Pu­nai­nen kun­nia­merk­ki

Stephen Crane

Luku 1

Kylmyys väistyi maasta vastahakoisesti, ja vetäytyvät sumut paljastivat kukkuloille levittäytyneen, lepäävän armeijan. Kun maisema vaihtui ruskeasta vihreäksi, armeija heräsi ja alkoi väristä innosta huhujen kohistessa. Se käänsi katseensa teille, jotka olivat muuttumassa pitkistä, liejua täynnä olevista kouruista kunnollisiksi kulkuväyliksi. Joenpenkkojen varjossa meripihkanvärinen joki solisi armeijan jalkojen juuressa; ja öisin, kun virta oli muuttunut surumielisen mustaksi, sen yli saattoi nähdä kaukaisten kukkuloiden matalille otsille sytytettyjen vihollisen leirinuotioiden punaisen, silmämäisen kajon.

Kerran erään pitkän sotilaan valtasi hyveellisyys, ja hän lähti päättäväisesti pesemään paitaa. Hän palasi purolta lentävää vauhtia ja heilutti vaatekappalettaan kuin lippua. Hän oli paisunut kertomuksesta, jonka oli kuullut luotettavalta ystävältä, joka oli kuullut sen totuutta puhuvalta ratsumieheltä, joka oli kuullut sen luotettavalta veljeltään, yhdeltä divisioonan esikunnan läheteistä. Hän omaksui punaan ja kultaan puetun airuen tärkeilevän olemuksen.

”Huomenna me lähdetään liikkeelle – ihan varmasti”, hän sanoi mahtipontisesti komppaniakadulle kokoontuneelle joukolle. ”Mennään kauas joen yläjuoksulle, mennään yli ja kierretään niiden selustaan.”

Hän hahmotteli tarkkaavaisille kuulijoilleen äänekkäästi ja seikkaperäisesti suunnitelman erittäin loistokkaasta sotaretkestä. Kun hän oli lopettanut, sinipukuiset miehet hajaantuivat pieniksi väitteleviksi ryhmiksi matalien ruskeiden majojen rivien väliin. Mustaihoinen kuorma-ajuri, joka oli tanssinut korppulaatikon päällä neljänkymmenen sotilaan riehakkaasti kannustamana, jäi ilman yleisöä. Hän istuutui murheellisena. Lukuisista hupaisista savupiipuista leijaili laiskasti savua.

”Valhetta! Pelkkää valhetta – emävalhetta!” sanoi toinen sotamies kovaan ääneen. Hänen sileät kasvonsa punoittivat, ja hän oli työntänyt kätensä kiukkuisesti housuntaskuihin. Hän otti asian henkilökohtaisena loukkauksena. ”En usko, että tuo kirottu vanha armeija lähtee koskaan liikkeelle. Tähän me ollaan jämähtäneet. Olen valmistautunut lähtöön kahdeksan kertaa viimeisten kahden viikon aikana, eikä vieläkään olla lähdetty.”

Pitkä sotilas katsoi velvollisuudekseen puolustaa itse levittämänsä huhun todenperäisyyttä. Hän ja kovaääninen olivat vähällä ryhtyä siitä tappeluun.

Eräs korpraali alkoi kiroilla kokoontuneen joukon edessä. Hän oli kertomansa mukaan juuri rakentanut taloonsa kalliin lautalattian. Alkukeväästä hän ei ollut ryhtynyt suuriin parannuksiin asumuksensa mukavuuden lisäämiseksi, sillä hänestä oli tuntunut, että armeija saattaisi lähteä marssille hetkenä minä hyvänsä. Viime aikoina hänestä oli kuitenkin alkanut tuntua, että he olivat jonkinlaisessa ikuisessa leirissä.

Monet miehistä ryhtyivät vilkkaaseen väittelyyn. Yksi hahmotteli poikkeuksellisen selkeästi kaikki komentavan kenraalin suunnitelmat. Häntä vastaan väittivät miehet, joiden mukaan sotaretkeä varten oli muitakin suunnitelmia. He huusivat toisilleen, ja moni yritti turhaan saada joukon huomion puoleensa. Sillä välin huhun tuonut sotilas touhusi kovin tärkeänä sinne tänne. Hänen päälleen sateli jatkuvasti kysymyksiä.

”Mitä on tekeillä, Jim?”

”Armeija lähtee liikkeelle.”

”Mitä sinä oikein höpiset? Mistä tiedät, että lähtee?”

”No, usko minua tai ole uskomatta, ihan miten tahdot. Minua ei liikuta pätkääkään.”

Hänen tapansa vastata antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli vähällä vakuuttaa heidät pelkällä ylenkatseellisella haluttomuudellaan esittää todisteita. Asia sai heidät kovin kiihdyksiin.

Eräs nuori sotamies kuunteli innokkain korvin pitkän sotilaan sanoja ja toveriensa monenlaisia kommentteja. Kuultuaan kylliksi keskustelua marsseista ja hyökkäyksistä hän meni majaansa ja kömpi oviaukon virkaa toimittavan mutkikkaan reiän läpi. Hän tahtoi olla yksin muutamien uusien ajatusten kanssa, jotka olivat viime aikoina tulleet hänen mieleensä.

Hän kävi pitkälleen leveälle makuulavalle, joka ulottui huoneen päädyssä seinästä seinään. Toisessa päässä huonetta korppulaatikot toimittivat huonekalujen virkaa. Ne oli ryhmitelty tulisijan ympärille. Hirsiseinällä oli kuvitetusta viikkolehdestä otettu kuva, ja kolme kivääriä oli asetettu rinnakkain seinätapeille. Varusteita riippui sopivissa ulokkeissa, ja pienellä polttopuukasalla oli muutamia peltiastioita. Kattona oli taiteltu teltta. Ulkona siihen paahtava auringonvalo sai sen hehkumaan vaaleankeltaisena. Pieni ikkuna heitti sotkuiselle lattialle vinon, valkoisemman valoneliön. Toisinaan tulen savu ei piitannut savipiipusta vaan kiemurteli huoneeseen, ja tuo hutera, savesta ja kepeistä tehty piippu uhkasi lakkaamatta sytyttää koko rakennelman tuleen.

Nuorukainen oli hämmästyksestä kuin kevyessä horroksessa. Viimein he siis lähtisivät taistelemaan. Huomenna saatettaisiin käydä taistelu, ja hän olisi siinä mukana. Jonkin aikaa hänen oli ponnisteltava saadakseen itsensä uskomaan sen. Hän ei saanut itseään luottamaan ennusmerkkiin, jonka mukaan hän olisi pian mukana yhdessä noista maailman suurista tapahtumista.

Hän oli tietysti koko ikänsä uneksinut taisteluista – epämääräisistä, verisistä yhteenotoista, joiden vyöry ja tuli olivat sykähdyttäneet häntä. Näyissään hän oli nähnyt itsensä monissa kamppailuissa. Hän oli kuvitellut kansojen elävän turvassa kotkankatseisen uljuutensa varjossa. Valveilla hän oli kuitenkin pitänyt taisteluja verenpunaisina läiskinä menneisyyden sivuilla. Hän oli sijoittanut ne menneisyyteen raskaiden kruunujen ja korkeiden linnojen mielikuvien rinnalle. Erästä maailmanhistorian jaksoa hän oli pitänyt sotien aikakautena, mutta hänen mielestään se oli jo kauan sitten painunut horisontin taa ja kadonnut ikiajoiksi.

Kotoa käsin hänen nuoret silmänsä olivat tarkastelleet oman maan sotaa epäluuloisesti. Sen täytyi olla jonkinlaista leikkiä. Hän oli jo pitkään pitänyt toivottomana saada nähdä Kreikan sankaritarujen kaltainen kamppailu. Sellaisia ei enää tulisi, hän oli sanonut. Ihmiset olivat parempia tai arempia. Maallinen ja uskonnollinen kasvatus olivat hävittäneet vaiston käydä toisen kurkkuun kiinni, tai sitten vakaa talouselämä piti intohimot aisoissa.

Hän oli monta kertaa palanut halusta värväytyä. Kertomukset suurista sotaliikkeistä järisyttivät maata. Ne eivät ehkä olleet aivan homeerisia, mutta niissä näytti olevan paljon kunniaa. Hän oli lukenut marsseista, piirityksistä ja yhteenotoista ja halunnut nähdä sen kaiken. Hänen vilkas mielensä oli maalannut hänelle suuria, väreiltään ylenpalttisia kuvia, jotka leimusivat henkeäsalpaavista teoista.

Mutta hänen äitinsä oli hillinnyt hänen intoaan. Äiti oli ollut suhtautuvinaan hieman halveksuen hänen sotaintonsa ja isänmaallisuutensa laatuun. Hän saattoi rauhallisesti istuutua ja esittää ilman näkyvää vaivaa monta sataa syytä siihen, miksi poika oli paljon tärkeämpi maatilalla kuin taistelukentällä. Tietyistä äidin ilmaisutavoista poika oli ymmärtänyt, että tämän puheet aiheesta perustuivat syvään vakaumukseen. Lisäksi äidin puolella oli hänen oma uskonsa siihen, ettei äidin moraalista perustetta tässä väittelyssä voinut kumota.

Lopulta hän oli kuitenkin noussut päättäväiseen kapinaan tätä hänen kunnianhimonsa väriin lankeavaa keltaista valoa vastaan. Sanomalehdet, kylän juorut ja hänen omat mielikuvansa olivat innostaneet hänet niin, ettei häntä voinut enää pidätellä. Siellä tosiaan taisteltiin komeasti. Melkein joka päivä sanomalehdessä julkaistiin selostuksia ratkaisevasta voitosta.

Eräänä yönä hänen maatessaan vuoteessa tuuli oli kantanut hänen korviinsa kirkonkellon kalskeen; joku intoilija kiskoi köyttä hurjasti julistaakseen vääristynyttä uutista suuresta taistelusta. Tuo öisen kansanriemun ääni oli saanut hänet värisemään pitkään innostuksen hurmiossa. Myöhemmin hän oli mennyt alas äitinsä huoneeseen ja sanonut näin: ”Äiti, minä aion värväytyä.”

”Henry, älä ole hölmö”, hänen äitinsä oli vastannut. Sitten hän oli peittänyt kasvonsa täkillä. Siltä yöltä asia oli loppuun käsitelty.

Siitä huolimatta hän oli seuraavana aamuna mennyt äitinsä maatilan lähellä olevaan kaupunkiin ja värväytynyt siellä koottavaan komppaniaan. Kun hän oli palannut kotiin, äiti oli lypsämässä juovikasta lehmää. Neljä muuta seisoi odottamassa. ”Äiti, minä olen värväytynyt”, hän oli sanonut aratellen. Oli seurannut lyhyt hiljaisuus. ”Tapahtukoon Herran tahto, Henry”, äiti oli viimein vastannut ja jatkanut sitten juovikkaan lehmän lypsämistä.

Seistessään ovella sotilasvaatteet yllään ja silmissään innon ja odotuksen loiste, joka miltei voitti kodin siteistä luopumisen haikean hehkun, hän oli nähnyt kahden kyynelen piirtävän vanansa äitinsä arpisille poskille.

Silti äiti oli tuottanut hänelle pettymyksen, sillä hän ei ollut sanonut sanaakaan palaamisesta kilven kanssa tai kilven päällä. Hän oli mielessään valmistautunut kauniiseen kohtaukseen. Hän oli valmistellut muutamia lauseita, joilla uskoi voivansa tehdä liikuttavan vaikutuksen. Mutta äidin sanat tuhosivat hänen suunnitelmansa. Äiti oli sitkeästi kuorinut perunoita ja puhunut hänelle näin: ”Ole varovainen, Henry, ja pidä hyvää huolta itsestäsi tässä taistelutouhussa – ole varovainen ja pidä hyvää huolta itsestäsi. Älä luule, että pystyt heti alkuun nujertamaan koko kapinallisarmeijan, sillä et sinä pysty. Olet vain yksi pieni poika monien muiden joukossa, ja sinun pitää olla hiljaa ja tehdä niin kuin käsketään. Minä tunnen sinut, Henry.

”Olen kutonut sinulle kahdeksan paria sukkia, Henry, ja pakannut mukaan kaikki parhaat paitasi, sillä haluan, että poikani pysyy yhtä lämpimänä ja että hänellä on yhtä mukava olla kuin kenellä tahansa armeijassa. Kun niihin tulee reikiä, haluan, että lähetät ne heti takaisin minulle, niin voin parsia ne.

”Ja ole aina varovainen ja valitse seurasi tarkkaan. Armeijassa on paljon huonoja miehiä, Henry. Armeija tekee heistä hurjia, eikä heistä mikään ole mukavampaa kuin johdattaa pahoille teille sinunlaisesi nuori poika, joka ei ole juuri koskaan ollut poissa kotoa ja jolla on aina ollut äiti, ja opettaa hänet juomaan ja kiroilemaan. Pysy erossa sellaisista, Henry. En halua sinun koskaan tekevän mitään sellaista, Henry, mistä häpeäisit kertoa minulle. Ajattele vain, että olen katselemassa sinua. Jos pidät sen aina mielessäsi, luulen että sinun käy kutakuinkin hyvin.

”Sinun pitää aina muistaa isäsikin, lapseni, ja muistaa, ettei hän eläessään juonut pisaraakaan viinaa ja että hän harvoin kirosi vihoissaan.

”En tiedä, mitä muuta sanoisin sinulle, Henry, paitsi että et koskaan saa laistaa velvollisuuksiasi minun takiani, lapseni. Jos tulee sellainen hetki, että sinun on joko kuoltava tai tehtävä jotakin halpamaista, niin Henry, älä ajattele muuta kuin sitä, mikä on oikein, sillä moni nainen joutuu näinä aikoina kestämään sellaista, ja Herra pitää meistä kaikista huolen.

”Älä unohda sukkia ja paitoja, lapseni; ja olen pannut kääröösi kupillisen karhunvatukkahilloa, sillä tiedän, että pidät siitä yli kaiken. Hyvästi, Henry. Ole varovainen ja ole kunnon poika.”

Hän oli tietenkin kuunnellut tätä koettelevaa puhetta kärsimättömänä. Se ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut, ja hän oli sietänyt sitä ärtyneen oloisena. Lähtiessään hän oli tuntenut epämääräistä helpotusta.

Katsoessaan portilta taakseen hän oli silti nähnyt äitinsä polvillaan perunankuorten keskellä. Äidin kohotetut, ruskeat kasvot olivat kyynelten tahrimat, ja hänen laiha vartalonsa vapisi. Hän oli painanut päänsä ja jatkanut matkaa, ja äkkiä häntä olivat hävettäneet hänen aikeensa.

Kotoaan hän oli mennyt opistolle hyvästelemään monia koulutovereitaan. Nämä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ihmeissään ja ihaillen. Hän oli tuntenut kuilun, joka nyt erotti hänet muista, ja paisunut tyynestä ylpeydestä. Hänet ja muutamat hänen sinisiin pukeutuneet toverinsa oli aivan hukutettu etuoikeuksiin kokonaisen iltapäivän ajan, ja se oli ollut hyvin nautinnollista. He olivat tepastelleet tärkeinä.

Eräs vaaleatukkainen tyttö oli laskenut hilpeästi leikkiä hänen sotaisasta innostaan, mutta oli ollut toinenkin, tummempi tyttö, jota hän oli katsellut herkeämättä, ja hänen mielestään tämä oli muuttunut kainoksi ja surulliseksi nähdessään hänet sinisiin ja messinkiin puettuna. Kulkiessaan tammirivien välistä polkua pitkin hän oli kääntänyt päätään ja nähnyt tytön ikkunassa katselemassa hänen lähtöään. Kun hän oli huomannut tytön, tämä oli heti alkanut tuijottaa korkeiden puunoksien välistä taivaalle. Hän oli nähnyt tytön liikkeessä melkoista hämmennystä ja kiirettä tämän vaihtaessa asentoaan. Hän ajatteli sitä usein.

Matkalla Washingtoniin hänen mielensä oli kohonnut korkeuksiin. Rykmenttiä oli ruokittu ja hellitty asemalla toisensa jälkeen, kunnes nuorukainen oli alkanut uskoa, että hänen täytyi olla sankari. Leipää ja kylmää lihaa, kahvia, suolakurkkuja ja juustoa oli tarjottu ylenpalttisesti. Paistatellessaan tyttöjen hymyissä ja saadessaan vanhoilta miehiltä taputuksia ja kehuja hän oli tuntenut sisällään kasvavan voiman tehdä mahtavia sotatekoja.

Mutkikkaiden ja monien pysähdysten katkomien matkojen jälkeen oli seurannut kuukausien yksitoikkoinen leirielämä. Hän oli luullut todellisen sodan olevan sarja kamppailuja elämästä ja kuolemasta, joiden välissä jäi vain vähän aikaa nukkumiseen ja aterioihin; mutta sen jälkeen kun hänen rykmenttinsä oli saapunut sotakentälle, armeija oli tehnyt tuskin muuta kuin istunut paikoillaan ja yrittänyt pysyä lämpimänä.

Vähitellen hän oli näin palannut vanhoihin ajatuksiinsa. Kreikan sankaritarujen kaltaisia kamppailuja ei enää käytäisi. Ihmiset olivat parempia tai arempia. Maallinen ja uskonnollinen kasvatus olivat hävittäneet vaiston käydä toisen kurkkuun kiinni, tai sitten vakaa talouselämä piti intohimot aisoissa.

Hän oli alkanut pitää itseään vain osana valtavaa sinistä voimannäyttöä. Hänen tehtävänsä oli huolehtia omasta mukavuudestaan niin hyvin kuin saattoi. Ajankulukseen hän saattoi pyöritellä peukaloitaan ja arvailla, millaiset ajatukset mahtoivat kuohuttaa kenraalien mieliä. Lisäksi häntä äkseerattiin ja äkseerattiin ja katselmoitiin, ja äkseerattiin ja äkseerattiin ja katselmoitiin.

Ainoat viholliset, jotka hän oli nähnyt, olivat joitakin joenrannan etuvartiomiehiä. He olivat päivettynyttä, filosofista joukkoa, joka toisinaan ampui mietteliäästi sinipukuisia etuvartiomiehiä. Kun heitä jälkeenpäin moitittiin siitä, he tavallisesti pahoittelivat ja vannoivat jumaliensa kautta, että aseet olivat lauenneet ilman heidän lupaansa. Eräänä yönä vartiossa ollessaan nuorukainen oli jutellut virran yli yhden heistä kanssa. Mies oli hieman resuinen, sylki taitavasti kenkiensä väliin, ja hänellä oli yllin kyllin leppoisaa, lapsellista itsevarmuutta. Nuorukainen piti hänestä ihmisenä.

”Jenkki”, toinen oli hänelle ilmoittanut, ”sinä olet pahuksen hyvä kaveri.” Tuo tyynessä ilmassa hänen luokseen leijunut tunteenilmaus oli saanut hänet hetkeksi suremaan sotaa.

Erinäiset veteraanit olivat kertoneet hänelle tarinoita. Jotkut puhuivat harmaista, parrakkaista laumoista, jotka etenivät herkeämättä kiroten ja pureskelivat tupakkaa sanoin kuvaamattoman urheasti; suunnattomista hurjien sotilaiden joukoista, jotka vyöryivät eteenpäin kuin hunnit. Toiset puhuivat resuisista ja alati nälkäisistä miehistä, jotka laukaisivat alakuloisia ruutipanoksia. ”Ne hyökkäävät vaikka helvetin tulen ja tulikiven läpi päästäkseen muonalaukkuun käsiksi, eivätkä sellaiset vatsat kauan kestä”, hänelle sanottiin. Kertomusten perusteella nuorukainen näki mielessään punaiset, elävät luut, jotka pistivät esiin haalistuneiden sotilaspukujen raoista.

Veteraanien tarinoihin hän ei silti voinut täysin luottaa, sillä alokkaat olivat heidän saalistaan. He puhuivat paljon savusta, tulesta ja verestä, mutta hän ei osannut sanoa, miten paljon siinä saattoi olla valhetta. He huutelivat hänelle itsepintaisesti ”Tuore sintti!” eikä heihin voinut millään tavoin luottaa.

Nyt hän kuitenkin tajusi, ettei ollut suurta väliä, millaisia sotilaita vastaan hän taistelisi, kunhan nämä vain taistelisivat – eikä sitä kukaan kiistänyt. Oli olemassa vakavampi pulma. Hän makasi makuulavallaan ja pohti sitä. Hän yritti todistaa itselleen matemaattisesti, ettei pakenisi taistelusta.

Aikaisemmin hän ei ollut koskaan pitänyt välttämättömänä painiskella tämän kysymyksen kanssa kovin vakavasti. Hän oli elämässään pitänyt tiettyjä asioita itsestään selvinä, eikä koskaan kyseenalaistanut uskoaan siihen, että lopulta onnistuisi, eikä juuri murehtinut keinoja ja teitä. Mutta nyt hänen edessään oli tärkeä asia. Äkkiä hänelle oli tullut mieleen, että hän saattaisi paeta taistelussa. Hänen oli pakko myöntää, ettei tiennyt itsestään mitään, kun kyse oli sodasta.

Vielä jokin aika sitten hän olisi antanut pulman odotella mielensä ulkoporteilla, mutta nyt hän tunsi olevansa pakotettu paneutumaan siihen vakavasti.

Pieni pakokauhu kasvoi hänen mielessään. Kun hän kuvitteli tulevaa taistelua, hän näki hirvittäviä mahdollisuuksia. Hän mietti tulevaisuudessa vaanivia uhkia eikä kyennyt kuvittelemaan itseään seisomaan järkkymättä niiden keskellä. Hän muisti näkynsä katkenneiden terien kunniasta, mutta lähestyvän myllerryksen varjossa hän epäili niiden olevan mahdottomia kuvia.

Hän ponnahti makuulavalta ja alkoi kävellä hermostuneesti edestakaisin. ”Hyvä Luoja, mikä minua oikein vaivaa?” hän sanoi ääneen.

Hän tunsi, että tässä kriisissä hänen elämänsääntönsä olivat hyödyttömiä. Mistään, mitä hän oli itsestään oppinut, ei nyt ollut apua. Hän oli tuntematon tekijä. Hän ymmärsi, että hänen olisi jälleen pakko ryhtyä kokeilemaan, kuten varhaisessa nuoruudessaan. Hänen täytyi kerätä tietoa itsestään, ja sillä välin hän päätti olla tarkoin varuillaan, etteivät nuo ominaisuudet, joista hän ei tiennyt mitään, tuottaisi hänelle ikuista häpeää. ”Hyvä Luoja!” hän toisti tyrmistyneenä.

Hetken kuluttua pitkä sotilas sujahti taitavasti reiän läpi. Kovaääninen sotamies tuli perässä. He kinastelivat.

”Hyvä on”, pitkä sotilas sanoi tullessaan sisään. Hän heilautti kättään paljonpuhuvasti. ”Usko minua tai ole uskomatta, ihan miten tahdot. Ei sinun tarvitse muuta kuin istua ja odottaa niin rauhallisesti kuin pystyt. Kohta saat sitten huomata, että minä olin oikeassa.”

Hänen toverinsa murahti itsepäisesti. Hetken näytti kuin tämä etsisi musertavaa vastausta. Lopulta hän sanoi: ”No, et sinä kaikkea maailmassa tiedä, vai tiedätkö?”

”En minä väittänyt tietäväni kaikkea maailmassa”, toinen tiuskaisi. Hän alkoi pakata erilaisia tavaroita tiiviisti reppuunsa.

Nuorukainen keskeytti hermostuneen kävelynsä ja laski katseensa touhuavaan hahmoon. ”Onko ihan varmaa, että tulee taistelu, Jim?” hän kysyi.

”Tietysti on”, pitkä sotilas vastasi. ”Tietysti on. Odota vain huomiseen, niin saat nähdä yhden kaikkien aikojen suurimmista taisteluista. Odota vain.”

”Pahus!” nuorukainen sanoi.

”Tällä kertaa saat nähdä taistelua, poikani, ihan totista, oikeaa taistelua”, lisäsi pitkä sotilas kuin mies, joka oli aikeissa esitellä ystävilleen taistelun.

”Hmh!” kovaääninen sanoi nurkasta.

”No”, nuorukainen huomautti, ”tälle jutulle taitaa käydä ihan samoin kuin niille muillekin.”

”Ei varmasti käy”, pitkä sotilas vastasi ärtyneenä. ”Ei varmasti käy. Eikö koko ratsuväki lähtenyt tänä aamuna?” Hän mulkoili ympärilleen. Kukaan ei kiistänyt hänen väitettään. ”Ratsuväki lähti tänä aamuna”, hän jatkoi. ”Sanovat, ettei leirissä ole enää juuri lainkaan ratsuväkeä. Ne menevät Richmondiin tai jonnekin, sillä aikaa kun me taistelemme kaikkia etelän poikia vastaan. Siinä on joku sellainen juoni. Rykmenttikin on saanut käskyt. Yksi mies, joka näki niiden menevän esikuntaan, kertoi minulle vähän aikaa sitten. Ja koko leirissä on hirveä meno päällä – sen näkee kuka tahansa.”

”Pyh!” kovaääninen sanoi.

Nuorukainen pysyi jonkin aikaa vaiti. Viimein hän sanoi pitkälle sotilaalle: ”Jim!”

”Mitä?”

”Miten luulet rykmentin pärjäävän?”

”Kyllä ne kai hyvin taistelevat, kunhan pääsevät alkuun”, toinen sanoi kylmän harkitsevasti. Hän käytti kolmatta persoonaa oivallisesti. ”Niille on naurettu vaikka kuinka, kun ne ovat tietysti alokkaita ja kaikkea sellaista, mutta kyllä ne kai hyvin taistelevat.”

”Luuletko, että joku pojista lähtee pakoon?” nuorukainen jatkoi itsepintaisesti.

”Saattaahan muutama niistä lähteä pakoon, mutta sellaisia on joka rykmentissä, varsinkin kun ne joutuvat ensi kertaa tulen alle”, toinen sanoi suvaitsevasti. ”Tietysti voisi käydä niinkin, että koko poppoo lähtee pakoon, jos heti alkuun tulee kova taistelu, mutta sitten taas ne saattavat pysyä ja taistella hurjasti. Mistään ei voi olla varma. Eiväthän ne tietysti ole koskaan vielä olleet tulen alla, eikä ole todennäköistä, että ne nujertavat koko kapinallisarmeijan yhdellä kertaa heti ensimmäisellä kerralla; mutta uskon, että ne taistelevat paremmin kuin jotkut, vaikka huonommin kuin toiset. Niin minä sen lasken. Rykmenttiä haukutaan ’tuoreiksi sinteiksi’ ja kaikeksi muuksi, mutta pojat tulevat kunnon suvuista, ja useimmat taistelevat niin perhanasti, kunhan vain pääsevät ampumaan”, hän lisäsi painottaen viimeisiä neljää sanaa erittäin voimakkaasti.

”Vai sinä luulet tietäväsi –” kovaääninen sotilas aloitti ivallisesti.

Toinen kääntyi raivoissaan hänen puoleensa. He kävivät nopeaa sanaharkkaa ja syytivät toisilleen monenlaisia kummallisia haukkumasanoja.

Viimein nuorukainen keskeytti heidät. ”Oletko koskaan ajatellut, että saattaisit itse paeta, Jim?” hän kysyi. Saatuaan lauseensa loppuun hän nauroi kuin olisi tarkoittanut sen vitsiksi. Kovaääninen sotilaskin hihitti.

Pitkä sotamies heilautti kättään. ”No”, hän sanoi syvämietteisesti, ”olen ajatellut, että joissakin niistä kahakoista voisi tulla Jim Conklinille liian kuumat paikat, ja jos iso joukko pojista lähtisi pakoon, niin kai minäkin lähtisin pakoon. Ja jos kerran lähtisin pakoon, niin juoksisin kuin piru, se on varma. Mutta jos kaikki seisoisivat ja taistelisivat, niin minäkin seisoisin ja taistelisin. Totta vie, taistelisin. Siitä lyön vetoa.”

”Hmh!” kovaääninen sanoi.

Tämän kertomuksen nuorukainen tunsi kiitollisuutta toverinsa sanoista. Hän oli pelännyt, että kaikilla kokemattomilla miehillä oli vahva ja perusteltu itseluottamus. Nyt hänen mielensä oli jossakin määrin rauhoittunut.

---