Varjo, jota kannamme
Nathaniel Sandoval
Luku 1
Asema tuli esiin pimeästä ennen aurinkoa. Se seisoi siinä, missä vanha rahtitie kaartui etelään, matala harmaa raakasavitiilimöhkäle, jonka oven yllä oli meskiittipuinen palkki ja jonka yhdessäkään aukossa ei ollut lasia. Sinä kesänä Ryan oli oppinut lukemaan rakennusta kuin kuormaa: mihin paino kohdistui, mikä sitä kantoi, mikä sortuisi ensin muun pettäessä. Tämä sortuisi sisäänpäin. Katosta oli jo puolet poissa. Seinät nojailivat toisiinsa kuin miehet työvuoron päätteeksi.
Hän raivasi länsiseinustan pensaikkoa oksasaksilla ja heitteli kreosoottipensaita ja kuolleita okotillon varsia polttokasaa kohti, kun varjoa vielä riitti. Siksi hän oli aloittanut aikaisin. Aamun ensi valossa asema heitti maahan kuorma-auton mittaisen viileän kaistaleen, ja mies saattoi tehdä siinä töitä tunnin ennen kuin päivästä tuli sellainen kuin se oli aikonutkin.
Hänen takanaan Peter piti kuormaajaa tyhjäkäynnillä toinen saapas kynnyksellä ja aurinkolasit narun varassa rintaa vasten heiluen. Koneen oveen oli maalattu sapluunalla vinoon SUNWARD SALVAGE. Edellisenä iltana hän oli sanonut Ryanille, että koko urakka veisi kolme päivää ja siitä maksettaisiin kuin viidestä. Ryan oli silloin tehnyt laskelmansa. Nyt hän teki ne uudestaan. Lipaston laatikon alapintaan teipatussa kuoressa oli kolmetuhatta kaksisataa dollaria, Phoenix Building Trades Programin ennakkomaksu oli pienempi kuin hänen säästönsä, ja jokaisen urakkapäivän myötä erotuksesta oli yhä turhempi kiistellä. Hänen äitinsä luuli kuoressa olevan vähemmän. Hän antoi äidin luulla niin.
Kuollut okotillon varsi oli harmaa, sen piikit kuin viila. Hän kiskoi sen vapaaksi. Sen kärki tarttui maahan varjon sisäpuolella ja pysähtyi.
Hän työnsi. Varsi ei liukunut. Piikki sojotti varjossa kuin pingotettuun kankaaseen lyöty naula. Varjo painui sen ympäriltä tarkkarajaiselle kuopalle eikä antanut periksi.
Ryan kyykistyi. Hän asetti kämmenensä maata vasten varren viereen ja tunsi kalkkikovettuman, hiekanjyvät, päivän ensimmäisen lämmön, joka nousi käsineen läpi. Hän kohotti vartta, ja painauma täyttyi. Hän laski sen taas alas, ja painauma palasi.
Varjo yhtyi maahan siinä, mihin seinä sen langetti: litteänä, kiinni maassa, tavallisena. Hän kuljetti piikkiä reunaa pitkin. Se laahasi kuin terävä kärki pingotetulla kankaalla, jonka toinen laita oli ankkuroitu asemaan.
Hän ei huutanut. Hän oli yhä kyykyssä varsi nyrkissään, kun kuormaajan moottori sammui.
John Roberts tuli rakennuksen takaa kamera rintaa vasten ja toinen käsi koholla. Peter sammutti koneen kysymättä miksi. Hän pysäytti sen aina, jos joku kulki kauhan editse. John ei katsonut Peteriin. Hän kiiruhti raivatun maan poikki, pudottautui polvilleen varjon reunaan ja laski sen päälle kaksi sormea. Hetken hän näytti kahtakymmentäneljää vuottaan nuoremmalta.
”Älä liikuta sitä”, John sanoi. ”Älä liikuta siitä mitään osaa.”
”Se on varjo.”
”Se on irti.” John kosketti painauman reunaa. Raakasavitiilen tomu erottui vaaleana hänen rystysillään. ”Reuna on irti, mutta varjo itse on vielä kiinni. Cox, älä astu sen päälle.”
Peter laskeutui kuormaajasta. Hän katsoi maata, Johnia ja sitten aurinkoa, ainoaa työnjohtajaa, jota hän työmaalla kunnioitti.
”Roberts”, hän sanoi. ”Sinulla on aikaa ensivalon verran. Siinä kaikki. Kun ensivalo on siirtynyt pois tuolta seinältä, minä aloitan, koska minulla on työmääräys, jossa niin sanotaan, ja Tucsonissa mies, joka lukee päivämääriä.”
”Peter –”
”Antaa mennä. Ensivalon verran.” Peter palasi kuormaajalle ja istuutui askelmalle työmääräys taiteltuna paitansa taskussa eikä käynnistänyt moottoria.
John nousi ja kulki seinänvierustaa kädet ojossa koskematta mihinkään, niin kuin Ryan oli nähnyt hänen koko viikon liikkuvan kaiken tietä vanhemman ympärillä. Hän pysähtyi ovelle. Hän pani kämmenensä meskiittipuisen ovenkamanan alle. Palkki oli veistetty telsolla neliskanttiseksi, ja kauan sen veistäneen miehen jälkeen joku oli asettanut sen uudelleen paikalleen, huonosti.
”Katso tiilirivejä”, hän sanoi. ”Tässä. Ja tässä. Siinä on neljä korjausta, ehkä viisi. Eri savea, eri olkea, eri kädet. Joku on aina vain paikannut rakennusta, josta kukaan ei ole laskuttanut.”
”Mistä tiedät, ettei kukaan laskuttanut.”
”Tuosta.” John astui oviaukkoon ja laski kätensä pohjoisseinän sisäpinnalle, missä rappaus oli kulunut hartioiden korkeudelta pitkäksi sileäksi kouruksi. Sen alapuolella raakasavitiileen oli koverrettu kaksi syvennystä, joissa oli vanhaa mineraalikarstaa. ”Ihmiset ovat seisoneet tässä suojassa auringolta, kaikki selkä samaa seinää vasten, niin pitkään että se on kulunut. Ja tuossa he ovat pitäneet vettä. Ei vesikannulle koverreta syvennystä paikkaan, jossa kannusta otetaan maksu. Se koverretaan siksi, että seuraava löytää sen täytenä.”
Ryan tuli ovelle. Rappauksen kouru oli suunnilleen hänen oman hartiansa korkeudella. Joku häntä lyhyempi ja joku pitempi oli nojannut samaan kohtaan yhä uudelleen, kauemmin kuin hänen perheensä oli asunut piirikunnassa.
”Mercy Station”, John sanoi. ”Se ei ole minkään markkinointiosaston keksimä nimi. He vain jatkoivat samaa, kunnes tie alkoi kutsua paikkaa sillä nimellä.”
”Ja miksi sillä on väliä.”
John kääntyi. Oviaukossa hänen silmänsä tummenivat lähes mustiksi. ”Koska tällaisen paikan varjon voi irrottaa ja viedä muualle. Kerran. Siinä kaikki. Mitään muuta tältä työmaalta ei voi. Ei palkkeja, ei seiniä.” Hän pyyhki kätensä paitaansa. ”Onko kukaan koskaan ottanut sinua sisään suojaan helteeltä pyytämättä perheeltäsi jälkeenpäin mitään?”
Viileä laatta painui Ryanin poskea vasten. Koneet pyörivät hänen yläpuolellaan; lasin takana vesi ja kankaat kierivät hitaasti. Käsi koetti hänen kaulaansa, ja ääni sanoi hänen nimensä ensin väärin, sitten oikein. Purkutuomitun rakennuksen oviaukko palasi hänen ympärilleen, oksasakset yhä kädessä.
”On”, hän sanoi. ”Kerran.”
”Otettiinko sinulta maksu? Jälkeenpäin, kun se oli ohi. Maksoiko joku perheestäsi sen pois.”
”Ei.” Hän kuuli oman äänensä muuttuvan värittömäksi. ”Me yritimme. Hän ei huolinut sitä.”
John ei kysynyt, kuka. Hän katsoi Ryania sekunnin pidempään kuin tuntui mukavalta, nyökkäsi sitten ja meni takaisin valoon. ”Sitten joko sinun kätesi tai ei kenenkään.”
”Sano uudestaan.”
”Sen voi panna alulle vain joku, joka on saanut tuollaista suojaa ja on yhä elossa ja muistaa sen.” John kyykistyi nurkkaan, jossa seinä yhtyi oviaukkoon, ja työsti sormillaan siinä olevaa halkeamaa. ”Ei omistaja. Ei työryhmä. Enollasi on työmääräys ja Ruskilla omistuskirja, eikä kumpikaan merkitse tuolle mitään.” Hän viittasi leuallaan varjoon. ”Se ei tiedä, mikä omistuskirja on. Se ei ole koskaan kuullut Rusk Desert Developmentista.”
”Sepä kiva sille”, Ryan sanoi.
Halkeaman rajaama pala irtosi Johnin käsissä: leivänkokoinen kappale ovenpieltä, raakasavitiiltä, johon oli yhä kasvanut kiinni kämmenenpituinen osa meskiittipuista karmia, savea tiiviisti puun ympärillä, puuta tiiviisti saven ympärillä, yhtä ja samaa.
”Tuossa”, John sanoi hiljaa. ”Siinä on avainkivi.”
Ryan jätti sen Johnin käsiin. Hän laski oksasakset maahan mutta piti okotillon vartta nyrkissään. John oli polvillaan maassa ja piteli palaa rakennuksesta.
”Ennen kuin kosken tuohon”, Ryan sanoi, ”kerrot minulle koko hinnan. Et vain sitä osaa, joka saa minut haluamaan tehdä tämän.”
John nousi seisomaan kappale lantiotaan vasten. Sitten hän kertoi Ryanille hinnan.
”Jos se nousee irti, tällä rakennuksella ei ole enää koskaan varjoa. Ei huomenna eikä viidenkymmenen vuoden päästä. Siitä hetkestä lähtien aurinko osuu suoraan seiniin, ja ne hajoavat. Raakasavitiili halkeilee nopeasti täydessä auringossa, jos sen päällä ei ole mitään.” Hän siirsi kappaleen lantiolleen. ”Se siirtyy yhden kerran. Sitä ei voi tuoda tänne takaisin, eikä sitä voi myöhemmin siirtää toistamiseen, jos valitsemme väärin. Sen on pysyttävä peitettynä koko matkan, jollakin mistä valo ei pääse läpi, ei rakoja. Sitä on kannettava. Ja se täytyy saada kehikon päälle ennen seuraavaa aurinkokeskipäivää. Ihmisten tekemän kehikon, joka on pystyssä ja jossa ei ole kattoa ja jonka pohjapinta-ala ei ole tämän aseman pohjapinta-alaa suurempi.”
”Tai?”
”Tai sitten saamme senkin selville.”
Ryan katsoi varjoa. Se lepäsi siinä niin kuin varjot lepäävät, ja piikin tekemä painauma oli taas sulkeutunut kuin ei mitään olisi tapahtunut.
”Entä jos kävelemme pois”, hän sanoi. ”Jos lasken tämän kepin maahan ja menen raivaamaan pensaikkokaistan loppuun.”
”Sitten se pysyy siellä missä on ollutkin.”
”Mihin asti.”
Johnin leuka liikahti. Hän oli kärsivällinen mies, ja se vastaus, jonka hän olisi halunnut antaa, oli kulunut loppuun jo ennen kuin hän avasi suunsa. ”Kunnes enosi kone ehtii sen kohdalle.”
Peter sanoi kuormaajan askelmalta: ”Kaksi päivää. Ehkä yksi, noin kallellaan kun se on.”
Heidän puhuessaan viileä kaistale kapeni. Sen reuna kulki kynnyskiven yli ja peitti kuluneen oviaukon. Ryan mittasi sen etenemistä kuin kiristyvää ketjua.
Peter otti työmääräyksen taskustaan ja nosti sen näkyviin taitosta avaamatta. ”Rye. Minäkin pidän hänestä. Mutta tässä paperissa on päivämäärä ja minun kuormaajani velkakirjassa on päivämäärä, ja vain toinen niistä kahdesta kohtelee minua nätisti.”
”Tiedän, mitä siinä on.”
”No niin.”
Ryan meni Johnin varusteiden luo, ja John antoi hänelle naskalin ennen kuin Ryanin tarvitsi pyytää sitä: puisen kahvan, jonka päähän oli upotettu ja sidottu pitkä okotillon piikki, muissa töissä kärjestään mustunut.
”Levitä liinasi”, Ryan sanoi. ”Avainkiven viereen. Siihen, mihin haluat ottaa sen vastaan.”
John ei liikahtanut. ”Haluan sanoa tämän kerran. Luulen, että olet väärässä. Luulen, että kymmenen vuoden päästä joku seisoo siinä missä sinä seisot nyt, eikä tässä enää ole asemaa, jonka edessä seistä, ja se johtuu tästä aamusta.”
”Selvä.”
”Ja minä autan sinua.”
”Tiedän”, Ryan sanoi. ”Levitä liina.”
John veti yöliinan säätiön kuorma-autosta ja ravisti sen auki. Se oli raskasta purjekangasta, läpeensä mustaa, sellaista jonka taittamiseen tarvitaan kaksi miestä, ja se putosi maahan oven viereen sellaisella äänellä kuin ovi olisi suljettu. Peter katseli kuormaajalta kädet puuskassa.
”En sano, että saat kuorma-auton käyttöösi”, Peter sanoi. ”Sanon niin, kun näen sen nousevan, en ennen. En minä aja avolavakuorma-autoa piirikunnan halki auttaakseni sinua kantamaan huhua.”
”Hyvä on”, Ryan sanoi.
Hän polvistui varjon reunaan.
Ääriviivan piirtäminen oli tehtävä yhtenä katkeamattomana viivana, John sanoi, koko matka ympäri ja takaisin alkuun, ja Ryan painoi piikin maahan oviaukon kohdalla ja alkoi piirtää.
Tuntui kuin kärki olisi kulkenut tiiviiksi pakkautuneessa hiekassa ja sitten jossakin muussa. Piikin jäljessä varjo muuttui. Hän näki sen silmäkulmastaan eikä suostunut katsomaan sitä suoraan: litteys katosi, reuna alkoi nousta irti maasta niin kuin pressun hulpio nousee, kun yhtä sivua kohottaa. Kalkkikovettuman kuumuus nousi farkkujen polvien läpi. Hän hivuttautui ja piirsi, hivuttautui ja piirsi, kiersi länsiseinustaa, jolla oli heitellyt risuja, ja aurinko nousi hänen takanaan harjanteen yli ja alkoi vallata maata, jonka yli hän oli jo kulkenut.
Ensivalon raja vetäytyi hänen edellään. Hän piirsi nopeammin kuin olisi halunnut.
Pohjoiskulmalla maassa oli porrastus, irtonaisen kalkkikovettuman muodostama kieleke, ja piikki hypähti. Hän sai viivan pelastetuksi toiseen käteensä tukeutuen, ja naskali kääntyi hänen kämmenessään, ja kärki meni käsineen nahan läpi peukalon tyven alla olevaan lihaan ja viilsi.
Hän jatkoi viivaa. Jatka sitä. Et voi aloittaa uudestaan; ei ole mitään uudestaan. Lämpö kerääntyi käsineen sisään rannekkeen kohdalle.
Itäseinustalla jäljellä oleva varjo oli kämmenenlevyinen. Hän piirsi sitä pitkin kantapäidensä varassa kyyryssä, naskali käsivarren mitan päässä ja aurinko niskassa kuin siihen painettu käsi. John käveli hänen vierellään purjekangas rintaansa vasten koottuna eikä sanonut sanaakaan ennen kuin matkaa oli jäljellä kolme jalkaa.
”Nyt”, John sanoi. ”Ota kivi.”
Ryan sulki viivan kynnyksellä. Hän pudotti naskalin, tarttui molemmin käsin kappaleeseen, jota John oli löystyttänyt, ja veti.
Avainkivi lähti ovenpielestä, ja varjo nousi irti maasta.
Se nousi kuin purje, johon tuuli tarttuu, yhtenä valtavana pehmeänä liikkeenä. Koko tumma massa kohosi, laskostui itseensä ja syöksyi hänen käsiään kohti kuin vesi viemäriin. John heitti purjekankaan sen yli. Ryan työnsi käsivartensa alle.
Sitten paino.
Mikään ei varoittanut häntä. Hengenvetojen välissä se muuttui ilmasta kuormaksi, ja se painoi hänet toisen polven varaan, ja hän kuuli Johnin ähkäisevän ja kiroavan ja pitävän kiinni. Purjekangas pullistui jonkin sellaisen yllä, jolla oli muoto mutta ei reunaa. Ryan painoi olkapäänsä sitä vasten ja nousi, ja se nousi hänen mukanaan, ja se oli painavampi kuin mikään yksittäinen esine, jota hän oli koskaan nostanut.
Ja aamu katosi.
Valo pysyi paikoillaan; kuumuus lakkasi. Kaikkialla, missä hänen kehonsa kosketti peitettyä painoa, päivä vain lakkasi ilmoittamasta itsestään: ei aurinkoa kyynärvarsilla, ei kalkkikovettuman poltetta polvessa, ei oman veren lämpöä käsineessä. Hän tunsi paineen, pinnan rakenteen, purjekankaan kudoksen. Lämpötila oli poistettu.
”Se on kylmä”, hän sanoi.
”Ei se ole kylmä.” Johnin ääni kuului hahmon toiselta puolelta ponnistuksen kiristämänä. ”Ei ole kylmää. Ei ole mitään. Älä luota nyt käsiisi, Cox. Älä ennen kuin tämä on ohi.”
Ryan käänsi päätään.
Siellä missä varjo oli ollut, maa oli avoin ja vaalea seinään asti. Ensi kertaa lukemattomiin vuosiin asema seisoi koko pohjapinta-alaltaan täydessä auringossa. Valo tuli sisään oviaukosta ja tyhjistä ikkunoista. Se paljasti hartioiden kuluttaman rappauksen ja molemmat vesisyvennykset. Aseman sisällä tai ympärillä ei enää ollut paikkaa, jossa seistä päivän ulottumattomissa.
Jossakin länsiseinällä kirjankokoinen raakasavitiilen pala irtosi, liukui alas ja hajosi maassa.
Peter laskeutui kuormaajan askelmalta. Hän kulki paljaan maan poikki suu auki, niin kuin mies kävelee koneen luo, kun se on tehnyt jotakin, mihin sitä ei ole rakennettu, ja pysähtyi entisen varjon reunaan, pani saappaansa siihen ja katsoi omaa saapastaan.
”Rye”, hän sanoi.
”Tiedän.”
”Mitä sinä –” Hän vaikeni. Hän katsoi seinää ja tuoretta arpea, joka oli jäänyt raakasavitiilen irrottua, ja sisarenpoikaansa, joka seisoi kumarassa jonkin peitetyn alla ja jonka käsineen rannekkeesta vuoti verta. ”Sinusta vuotaa verta.”
”En tunne sitä.”
”Ei tuo ole vastaus, poikaseni.”
”Se on ainoa, joka minulla on. Peter, emme voi laskea sitä alas.”
Johnin käsivarret vapisivat. Hän piteli sitä korkealla rintaansa vasten, ja hänen saappaansa luisuivat irtonaisella maalla, ja hän oli kaksikymmentäneljävuotias ja painoi satakuusikymmentä paunaa ja oli kannatellut alempaa päätä siitä asti kun se putosi. ”Siinä pitää olla kaksi ihmistä kiinni”, hän sanoi. ”Vähintään. Koko matkan. En voi päästää irti ennen kuin joku on ottanut kiinni.”
Peter seisoi siinä.
Hän katsoi kuormaajaa, taskussaan olevaa taitettua työmääräystä, asemaa, joka seisoi auringossa ja jonka kasvot murenivat. Sitten hän kirosi kahdella kielellä, pani peililasinsa kuormaajan istuimelle, etteivät ne putoaisi, käveli heidän luokseen ja laski molemmat kämmenensä purjekangasta vasten Johnin käsien viereen.
”Sain otteen”, hän sanoi. ”Johnny. Minä pidän. Mene.”
John päästi irti. Hän hoippui kaksi askelta, rojahti istumaan ja nousi taas.
”Avolavakuorma-auton lavalle”, Peter sanoi. ”Nyt, ennen kuin alan miettiä.”
He kantoivat sen harteillaan paljaan maan poikki, kolme miestä sisäänpäin nojaten, ja Ryan kurottui haavoittuneella kädellään avolavakuorma-auton sivukaiteeseen ja veti itsensä kuorman alla ylös. Teräs oli ollut auringossa siitä asti kun aurinko oli noussut harjanteen yli. Hän piti siitä kiinni koko noston ajan eikä tuntenut mitään, ja revenneen käsineen alla ihoon nousi rakkula, josta hän saisi tietää vasta tuntien päästä.
He saivat sen lavalle. Peter kiipesi heidän viereensä, pani kätensä takaisin sen päälle ja hengitti hampaidensa välistä tarkastellessaan tietä ohjaamon yli. Hänen kasvoillaan käytiin läpi aamun laskelmat ja päädyttiin jonnekin muualle.
”Tierumpu on huuhtoutunut pois mailipylvään jälkeen”, Peter sanoi. ”Suora tie on poikki. Tällä kuormalla etuakseli ei pääse siitä yli.”
”Mitä sitten.”
”Sitten mennään pitempää kautta, ja mennään nyt.” Hän sylkäisi kaiteen yli. ”Koska tuolla on aikaa huomiseen keskipäivään ja Black Tank Roadin alla on pelkkää hiekkaa.”
Kuorma-auto ajoi Ryanin raivaaman pensaikon läpi, ja Mercy Station jäi heidän taakseen pienenemään tasaisessa valossa, aurinko kaikilla sen neljällä seinällä eikä pimeää missään sen lähellä.
