mieleen kipeinä kuin kaikki menetetty. Katsellessaan Mattien kieppumista lattian päästä päähän kädestä käteen hän ihmetteli, miten oli koskaan voinut kuvitella ikävystyttävien puheidensa kiinnostavan tyttöä. Hänestä, joka oli iloinen vain tytön seurassa, tytön iloisuus oli selvä välinpitämättömyyden todiste. Kun tyttö näki hänet, nuo samat kasvot, jotka hän nyt kohotti tanssipariensa puoleen, näyttivät aina ikkunalta, johon laskevan auringon valo oli osunut. Ethan huomasi jopa pari kolme elettä, joita oli typerässä omahyväisyydessään luullut tytön säästävän vain häntä varten: tavan heittää päätä taaksepäin, kun tyttöä huvitti, ikään kuin hän haluaisi maistaa nauruaan ennen kuin päästi sen ilmoille, ja tavan painaa hitaasti luomet alas, kun jokin ihastutti tai liikutti häntä.

Näky teki hänet onnettomaksi, ja tuo onneton olo herätti hänen uinuvat pelkonsa. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan osoittanut mustasukkaisuutta Mattiesta, mutta viime aikoina hän oli valittanut kotitöistä yhä enemmän ja keksinyt epäsuoria keinoja kiinnittää huomio tytön taitamattomuuteen. Zeena oli aina ollut sitä, mitä Starkfieldissä sanottiin ”sairaalloiseksi”, ja Fromen täytyi myöntää, että jos vaimo oli niin sairas kuin uskoi olevansa, hän tarvitsi avukseen vahvemman käsivarren kuin sen, joka lepäsi niin kevyesti hänen käsikoukussaan yöllisillä kotimatkoilla tilalle. Mattie ei ollut luonnostaan taipuvainen taloudenpitoon, eikä hänen saamansa oppi ollut millään tavoin korjannut tätä puutetta. Hän oppi nopeasti mutta oli unohtavainen ja haaveileva eikä juuri välittänyt ottaa asiaa vakavasti. Ethan arveli, että jos Mattie menisi naimisiin rakastamansa miehen kanssa, uinuva vaisto heräisi ja hänen piirakoistaan ja teeleivistään tulisi koko piirikunnan ylpeys; mutta taloudenpito sinänsä ei häntä kiinnostanut. Aluksi Mattie oli niin kömpelö, ettei Ethan voinut olla nauramatta hänelle; mutta tyttö nauroi mukana, ja se teki heistä entistä paremmat ystävät. Ethan teki parhaansa korvatakseen tytön puuttuvan taidon: nousi tavallista aikaisemmin sytyttämään keittiön tulen, kantoi puut sisään jo illalla ja laiminlöi sahan töitä maatilan vuoksi voidakseen auttaa tyttöä päivän mittaan taloustöissä. Hän jopa hiipi lauantai-iltaisin alakertaan kuuraamaan keittiön lattian naisten mentyä nukkumaan; ja kerran Zeena oli yllättänyt hänet kirnuamasta ja kääntynyt vaieten pois luotuaan häneen yhden omituisista katseistaan.

Viime aikoina vaimon tyytymättömyydestä oli näkynyt muitakin merkkejä, yhtä vaikeasti tavoitettavia mutta huolestuttavampia. Yhtenä kylmänä talviaamuna, kun hän pukeutui pimeässä ja hänen kynttilänsä lepatti hatarasta ikkunasta käyvässä vedossa, hän oli kuullut vaimonsa äänen takanaan olevasta vuoteesta.

”Lääkäri ei tahdo, että jään ilman auttajaa”, hän sanoi värittömällä valitusäänellään.

Hän oli luullut vaimonsa nukkuvan, ja ääni oli säpsähdyttänyt häntä, vaikka vaimolla oli tapana purskahtaa äkisti puhumaan pitkien, salamyhkäisten vaitiolojen jälkeen.

Hän kääntyi katsomaan vaimoaan, joka makasi tumman karttuunipeiton alla vain hämärästi erottuvana; tyynyn valkeus antoi hänen korkeaposkisille kasvoilleen harmahtavan sävyn.

”Ilman auttajaa?” hän toisti.

”Jos sanot, ettei sinulla ole varaa piikaan, kun Mattie lähtee.”

Frome kääntyi taas pois, otti partaveitsensä ja kumartui nähdäkseen pingotetun poskensa kuvajaisen pesutelineen yllä olevasta läikikkäästä peilistä.

”Miksi ihmeessä Mattie lähtisi?”

”No, sitten kun hän menee naimisiin, sitä minä tarkoitan”, kuului hänen takaansa vaimon sanoja venyttelevä ääni.

”Eihän hän meitä koskaan jättäisi niin kauan kuin sinä tarvitset häntä”, hän vastasi kaapien voimalla leukaansa.

”En minä ikinä haluaisi kenenkään sanovan, että estän Mattien kaltaista köyhää tyttöä menemästä naimisiin Denis Eadyn kaltaisen etevän miehen kanssa”, Zeena vastasi valittavan uhrautuvalla äänellä.

Ethan tuijotti vihaisesti kasvojaan peilissä ja heitti päänsä taaksepäin kuljettaakseen partaveitsen korvalta leukaan. Hänen kätensä oli vakaa, mutta asento antoi hänelle tekosyyn olla vastaamatta heti.

”Ja lääkäri ei tahdo, että jään ilman ketään”, Zeena jatkoi. ”Hän tahtoi, että puhuisin sinulle eräästä tytöstä, josta hän on kuullut ja joka voisi tulla –”

Ethan laski partaveitsen kädestään ja suoristautui naurahtaen.

”Denis Eady! Jos siitä vain on kysymys, niin ei tässä kai ole niin kiire etsiä piikaa.”

”No, minä haluaisin puhua siitä sinun kanssasi”, Zeena sanoi itsepintaisesti.

Ethan pukeutui hätäisesti ja haparoiden. ”Hyvä on. Mutta nyt minulla ei ole aikaa; olen jo muutenkin myöhässä”, hän vastasi pitäen vanhaa hopeista sipulikelloaan kynttilän valossa.

Zeena näytti tyytyvän tähän lopullisena vastauksena ja makasi katsellen ääneti, kuinka Ethan veti henkselit hartioilleen ja työnsi käsivartensa nykäisten takin hihoihin; mutta hänen mennessään kohti ovea vaimo sanoi äkkiä ja terävästi: ”Sinä taidatkin olla aina myöhässä, kun nykyään ajat partasi joka aamu.”

Tuo pisto oli säikäyttänyt häntä enemmän kuin yksikään epämääräinen vihjaus Denis Eadysta. Oli totta, että Mattie Silverin tulon jälkeen hän oli alkanut ajaa partansa joka päivä; mutta vaimo näytti aina nukkuvan, kun hän talven pimeydessä nousi hänen viereltään, ja hän oli typerästi olettanut, ettei vaimo huomaisi mitään muutosta hänen ulkonäössään. Kerran tai pari häntä oli aiemmin hiukan huolestuttanut Zenobian tapa antaa asioiden tapahtua ikään kuin huomaamatta niitä ja paljastaa sitten viikkoja myöhemmin ohimennen lausumallaan lauseella, että hän oli koko ajan tehnyt havaintonsa ja päätelmänsä. Viime aikoina hänen ajatuksissaan ei kuitenkaan ollut ollut tilaa moisille epämääräisille huolille. Zeena itse oli haalistunut painostavasta todellisuudesta aineettomaksi varjoksi. Hän eli koko elämänsä Mattie Silver silmiensä edessä ja hänen äänensä korvissaan, eikä hän enää voinut kuvitella muunlaista elämää. Mutta nyt, kun hän seisoi kirkon ulkopuolella ja näki Mattien kieppuvan lattian päästä päähän Denis Eadyn kanssa, joukko sivuutettuja vihjauksia ja uhkia kutoi pilveään hänen mielensä ympärille …

---