Annan nuo­ruus­vuo­det

L. M. Montgomery

Luku 1: Rouva Rachel Lynde yllättyy

Rouva Rachel Lynde asui juuri siinä, missä Avonlean päätie painui pieneen leppien ja lännenpalsamien reunustamaan notkoon, jonka halki virtasi kaukaa Cuthbertien vanhan tilan metsistä alkunsa saava puro; alkumatkallaan noiden metsien halki sen kerrottiin olevan mutkikas ja hurjapäinen, ja sen suvannot ja putoukset kätkivät synkkiä salaisuuksia; mutta Lynden notkoon ehdittyään se oli hiljainen, siivokäytöksinen pikku puro, sillä ei edes puro voinut juosta rouva Rachel Lynden oven ohi ottamatta asianmukaisesti huomioon säädyllisyyden ja sopivuuden vaatimuksia; se luultavasti tiesi, että rouva Rachel istui ikkunansa ääressä ja piti tarkasti silmällä kaikkea ohikulkevaa, puroista ja lapsista alkaen, ja että jos hän huomaisi jotakin outoa tai sopimatonta, hän ei hellittäisi ennen kuin olisi nuuskinut selville sen kaikki syyt ja perusteet.

Avonleassa ja muuallakin on paljon ihmisiä, jotka pystyvät huolehtimaan tarkoin naapuriensa asioista laiminlyömällä omansa; mutta rouva Rachel Lynde kuului niihin pystyviin olentoihin, jotka osaavat hoitaa omat asiansa ja kaupanpäällisiksi muidenkin. Hän oli etevä emäntä; hänen työnsä olivat aina tehtyinä ja hyvin tehtyinä; hän ”johti” ompeluseuraa, osallistui pyhäkoulun johtamiseen ja oli seurakunnan naisten avustusseuran ja ulkolähetysyhdistyksen vankin tuki. Kaiken tämän ohella rouva Rachelilla oli silti runsaasti aikaa istua tuntikausia keittiönsä ikkunan ääressä, neuloa ”puuvillaloimilangasta” päiväpeitteitä – hän oli neulonut niitä kuusitoista, kuten Avonlean emännät tapasivat kertoa kunnioituksen sävyttämällä äänellä – ja pitää tarkasti silmällä päätietä, joka kulki notkon poikki ja kiemurteli sitten sen takana kohoavaa jyrkkää punamultaista mäkeä ylös. Koska Avonlea sijaitsi pienellä kolmikulmaisella niemellä, joka työntyi Saint Lawrencenlahteen ja jota vesi reunusti kahdelta sivulta, jokaisen kylään tulijan ja sieltä lähtijän oli kuljettava tuota mäkitietä ja juostava siten huomaamattaan kujaa rouva Rachelin kaikkinäkevän silmän alla.

Hän istui siellä eräänä kesäkuun alun iltapäivänä. Aurinko paistoi ikkunasta lämpimästi ja kirkkaasti; talon alapuolisella rinteellä hedelmätarha hehkui morsiamen tavoin valkeassa, hennosti punertavassa kukkapuvussaan, ja lukemattomat mehiläiset surisivat sen yllä. Thomas Lynde – sävyisä pieni mies, jota Avonlean väki kutsui ”Rachel Lynden aviomieheksi” – kylvi myöhäisnaurista navetan takaisella mäkipellolla; Matthew Cuthbertin olisi puolestaan pitänyt olla kylvämässä omaansa suurella punamultaisella puronvarsipellolla kaukana Green Gablesin luona. Rouva Rachel tiesi tämän, sillä hän oli edellisenä iltana kuullut Matthew’n kertovan Peter Morrisonille William Blairin kaupassa Carmodyssa aikovansa kylvää nauriinsiemenensä seuraavana iltapäivänä. Peter oli tietenkin kysynyt häneltä asiasta, sillä Matthew Cuthbertin ei ollut koko elämänsä aikana tiedetty kertovan oma-aloitteisesti mistään mitään.

Ja silti Matthew Cuthbert ajoi nyt siinä, puoli neljältä kiireisen päivän iltapäivänä, kaikessa rauhassa notkon poikki ja mäkeä ylös; kaiken lisäksi hänellä oli valkoinen kaulus ja paras pukunsa, mikä todisti selvästi hänen olevan lähdössä pois Avonleasta; ja hänellä oli kiesit ja rautias tamma, mikä tiesi melkoista matkaa. Minne Matthew Cuthbert oikein oli menossa ja miksi?

Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu Avonlean mies, rouva Rachel olisi saattanut arvata vastauksen kumpaankin kysymykseen melko hyvin yhdistelemällä taitavasti tietojaan. Mutta Matthew lähti kotoa niin harvoin, että häntä täytyi nyt viedä jokin pakottava ja epätavallinen asia; hän oli maailman ujoin mies ja inhosi joutumista vieraiden joukkoon tai käymistä missään, missä hänen saattaisi olla pakko puhua. Matthew’ta ei usein nähty kieseillä ajamassa, parhaisiin pukeutuneena ja valkoinen kaulus kaulassa. Rouva Rachel ei kaikesta pohdiskelustaan huolimatta saanut asiasta tolkkua, ja hänen iltapäivänsä oli pilalla.

”Käynpä teeaterian jälkeen Green Gablesissa kysymässä Marillalta, minne hän on mennyt ja minkä takia”, kunnon nainen lopulta päätti. ”Hän ei yleensä lähde tähän aikaan vuodesta kaupunkiin eikä käy koskaan kylässä; jos häneltä olisi loppunut nauriinsiemen, hän ei olisi pukeutunut parhaisiinsa ja lähtenyt kieseillä hakemaan lisää; ei hän niin kovaa ajanut, että olisi ollut lääkäriä hakemassa. Mutta jotakin on viime illan jälkeen täytynyt tapahtua, kun hän on lähtenyt liikkeelle. Minä olen aivan ymmällä, sen minä sanon, enkä saa hetkenkään mielen- tai omantunnonrauhaa ennen kuin tiedän, mikä on vienyt Matthew Cuthbertin tänään pois Avonleasta.”

Niinpä rouva Rachel lähti teeaterian jälkeen matkaan; kauas hänen ei tarvinnut mennä; Cuthbertien suuri, sokkeloinen, hedelmätarhan ympäröimä talo oli tietä pitkin vajaan neljännesmailin päässä Lynden notkosta. Tosin pitkä kuja lisäsi matkaa melkoisesti. Matthew Cuthbertin isä, yhtä ujo ja vaitelias kuin poikansa hänen jälkeensä, oli kotitilaansa perustaessaan hakeutunut niin kauas muista ihmisistä kuin suinkin pääsi vetäytymättä aivan metsään asti. Green Gables oli rakennettu raivatun maan perimmäiselle laidalle, ja siellä se oli tänäkin päivänä, hädin tuskin näkyvissä päätielle, jonka varrella kaikki muut Avonlean talot niin seurallisesti sijaitsivat. Rouva Rachel Lynden mielestä sellaisessa paikassa ei voinut edes puhua elämisestä.

”Pelkkää olemista se on, sen minä sanon”, hän sanoi astellessaan syvien rattaanjälkien uurtamaa, ruohottunutta kujaa, jota reunustivat villiruusupensaat. ”Ei ihme, että Matthew ja Marilla ovat molemmat hiukan omituisia, kun asuvat täällä syrjässä kahdestaan. Puista ei paljon seuraa ole, vaikka Luoja tietää, että niitä kyllä riittäisi, jos olisi. Minä katselen mieluummin ihmisiä. Tosin he näyttävät olevan ihan tyytyväisiä; mutta kai he sitten ovat tottuneet tähän. Ihminen tottuu vaikka mihin, jopa hirressä riippumiseen, niin kuin irlantilainen sanoi.”

Näin puhuen rouva Rachel astui kujalta Green Gablesin takapihalle. Piha oli perin vihreä ja pikkutarkan siisti; sitä reunustivat toisella puolella suuret pajupatriarkat, toisella säntilliset pylväspoppelit. Yhtään irrallista oksaa tai kiveä ei näkynyt, sillä rouva Rachel olisi kyllä huomannut, jos niitä olisi ollut. Omassa mielessään hän oli sitä mieltä, että Marilla Cuthbert lakaisi pihan yhtä usein kuin talonsakin. Maasta olisi voinut syödä aterian ilman että sananparren neljännesbushelin likamitta olisi täyttynyt yli reunojensa.

Rouva Rachel koputti napakasti keittiön oveen ja astui sisään, kun häntä kehotettiin. Green Gablesin keittiö oli viihtyisä huone – tai olisi ollut, ellei siellä olisi ollut niin tuskallisen puhdasta, että se muistutti hieman käyttämätöntä salia. Sen ikkunat antoivat itään ja länteen; takapihalle avautuvasta länsi-ikkunasta tulvi lempeää kesäkuun auringonvaloa; mutta itäikkunaa, josta näkyi vilahdus vasemmanpuoleisen hedelmätarhan valkoisinaan kukkivista kirsikkapuista ja alhaalla puronvarren notkossa nyökyttelevistä hoikista koivuista, verhosi köynnösten vihreä vyyhti. Siinä Marilla Cuthbert istui silloin kun ylipäätään istui, sillä hän suhtautui aina hieman epäluuloisesti auringonpaisteeseen, joka tuntui hänestä liian tanssahtelevalta ja vastuuttomalta sellaiseen maailmaan, johon oli suhtauduttava vakavasti; ja siinä hän istui nytkin neulomassa, ja hänen takanaan oleva pöytä oli katettu illallista varten.

Ennen kuin rouva Rachel oli ehtinyt kunnolla sulkea oven, hän oli jo painanut mieleensä kaiken, mitä pöydällä oli. Lautasia oli katettu kolme, joten Marilla varmaankin odotti Matthew’n tuovan jonkun kotiin teeaterialle; mutta astiat olivat arkisia eikä tarjolla ollut kuin paratiisiomenahilloa ja yhdenlaista kakkua, joten odotettu vieras ei voinut olla kukaan erityinen. Mutta entä Matthew’n valkoinen kaulus ja rautias tamma? Rouva Rachelia alkoi jo aivan huimata tämä epätavallinen arvoitus hiljaisessa, tavallisesti niin arvoituksettomassa Green Gablesissa.

”Hyvää iltaa, Rachel”, Marilla sanoi reippaasti. ”Onpa oikein kaunis ilta, eikö olekin? Etkö istuutuisi? Miten teillä kaikki voivat?”

Marilla Cuthbertin ja rouva Rachelin välillä oli ja oli aina ollut jotakin, mitä paremman nimen puutteessa saattoi kutsua ystävyydeksi, heidän erilaisuudestaan huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi.

Marilla oli pitkä, laiha nainen, jossa oli kulmia muttei kaaria; hänen tummassa tukassaan näkyi joitakin harmaita juovia, ja se oli aina kierretty taakse pieneksi, tiukaksi nutturaksi, jonka läpi kaksi metallista hiusneulaa sojotti uhmakkaasti. Hän näytti naiselta, jonka elämänpiiri oli suppea ja omatunto ankara, ja sellainen hän olikin; mutta suun tienoilla oli jotakin pelastavaa, jota vain hiukan kehittyneempänä olisi voinut pitää huumorintajun merkkinä.

”Meillä kaikki voivat ihan hyvin”, rouva Rachel sanoi. ”Mutta minä vähän pelkäsin, ettei sinulla ollut kaikki hyvin, kun näin Matthew’n lähtevän tänään. Ajattelin, että hän meni ehkä lääkärin luo.”

Marillan suupielet nytkähtivät tietäväisesti. Hän oli odottanut rouva Rachelin tuloa; hän oli tiennyt, että Matthew’n selittämätön lähtö ajelulle olisi naapurin uteliaisuudelle liikaa.

”Ei toki, minä olen aivan terve, vaikka minulla oli eilen kova päänsärky”, hän sanoi. ”Matthew meni Bright Riveriin. Me otamme eräästä Nova Scotian orpokodista pienen pojan, ja hän tulee tänä iltana junalla.”

Jos Marilla olisi sanonut Matthew’n menneen Bright Riveriin Australiasta tulevaa kengurua vastaan, rouva Rachel ei olisi voinut hämmästyä enempää. Hän menetti suorastaan puhekykynsä viideksi sekunniksi. Oli mahdoton ajatella, että Marilla pilailisi hänen kustannuksellaan, mutta rouva Rachelin oli melkein pakko ajatella niin.

”Oletko sinä tosissasi, Marilla?” hän tivasi saatuaan äänensä takaisin.

”Olen tietenkin”, Marilla sanoi aivan kuin poikien hankkiminen Nova Scotian orpokodeista kuuluisi minkä tahansa kunnolla hoidetun avonlealaisen maatilan tavanomaisiin kevättöihin eikä olisi ennenkuulumaton uudistus.

Rouva Rachel tunsi saaneensa ankaran henkisen täräyksen. Hän ajatteli huutomerkein. Poika! Juuri Marilla ja Matthew Cuthbert ottamassa pojan kasvatikseen! Orpokodista! Maailma oli tosiaan kääntymässä ylösalaisin! Tämän jälkeen hän ei enää ihmettelisi mitään! Ei mitään!

”Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi jotakin sellaista?” hän tivasi paheksuvasti.

Päätös oli tehty kysymättä häneltä neuvoa, joten sitä oli pakostakin paheksuttava.

”No, me olemme miettineet sitä jo jonkin aikaa – oikeastaan koko talven”, Marilla vastasi. ”Rouva Alexander Spencer kävi täällä eräänä päivänä ennen joulua ja kertoi aikovansa ottaa keväällä pienen tytön Hopetonin orpokodista. Hänen serkkunsa asuu siellä, ja rouva Spencer on käynyt hänen luonaan ja tietää siitä kaiken. Niinpä Matthew ja minä olemme siitä lähtien puhuneet asiasta aina välillä. Ajattelimme ottaa pojan. Matthew alkaa jo olla iällä, tiedäthän – hän on kuusikymmentä – eikä hän ole enää yhtä vetreä kuin ennen. Sydän vaivaa häntä melkoisesti. Ja tiedäthän, miten toivottoman vaikeaksi palkkaväen saaminen on käynyt. Tarjolla ei ole koskaan muita kuin niitä typeriä, keskenkasvuisia pikku ranskalaispoikia; ja heti kun jonkun saa talon tavoille ja oppimaan jotakin, hän jo lähtee tiehensä hummerisäilyketehtaille tai Yhdysvaltoihin. Aluksi Matthew ehdotti, että ottaisimme pojan Barnardon lastenkodista. Mutta siihen minä sanoin jyrkästi ’ei’. ’Voivathan he olla aivan kelpo poikia – en minä sano, etteivät olisi – mutta minulle ei Lontoon katupoikia’, minä sanoin. ’Kotimaassa syntynyt sentään olla pitää. Vaaransa siinä on, otammepa kenet tahansa. Mutta minä olen levollisemmalla mielellä ja nukun yöni paremmin, jos otamme syntyperäisen kanadalaisen.’ Niinpä päätimme lopulta pyytää rouva Spenceriä valitsemaan meille yhden, kun hän menisi hakemaan omaa pikkutyttöään. Kuulimme viime viikolla, että hän on lähdössä, joten lähetimme hänelle sanan Carmodyssa asuvan Richard Spencerin väen välityksellä, että toisi meille reippaan, lupaavan pojan, noin kymmenen- tai yksitoistavuotiaan. Päätimme, että se olisi paras ikä – kyllin vanha ollakseen heti hyödyksi talon askareissa ja kyllin nuori kasvatettavaksi kunnolla. Aiomme antaa hänelle hyvän kodin ja koulutuksen. Saimme tänään rouva Alexander Spenceriltä sähkeen – postinkantaja toi sen asemalta – ja siinä sanottiin, että he tulevat tänä iltana puoli kuuden junalla. Niinpä Matthew lähti Bright Riveriin häntä vastaan. Rouva Spencer jättää hänet sinne. Itse hän tietenkin jatkaa White Sandsin asemalle.”

Rouva Rachel ylpeili sillä, että sanoi aina suoraan, mitä ajatteli; niin hän teki nytkin, saatuaan tämän hämmästyttävän uutisen sulatetuksi.

”No, Marilla, minä sanon sinulle suoraan, että teet minusta tavattoman tyhmästi – siinä on vaaransa, sen minä sanon. Et tiedä, mitä saat. Tuot omaan kotiisi vieraan lapsen etkä tiedä hänestä yhtään mitään, et hänen luonteestaan etkä siitä, millaiset vanhemmat hänellä oli tai millainen hänestä mahtaa tulla. Vasta viime viikolla minä luin lehdestä, että eräs mies ja hänen vaimonsa Saaren länsiosissa olivat ottaneet pojan orpokodista, ja poika sytytti yöllä talon palamaan – sytytti sen tahallaan, Marilla – ja oli vähällä polttaa heidät karrelle vuoteisiinsa. Ja tiedän toisenkin tapauksen, jossa eräällä kasvattipojalla oli tapana imeä munat tyhjiksi – eivät saaneet häntä luopumaan siitä. Jos olisit kysynyt minulta neuvoa – mitä et tehnyt, Marilla – niin minä olisin sanonut, ettei sinun hyvänen aika pidä edes ajatella sellaista, sen minä sanon.”

Tämä Jobin ystävien lohduttelu ei näyttänyt loukkaavan eikä pelottavan Marillaa. Hän neuloi tyynesti edelleen.

”En minä kiellä, että puheessasi on jotakin perää, Rachel. On minullakin ollut epäilykseni. Mutta Matthew tahtoi sitä niin kovasti. Minä näin sen, joten annoin periksi. Matthew tahtoo niin harvoin jotakin oikein tosissaan, että kun hän tahtoo, tunnen aina velvollisuudekseni antaa periksi. Ja mitä vaaroihin tulee, niin melkein kaikessa, mitä ihminen tässä maailmassa tekee, on vaaransa. Omien lasten saamisessakin on vaaransa, jos asiaa siltä kannalta katsotaan – ei heistäkään aina tule kunnon ihmisiä. Ja sitä paitsi Nova Scotia on aivan Saaren vieressä. Emmehän me ole ottamassa häntä Englannista tai Yhdysvalloista. Ei hän voi olla kovin erilainen kuin me.”

”No, minä toivon, että kaikki käy hyvin”, rouva Rachel sanoi sävyyn, josta hänen tuskalliset epäilyksensä kuuluivat selvästi. ”Älä vain sitten sano, etten varoittanut sinua, jos hän polttaa Green Gablesin poroksi tai panee kaivoon strykniiniä – kuulin eräästä New Brunswickin tapauksesta, jossa orpokodin lapsi teki niin ja koko perhe kuoli hirveissä tuskissa. Tosin siinä tapauksessa asialla oli tyttö.”

”No, emmehän me tyttöä otakaan”, Marilla sanoi aivan kuin kaivojen myrkyttäminen olisi ollut puhtaasti naisellinen taito eikä sitä olisi tarvinnut pelätä pojan kohdalla. ”Minulle ei tulisi mieleenkään ottaa tyttöä kasvatettavaksi. Ihmettelen, että rouva Alexander Spencer tekee niin. Mutta hän ottaisi epäröimättä kasvatikseen kokonaisen orpokodin, jos saisi sen päähänsä.”

Rouva Rachel olisi mielellään jäänyt odottamaan, että Matthew toisi tuontiorponsa kotiin. Mutta kun hän arveli Matthew’n tuloon kuluvan vielä ainakin reilut kaksi tuntia, hän päätti jatkaa tietä Robert Bellin luo ja kertoa heille uutisen. Se herättäisi varmasti vertaansa vailla olevan kohun, ja rouva Rachel rakasti kohun herättämistä. Niin hän lähti. Marillalle se oli pienoinen helpotus, sillä hän tunsi omien epäilystensä ja pelkojensa heräilevän jälleen rouva Rachelin pessimismin vaikutuksesta.

”No kaikkea sitä on ollut ja tulee olemaankin!” rouva Rachel huudahti päästyään turvallisesti kujalle. ”Tämä tuntuu tosiaan siltä kuin näkisin unta. No, sitä lapsiparkaa minä kyllä säälin, se on varma. Matthew ja Marilla eivät tiedä lapsista mitään, ja he odottavat hänen olevan viisaampi ja vakaampi kuin hänen oma isoisänsä, jos hänellä nyt isoisää on ollutkaan, mitä sopii epäillä. Tuntuu jotenkin luonnottomalta ajatella lasta Green Gablesissa; siellä ei ole koskaan ollut yhtäkään, sillä Matthew ja Marilla olivat jo aikuisia, kun uusi talo rakennettiin – jos he nyt koskaan olivatkaan lapsia, mitä on vaikea uskoa heitä katsoessa. En mistään hinnasta haluaisi sen orvon asemaan. Voi että minä häntä säälin, sen minä sanon.”

Näin rouva Rachel puhui villiruusupensaille sydämensä kyllyydestä; mutta jos hän olisi nähnyt lapsen, joka odotti kärsivällisesti Bright Riverin asemalla juuri sillä hetkellä, hänen säälinsä olisi ollut vieläkin syvempää ja väkevämpää.

---