Erämaan kutsu

Jack London

Luku 1: Alkukantaiseen maailmaan

Buck ei lukenut sanomalehtiä; muuten se olisi tiennyt, että ikävyyksiä oli tulossa, ei vain sille itselleen vaan jokaiselle Pugetinsalmen ja San Diegon välisen rannikon koiralle, jolla oli vahvat lihakset ja lämmin, pitkäkarvainen turkki. Napaseutujen pimeydessä hapuilevat miehet olivat näet löytäneet keltaista metallia, ja höyrylaiva- ja kuljetusyhtiöt rummuttivat löytöä, joten tuhansittain miehiä ryntäsi pohjoiseen. Nämä miehet tahtoivat koiria, ja he tahtoivat raskastekoisia koiria, joilla oli vahvat lihakset raadantaa varten ja tuuhea turkki pakkasen suojaksi.

Buck asui suuressa talossa auringon hyväilemässä Santa Claran laaksossa. Paikkaa sanottiin tuomari Millerin tilaksi. Talo seisoi syrjässä tiestä, puoliksi puiden kätkössä, ja oksien lomasta näkyi välähdyksiä leveästä, viileästä kuistista, joka kiersi talon kaikkia neljää sivua. Talolle johtivat sorapäällysteiset ajotiet, jotka kiemurtelivat laajojen nurmikenttien lomassa ja korkeiden poppelien toisiinsa lomittuvien oksien alla. Talon takana kaikki oli vieläkin väljempää kuin edustalla. Siellä oli suuret tallit, joissa hääri tusina tallirenkejä ja poikia, riveittäin köynnösten peittämiä palvelusväen mökkejä, loputon, siisti rivistö ulkorakennuksia, pitkiä viiniköynnösten kattamia käytäviä, vihreitä laitumia, hedelmätarhoja ja marjatarhoja. Oli myös arteesisen kaivon pumppulaitos ja suuri sementtiallas, johon tuomari Millerin pojat pulahtivat aamuisin ja jossa he vilvoittelivat kuumina iltapäivinä.

Ja tätä suurta tilaa Buck hallitsi. Siellä se oli syntynyt, ja siellä se oli elänyt elämänsä kaikki neljä vuotta. Muitakin koiria tosin oli. Niin suurella tilalla niitä oli väkisinkin, mutta niillä ei ollut merkitystä. Ne tulivat ja menivät, asuivat runsasväkisissä koiratarhoissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon sopukoissa niin kuin Toots, japanilainen mopsi, tai Ysabel, meksikonkarvatonkoira – oudot otukset, jotka harvoin pistivät kuonoaan ulos ovesta tai astuivat maankamaralle. Toisaalta oli kettuterrierejä, vähintään kaksikymmentä, jotka räksyttivät kauheita lupauksiaan Tootsille ja Ysabelille näiden katsellessa niitä ikkunoista luudin ja mopein aseistautuneen palvelustyttöarmeijan suojissa.

Mutta Buck ei ollut sisäkoira eikä tarhakoira. Koko valtakunta oli sen. Se pulahti uima-altaaseen tai kävi metsällä tuomarin poikien kanssa; se saattoi tuomarin tyttäriä Mollieta ja Alicea pitkillä kävelyillä iltahämärissä tai varhain aamulla; talvi-iltoina se makasi tuomarin jalkojen juuressa kirjaston takkatulen roihutessa; se kantoi tuomarin lapsenlapsipoikia selässään tai kieritteli heitä ruohikossa ja varjeli heidän askeliaan hurjilla seikkailuretkillä tallipihan suihkulähteelle ja sitäkin edemmäs, laidunaitausten ja marjatarhojen luo. Terrierien keskellä se asteli valtiaan elkein, eikä se piitannut Tootsista ja Ysabelista lainkaan, sillä se oli kuningas – kaikkien tuomari Millerin tilan hiipivien, ryömivien ja lentävien olentojen kuningas, ihmiset mukaan luettuina.

Sen isä Elmo, valtava bernhardinkoira, oli ollut tuomarin erottamaton seuralainen, ja Buck näytti kulkevan isänsä jälkiä. Se ei ollut yhtä suuri – se painoi vain sataneljäkymmentä paunaa – sillä sen äiti Shep oli ollut skotlanninpaimenkoira. Silti sataneljäkymmentä paunaa sekä hyvien olojen ja kaikkien kunnioituksen tuoma arvokkuus riittivät siihen, että se saattoi esiintyä aidon kuninkaan tavoin. Pentuaikojensa jälkeen se oli elänyt neljä vuotta kylläisen ylimyksen elämää; sillä oli vahva omanarvontunto, ja se oli jopa hiukan omahyväinen, kuten maaseudun herrasmiehistä joskus tulee heidän eläessään eristyneissä oloissa. Mutta sen oli pelastanut se, ettei siitä ollut tullut pelkkää hemmoteltua sisäkoiraa. Metsästys ja muut samanlaiset ulkoilman ilot olivat pitäneet rasvan loitolla ja lihakset lujina; rakkaus veteen oli virkistänyt sitä ja ylläpitänyt sen terveyttä samoin kuin kylmäkylpyjä harrastavien kansojenkin.

Tällainen koira Buck oli syksyllä 1897, kun Klondiken kultalöytö veti miehiä kaikkialta maailmasta jäiseen pohjoiseen. Mutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä tiennyt, että Manuel, yksi puutarhurin apulaisista, oli tuttavuus, jota olisi ollut syytä karttaa. Manuelilla oli yksi helmasynti. Hän rakasti kiinalaista lottoa. Pelaajana hänellä oli myös yksi piintynyt heikkous – usko pelijärjestelmään; ja se sinetöi hänen turmionsa. Sillä pelijärjestelmän noudattaminen vaatii rahaa, eikä puutarhurin apulaisen palkasta liikene mitään yli sen, minkä vaimo ja lukuisa jälkikasvu tarvitsevat.

Tuomari oli Rusinanviljelijöiden yhdistyksen kokouksessa, ja pojat puuhasivat urheiluseuran perustamista sinä unohtumattomana iltana, jona Manuel teki petoksensa. Kukaan ei nähnyt hänen ja Buckin lähtevän hedelmätarhan halki matkalle, jota Buck piti pelkkänä kävelyretkenä. Yhtä ainoaa miestä lukuun ottamatta kukaan ei liioin nähnyt heidän saapuvan College Parkiksi kutsutulle pienelle seisakkeelle. Mies puhui Manuelin kanssa, ja raha kilahteli heidän välillään.

”Voisit paketoida tavaran ennen kuin luovutat sen”, vieras murahti, ja Manuel kiersi vahvan köydenpätkän kaksinkerroin Buckin kaulan ympäri pannan alle.

”Kierrä köyttä, niin saat sen kunnolla kuristuksiin”, Manuel sanoi, ja vieras murahti oitis myöntävästi.

Buck oli antanut panna köyden kaulaansa tyynen arvokkaasti. Olihan menettely toki outoa, mutta se oli oppinut luottamaan tuntemiinsa ihmisiin ja uskomaan heidät itseään viisaammiksi. Mutta kun köyden päät annettiin vieraan käsiin, se murisi uhkaavasti. Se oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä ylpeydessään se uskoi, että pelkkä vihjaus oli käsky. Mutta sen yllätykseksi köysi kiristyi sen kaulan ympärille ja salpasi hengityksen. Se tulistui ja syöksyi kohti miestä, joka tuli puolimatkaan vastaan, tarttui sitä tiukasti kurkusta ja kiepautti sen taitavalla nykäisyllä selälleen. Sitten köysi kiristyi armottomasti, ja Buck rimpuili raivoissaan kieli suusta roikkuen ja suuri rintakehä turhaan kohoillen. Koskaan koko elämässään sitä ei ollut kohdeltu niin viheliäisesti, eikä se koskaan koko elämässään ollut ollut niin vihainen. Mutta sen voimat hiipuivat, sen katse lasittui, eikä se tiennyt mitään siitä, kuinka juna pysäytettiin merkkilipulla ja miehet heittivät sen tavaravaunuun.

Seuraavaksi se tajusi hämärästi, että sen kieltä särki ja että sitä vietiin nytkähdellen eteenpäin jossakin kulkuneuvossa. Veturin käheä vihellys tasoristeyksen kohdalla kertoi, missä se oli. Se oli matkustanut tuomarin kanssa niin usein, että tiesi, miltä tuntui kulkea tavaravaunun kyydissä. Se avasi silmänsä, ja niihin syttyi siepatun kuninkaan hillitön viha. Mies syöksyi sen kurkkua kohti, mutta Buck ehti ensin. Sen leuat puristuivat käden ympärille eivätkä hellittäneet ennen kuin se taas kuristettiin tajuttomaksi.

”Juu, se saa kohtauksia”, mies sanoi piilottaen raadellun kätensä tavaravaunun hoitajalta, jonka kamppailun äänet olivat houkutelleet paikalle. ”Vien sen pomon puolesta ’Friscoon. Siellä on etevä koiratohtori, joka uskoo pystyvänsä parantamaan sen.”

Omasta puolestaan mies puhui tuonöisestä matkasta varsin kaunopuheisesti pienessä vajassa erään San Franciscon satamarannan kapakan takana.

”Saan koko hommasta vain viisikymmentä”, hän nurisi, ”enkä tekisi sitä toistamiseen tuhannestakaan, vaikka maksettaisiin selvänä rahana.”

Hänen kätensä oli kääritty veriseen nenäliinaan, ja oikea housunlahje oli revennyt polvesta nilkkaan.

”Paljonko se toinen äijä sai?” kapakoitsija tivasi.

”Sata”, kuului vastaus. ”Ei suostunut sounkaan vertaa vähempään, niin totta kuin elän.”

”Siitä tulee sataviisikymmentä”, kapakoitsija laski. ”Ja se on sen arvoinen, tai minä olen puupää.”

Sieppaaja purki verisen kääreen ja katseli raadeltua kättään. ”Jos en saa vesikauhua –”

”Niin se johtuu siitä, että olet syntynyt hirtettäväksi”, kapakoitsija nauroi. ”Tulehan auttamaan ennen kuin lähdet lätkimään”, hän lisäsi.

Buck oli tokkurassa ja puoliksi hengiltä kuristettu, sen kurkkua ja kieltä särki sietämättömästi, mutta se yritti asettua kiduttajiaan vastaan. Se kuitenkin kaadettiin maahan ja sitä kuristettiin yhä uudelleen, kunnes he saivat viilattua painavan messinkipannan irti sen kaulasta. Sitten köysi poistettiin ja Buck viskattiin häkkimäiseen laatikkoon.

Siellä se makasi uuvuttavan yön loppuun saakka, vihaansa ja ylpeytensä loukkausta hautoen. Se ei käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mitä nämä vieraat miehet oikein halusivat siitä? Miksi sitä pidettiin vangittuna tässä ahtaassa laatikossa? Se ei tiennyt syytä, mutta epämääräinen aavistus uhkaavasta onnettomuudesta ahdisti sitä. Monta kertaa yön aikana se kavahti jaloilleen vajan oven rämähtäessä auki ja odotti näkevänsä tuomarin tai ainakin pojat. Mutta joka kerta kapakoitsijan pullea naama kurkisti sisään talikynttilän kelmeässä valossa. Ja joka kerta Buckin kurkussa väreillyt iloinen haukahdus muuttui hurjaksi murinaksi.

Mutta kapakoitsija jätti sen rauhaan, ja aamulla neljä miestä tuli sisään ja nosti laatikon. Lisää kiduttajia, Buck päätti, sillä nämä olivat ilkeännäköisiä otuksia, ryysyisiä ja epäsiistejä; ja se ärjyi ja raivosi niille säleiden takaa. He vain nauroivat ja tökkivät sitä kepeillä, joihin se iski heti hampaansa, kunnes tajusi, että juuri sitä he halusivat. Silloin se paneutui ynseästi makuulle ja antoi nostaa laatikon vankkureihin. Sitten alkoi matka, jolla sekä se että sen vankilana toimiva laatikko kulkivat monien käsien kautta. Pikarahtitoimiston virkailijat ottivat sen huostaansa; sitä kuljetettiin ympäriinsä toisissa vankkureissa; se vietiin käsikärryillä laatikoiden ja pakettien seassa höyrylautalle; lautalta se vietiin käsikärryillä suurelle rautatieasemalle, ja lopulta se laskettiin pikarahtivaunuun.

Kaksi päivää ja kaksi yötä pikarahtivaunua vedettiin kirkuvien veturien perässä, eikä Buck noina kahtena päivänä ja kahtena yönä syönyt eikä juonut. Kun pikarahdin hoitajat olivat aluksi yrittäneet lähestyä sitä, se oli raivoissaan vastannut murinalla, ja he olivat kostaneet kiusoittelemalla sitä. Kun se viskautui vavisten ja suu vaahdossa säleitä vasten, he nauroivat sille ja pilkkasivat sitä. He murisivat ja haukkuivat kuin inhottavat koirat, naukuivat sekä räpyttelivät käsivarsiaan ja kiekuivat. Se tiesi, että kaikki oli perin typerää; mutta juuri siksi se oli sitäkin pahempi loukkaus sen arvolle, ja sen viha yltyi yltymistään. Nälkä ei sitä suuresti haitannut, mutta veden puute aiheutti sille ankaraa tuskaa ja lietsoi sen raivon kuumeiseksi. Se oli luonteeltaan helposti kiihtyvä ja herkkä, ja kaltoinkohtelu olikin nostanut sille kuumeen, jota kuivuneen, turvonneen kurkun ja kielen tulehdus ruokki.

Yhdestä asiasta se oli iloinen: köysi oli poissa sen kaulasta. Köysi oli antanut heille epäreilun edun, mutta nyt se oli poissa, ja Buck vielä näyttäisi heille. He eivät saisi enää toista köyttä sen kaulaan. Sen se oli päättänyt. Kahteen päivään ja kahteen yöhön se ei syönyt eikä juonut, ja noiden kahden päivän ja kahden yön piinan aikana se keräsi sisäänsä sellaisen raivon varaston, että se tiesi pahaa sille, joka ensimmäisenä asettuisi sitä vastaan. Sen silmät alkoivat verestää, ja se muuttui raivoavaksi piruksi. Se oli niin muuttunut, ettei tuomari itsekään olisi tuntenut sitä; ja pikarahdin hoitajat huokaisivat helpotuksesta nostaessaan sen junasta Seattlessa.

Neljä miestä kantoi laatikon varovasti vankkureista pienelle, korkeiden muurien ympäröimälle takapihalle. Tanakka mies, yllään punainen villapaita, jonka kaula-aukko roikkui avarana, tuli ulos ja kirjoitti nimensä ajurin kirjaan. Tuo oli seuraava kiduttaja, Buck vaistosi, ja heittäytyi raivokkaasti säleitä vasten. Mies hymyili kolkosti ja toi käsikirveen ja nuijan.

”Et kai aio ottaa sitä nyt ulos?” ajuri kysyi.

”Totta kai”, mies vastasi ja iski käsikirveen laatikkoon vääntääkseen sen auki.

Laatikon sisään kantaneet neljä miestä hajaantuivat silmänräpäyksessä ja asettuivat muurin harjalle turvaan seuraamaan näytöstä.

Buck hyökkäsi pirstoutuvan puun kimppuun, iski siihen hampaansa, ryntäsi sitä vasten ja paini sen kanssa. Minne tahansa käsikirves ulkopuolella iski, siellä se oli sisäpuolella äristen ja muristen; se pyrki ulos yhtä raivoisan kiihkeästi kuin mies punaisessa villapaidassa pyrki tyynen päättäväisesti saamaan sen ulos.

”No niin, punasilmäinen piru”, mies sanoi saatuaan aukon niin suureksi, että Buck mahtui siitä läpi. Samalla hän pudotti käsikirveen ja siirsi nuijan oikeaan käteensä.

Ja Buck oli toden totta punasilmäinen piru kyyristyessään hyppyyn, karvat pystyssä, suu vaahdossa, verestävissä silmissään mieletön kiilto. Se sinkosi suoraan miestä kohti kaikki sataneljäkymmentä paunaansa, raivon vallassa ja kahden päivän ja kahden yön patoutuneen vimman lataamana. Kesken ilmalennon, juuri kun sen leuat olivat sulkeutumassa mieheen, se sai täräyksen, joka pysäytti sen liikkeen ja löi sen hampaat tuskallisesti kalahtaen yhteen. Se kiepahti ympäri ja mätkähti maahan selälleen ja kyljelleen. Sitä ei ollut koskaan elämässään lyöty nuijalla, eikä se ymmärtänyt. Ärähtäen, osin haukahtaen mutta enemmän kirkaisten, se oli taas jaloillaan ja syöksyi ilmaan. Ja taas tuli täräys, ja se paiskautui rajusti maahan. Tällä kertaa se tajusi iskun tulleen nuijasta, mutta sen raivo ei tuntenut varovaisuutta. Kaksitoista kertaa se ryntäsi, ja yhtä monta kertaa nuija katkaisi rynnäkön ja paiskasi sen maahan.

Erityisen rajun iskun jälkeen se kömpi jaloilleen, liian tokkurassa rynnätäkseen. Se hoippui velttona sinne tänne, verta valui kuonosta, suusta ja korvista, ja sen kauniissa turkissa oli verisiä kuolaroiskeita ja -täpliä. Silloin mies astui lähemmäs ja antoi sille harkitun, hirvittävän iskun kuonoon. Kaikki sen siihen asti kärsimä kipu oli olematonta tämän viiltävän tuskan rinnalla. Se karjaisi lähes leijonan hurjuudella ja heittäytyi taas miestä kohti. Mutta mies siirsi nuijan oikeasta kädestä vasempaan, tarttui tyynesti Buckia alaleuasta ja nykäisi samalla alas ja taaksepäin. Buck pyörähti ilmassa täyden kierroksen ja vielä puolikkaan, sitten se rysähti maahan pää ja rinta edellä.

Se ryntäsi viimeisen kerran. Mies antoi sen tarkan iskun, jota oli tarkoituksella säästänyt niin pitkään, ja Buck lysähti kasaan ja kaatui maahan tyystin tajuttomana.

”Ei ole turha mies koiria kesyttämään, sen minä sanon”, yksi muurilla istuvista miehistä huudahti innostuneena.

”Mieluummin minä kesytän intiaanihevosia vaikka joka päivä, ja sunnuntaisin kahteen kertaan”, ajuri vastasi kiivetessään vankkureihin ja pannessaan hevoset liikkeelle.

Buck sai tajuntansa takaisin, mutta ei voimiaan. Se makasi siinä, mihin oli kaatunut, ja katseli miestä punaisessa villapaidassa.

”’Tuntee nimen Buck’”, mies sanoi itsekseen lainaten kapakoitsijan kirjettä, jossa oli ilmoitettu laatikon ja sen sisällön lähettämisestä. ”No niin, Buck, poikaseni”, hän jatkoi leppoisalla äänellä, ”meillä oli pikku kahakkamme, ja parasta on, että annamme asian olla. Sinä olet oppinut paikkasi, ja minä tiedän omani. Ole kiltti koira, niin kaikki sujuu ja elämä hymyilee. Ole paha koira, niin pieksän sinut henkihieveriin. Ymmärrätkö?”

Puhuessaan hän taputti pelottomasti päätä, jota oli niin armottomasti hakannut, ja vaikka Buckin karvat nousivat tahattomasti pystyyn käden kosketuksesta, se sieti sen vastustelematta. Kun mies toi sille vettä, se joi ahnaasti ja ahmi myöhemmin hänen kädestään runsaan annoksen raakaa lihaa, pala palalta.

Se oli voitettu (sen se tiesi), mutta se ei ollut murtunut. Se ymmärsi kerta kaikkiaan, ettei sillä ollut mitään mahdollisuutta nuijalla aseistettua miestä vastaan. Se oli oppinut läksynsä, eikä se koskaan myöhemmässä elämässään unohtanut sitä. Nuija oli avannut sen silmät. Se oli ensimmäinen kosketus alkukantaisen lain valtaan, ja Buck tuli puolitiehen vastaan. Elämän tosiasiat näyttivät entistä julmemmilta, ja vaikka se kohtasi ne lannistumatta, nyt se kohtasi ne luontonsa koko piilevä viekkaus valveilla. Päivien kuluessa tuli lisää koiria laatikoissa ja köysien päissä, jotkut sävyisinä ja toiset raivoten ja karjuen niin kuin se itse oli tullut; ja jokaisen se näki joutuvan punaisessa villapaidassa olevan miehen valtaan. Yhä uudelleen, jokaista raakaa näytöstä katsellessaan, oppi painui Buckin mieleen: nuijaa pitelevä mies oli lainsäätäjä, isäntä, jota oli toteltava, vaikkei tarvinnutkaan mielistellä. Tähän jälkimmäiseen Buck ei koskaan syyllistynyt, vaikka se näkikin lyötyjen koirien liehittelevän miestä, heiluttavan häntiään ja nuolevan hänen kättään. Se näki myös koiran, joka ei suostunut mielistelemään eikä tottelemaan ja joka lopulta tapettiin taistelussa herruudesta.

Aika ajoin paikalle tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat miehelle punaisessa villapaidassa milloin kiihtyneesti, milloin liehitellen ja milloin milläkin tavalla. Ja kun rahaa siirtyi heidän välillään, vieraat veivät mukanaan yhden tai useamman koiran. Buck ihmetteli, minne ne menivät, sillä ne eivät koskaan palanneet; mutta tulevaisuuden pelko painoi sitä raskaasti, ja se oli joka kerta iloinen, kun sitä ei valittu.

Lopulta senkin vuoro kuitenkin tuli, kun paikalle saapui pieni, kuivettunut mies, joka sylki suustaan huonoa englantia ja monia outoja ja karkeita huudahduksia, joita Buck ei ymmärtänyt.

”Perhana!” hän huudahti katseensa osuessa Buckiin. ”Siinäpä pirun mainio koira! Vai mitä? Paljonko?”

”Kolmesataa, ja se on lahjahinta”, mies punaisessa villapaidassa vastasi oitis. ”Ja kun se kerran on valtion rahaa, eihän sinulla ole valittamista, vai mitä, Perrault?”

Perrault virnisti. Kun poikkeuksellinen kysyntä oli nostanut koirien hinnat pilviin, niin hienosta eläimestä pyydetty summa ei ollut kohtuuton. Kanadan hallitus ei jäisi tappiolle, eivätkä sen viestit kulkisi yhtään hitaammin. Perrault tunsi koirat, ja Buckia katsellessaan hän tiesi, että se oli yksi tuhannesta – ”Yksi kymmenestätuhannesta”, hän tuumi mielessään.

Buck näki rahan siirtyvän mieheltä toiselle eikä hämmästynyt, kun pieni, kuivettunut mies talutti sen ja hyväluonteisen newfoundlandinkoiran Curlyn pois. Se näki silloin viimeisen kerran miehen punaisessa villapaidassa, ja kun se ja Curly katselivat Narwhalin kannelta loittonevaa Seattlea, se näki viimeisen kerran lämpimän etelän. Perrault vei sen ja Curlyn alas kannen alle ja luovutti ne François-nimiselle mustakasvoiselle jättiläiselle. Perrault oli ranskankanadalainen ja tummahipiäinen, mutta François oli ranskankanadalainen puoliverinen ja kaksi kertaa tummempi. He olivat Buckille uudenlaisia miehiä (jollaisia sen oli määrä nähdä vielä paljon lisää), ja vaikka se ei kiintynyt heihin, se alkoi silti vilpittömästi kunnioittaa heitä. Se oppi pian, että Perrault ja François olivat reiluja miehiä, jotka jakoivat oikeutta tyynesti ja tasapuolisesti ja tunsivat koirat liian hyvin joutuakseen niiden petkuttamiksi.

Narwhalin välikannella Buck ja Curly päätyivät kahden muun koiran seuraan. Toinen oli suuri, lumenvalkoinen koira Huippuvuorilta, josta muuan valaanpyyntialuksen kapteeni oli tuonut sen mukanaan; myöhemmin se oli kulkenut geologisen tutkimusretkikunnan mukana tundraseuduille. Se oli ystävällinen, mutta petollisella tavalla: hymyili päin naamaa ja hautoi samalla jotakin salakavalaa temppua, kuten silloin, kun se jo ensimmäisellä aterialla varasti Buckin ruoasta. Kun Buck syöksyi rankaisemaan sitä, François’n ruoskan siima lauloi ilmassa ja ehti osua syylliseen ensin; Buckille ei jäänyt muuta tehtävää kuin ottaa luu takaisin. Tuo oli François’lta reilua, se päätti, ja puoliverisen arvo alkoi nousta Buckin silmissä.

Toinen koira ei hieronut tuttavuutta, eikä sen kanssakaan yritetty tutustua; se ei liioin yrittänyt varastaa tulokkailta. Se oli synkkä, juro otus ja teki Curlylle selväksi, ettei tahtonut muuta kuin saada olla rauhassa ja että hankaluuksia olisi luvassa, ellei sen annettaisi olla rauhassa. Sitä sanottiin ”Daveksi”, ja se söi ja nukkui tai haukotteli siinä välillä eikä ollut kiinnostunut mistään, ei silloinkaan, kun Narwhal ylitti Kuningatar Charlotten salmen ja keinui, nyökki ja pukitteli kuin riivattu. Kun Buck ja Curly hätääntyivät, puoliksi suunniltaan pelosta, se kohotti päätään kuin ärtyneenä, soi niille välinpitämättömän katseen, haukotteli ja nukahti uudelleen.

Päivin ja öin laiva jyskyi potkurin väsymättömässä tahdissa, ja vaikka päivät olivat hyvin samanlaisia, Buck huomasi sään kylmenevän jatkuvasti. Viimein eräänä aamuna potkuri vaikeni, ja Narwhalilla vallitsi kiihtynyt tunnelma. Se vaistosi sen kuten muutkin koirat ja tiesi, että muutos oli käsillä. François kytki ne hihnoihin ja toi ne kannelle. Kun Buck otti ensimmäisen askeleensa kylmälle kannelle, sen tassut vajosivat johonkin valkoiseen mössöön, joka muistutti kovasti mutaa. Se hypähti pärskähtäen taaksepäin. Ilmasta putosi lisää samaa valkoista ainetta. Se ravisteli itseään, mutta sen päälle putosi yhä lisää. Se nuuhki ainetta uteliaana ja lipaisi sitä sitten kielelleen. Se puraisi kuin tuli ja oli seuraavassa hetkessä poissa. Tämä hämmensi sitä. Se kokeili uudelleen samoin tuloksin. Katsojat nauroivat raikuvasti, ja sitä hävetti, vaikkei se tiennyt miksi, sillä se ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta.

---