Vii­sas­te­le­va sydän

Jane Austen

Luku 1

Sir Walter Elliot, joka asui Kellynchin kartanossa Somersetshiressä, oli mies, joka huvikseen ei koskaan tarttunut muuhun kirjaan kuin Baronetageen; siitä hän sai ajanvietettä joutilaisiin hetkiin ja lohtua huolen hetkiin; sen ääressä hänen mielensä virittyi ihailuun ja kunnioitukseen, kun hän tarkasteli vanhimpia, enää harvalukuisina säilyneitä arvonimiä; sen ääressä kaikki kotiasioista johtuvat ikävät tuntemukset vaihtuivat kuin itsestään sääliksi ja halveksunnaksi, kun hän selasi viime vuosisadalla myönnettyjen arvonimien lähes loputonta luetteloa; ja siitä hän saattoi, jos mikään muu sivu ei auttanut, lukea oman historiansa kiinnostuksella, joka ei koskaan ehtynyt. Suosikkinide avautui aina tältä sivulta:

Kellynchin kartanon Elliotit.

”Walter Elliot, syntynyt 1. maaliskuuta 1760, avioitui 15. heinäkuuta 1784 Elizabethin kanssa, joka oli Gloucesterin kreivikunnan South Parkissa asuvan James Stevensonin, Esq., tytär; tästä avioliitosta (puoliso kuoli vuonna 1800) hänellä on seuraavat lapset: Elizabeth, syntynyt 1. kesäkuuta 1785; Anne, syntynyt 9. elokuuta 1787; kuolleena syntynyt poika, 5. marraskuuta 1789; Mary, syntynyt 20. marraskuuta 1791.”

Täsmälleen tällaisena kappale oli alun perin lähtenyt painosta; mutta Sir Walter oli parannellut sitä lisäämällä omaksi ja perheensä tiedoksi Maryn syntymäajan jälkeen sanat – ”Avioitui 16. joulukuuta 1810 Charlesin kanssa, joka on Somersetin kreivikunnan Uppercrossissa asuvan Charles Musgroven, Esq., poika ja perijä” – sekä merkitsemällä vaimonsa kuolinajan kohdalle mitä tarkimmin myös kuukaudenpäivän.

Sen jälkeen seurasi vanhan ja kunnianarvoisan suvun historia ja nousu tavanomaisin sanakääntein kerrottuna: miten suku oli alkujaan asettunut Cheshireen, miten se mainittiin Dugdalen teoksessa, miten sen jäsenet olivat hoitaneet kreivikunnan sheriffin virkaa, edustaneet kaupunkia kolmessa peräkkäisessä parlamentissa, osoittaneet teoillaan uskollisuutta ja saaneet baronetin arvon Kaarle II:n ensimmäisenä hallitusvuotena; mukana olivat kaikki Maryt ja Elizabethit, joiden kanssa oli avioiduttu. Kaikkiaan tästä kertyi kaksi komeaa sivua duodesimokoossa, ja lopuksi tulivat vaakuna ja tunnuslause sekä maininta ”Pääasiallinen asuinpaikka, Kellynchin kartano, Somersetin kreivikunnassa”, ja aivan viimeiseksi taas Sir Walterin käsialaa:

”Lähin perijä, William Walter Elliot, Esq., toisen Sir Walterin lapsenlapsenlapsi.”

Turhamaisuus oli Sir Walter Elliotin luonteen alku ja loppu; turhamaisuus ulkonäöstä ja asemasta. Nuoruudessaan hän oli ollut huomattavan komea, ja vielä viisikymmentäneljävuotiaanakin hän oli erittäin hyvännäköinen mies. Harva nainen kiinnitti omaan ulkonäköönsä enemmän huomiota kuin hän, eikä yhdenkään vastanimitetyn lordin kamaripalvelija voinut olla yhteiskunnallisesta asemastaan häntä ihastuneempi. Kauneuden siunauksen ylitti hänen mielestään vain baronetin arvon siunaus; ja Sir Walter Elliot, jossa nämä lahjat yhdistyivät, oli alati hänen lämpimimmän kunnioituksensa ja palvontansa kohde.

Hänen ulkonäkönsä ja asemansa ansaitsivat sentään yhdestä syystä hänen kiintymyksensä: niiden ansiota täytyi olla, että hän oli saanut luonteeltaan paljon paremman vaimon kuin oman luonteensa perusteella olisi ansainnut. Lady Elliot oli ollut erinomainen nainen, järkevä ja hyväntahtoinen; jos hänen harkinnalleen ja käytökselleen annettiin anteeksi nuoruuden hullaantuminen, joka oli tehnyt hänestä lady Elliotin, ei niissä sittemmin ollut ollut mitään anteeksi annettavaa. Seitsemäntoista vuoden ajan hän oli myötäillyt miehensä heikkouksia tai lievittänyt tai peitellyt niitä ja auttanut tätä ansaitsemaan myös todellista kunnioitusta; ja vaikkei hän itse ollutkaan maailman onnellisin ihminen, hän oli löytänyt velvollisuuksistaan, ystävistään ja lapsistaan kylliksi syytä kiintyä elämään, niin ettei niistä luopuminen ollut hänelle yhdentekevää, kun aika tuli. Äidille oli pelottavaa jättää jälkeensä kolme tytärtä, joista kaksi vanhinta olivat kuusitoista- ja neljätoistavuotiaat – tai pikemminkin uskoa niin pelottava vastuu omahyväisen, typerän isän määräysvallan ja ohjauksen varaan. Hänellä oli kuitenkin yksi hyvin läheinen ystävä, järkevä ja kunnollinen nainen, joka syvästä kiintymyksestä häneen oli muuttanut aivan hänen lähelleen Kellynchin kylään; ja lady Elliot luotti ennen kaikkea tämän ystävällisyyteen ja neuvoihin parhaana apuna niiden hyvien periaatteiden ja opetusten vaalimisessa, joita hän oli niin huolehtivaisesti antanut tyttärilleen.

Tämä ystävä ja Sir Walter eivät menneet naimisiin keskenään, mitä heidän tuttavansa ehkä olivatkin odottaneet. Lady Elliotin kuolemasta oli kulunut kolmetoista vuotta, ja he asuivat yhä lähellä toisiaan ja olivat läheisiä ystäviä, toinen edelleen leskimies, toinen leskivaimo.

Se, ettei lady Russell, joka oli kypsässä iässä, luonteeltaan vakaa ja toimeentuloltaan erinomaisesti turvattu, ajatellut toista avioliittoa, ei vaadi puolustelua yleisölle, jolla on pikemminkin tapana osoittaa kohtuutonta tyytymättömyyttä silloin, kun nainen avioituu uudelleen, kuin silloin, kun hän ei avioidu; mutta Sir Walterin pysyminen naimattomana kaipaa selitystä. Tiedettäköön siis, että Sir Walter kunnon isän tavoin (koettuaan kerran tai kaksi kaikessa hiljaisuudessa pettymyksen sangen kohtuuttomissa kosintayrityksissään) ylpeili sillä, että pysyi naimattomana rakkaiden tyttäriensä vuoksi. Yhden tyttären, vanhimman, vuoksi hän olisi todella luopunut mistä tahansa sellaisesta, mikä ei häntä ollut kovin paljon houkutellut. Elizabeth oli kuusitoistavuotiaana perinyt äitinsä oikeuksista ja arvovallasta kaiken, minkä suinkin saattoi; ja koska hän oli hyvin kaunis ja hyvin isänsä kaltainen, hänen vaikutusvaltansa oli aina ollut suuri, ja he olivat eläneet yhdessä mitä onnellisimmin. Kaksi muuta lasta olivat arvoltaan paljon vähäisempiä. Mary oli saanut hieman ulkoista arvovaltaa tulemalla rouva Charles Musgroveksi; mutta Anne, jonka hienostunut mieli ja lempeä luonne olisivat väistämättä kohottaneet hänet korkealle kaikkien todella ymmärtäväisten ihmisten silmissä, ei merkinnyt mitään isälleen eikä sisarelleen; hänen sanallaan ei ollut painoa, hänen mukavuutensa sai aina väistyä – hän oli vain Anne.

Lady Russellille hän oli tosin mitä rakkain ja arvostetuin kummitytär, suosikki ja ystävä. Lady Russell rakasti heitä kaikkia; mutta vain Annessa hän saattoi kuvitella äidin heräävän jälleen eloon.

Muutamaa vuotta aikaisemmin Anne Elliot oli ollut hyvin sievä tyttö, mutta hänen kauneutensa oli lakastunut varhain; ja kun isä ei edes sen kukoistusaikana ollut löytänyt hänestä juuri mitään ihailtavaa (niin täysin erilaiset olivat hänen hienot piirteensä ja lempeät tummat silmänsä kuin isän), ei niissä nyt, hänen kuihduttuaan ja laihduttuaan, voinut olla mitään, mikä herättäisi isän arvostuksen. Isä ei ollut koskaan juuri toivonut, eikä enää lainkaan toivonut, että saisi joskus lukea hänen nimensä suosikkiteoksensa joltakin muulta sivulta. Kaikki toivo tasaveroisesta avioliitosta oli Elizabethin varassa, sillä Mary oli vain liittynyt vanhaan maaseutusukuun, joka oli kunnianarvoisa ja hyvin varakas, ja oli siten antanut kaiken kunnian saamatta itse mitään: Elizabeth kyllä vielä jonakin päivänä avioituisi sopivasti.

Joskus nainen on kauniimpi kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana kuin kymmenen vuotta aikaisemmin; ja yleisesti ottaen, elleivät sairaudet tai huolet ole vaivanneet, siinä iässä tuskin mikään viehätys on vielä kadonnut. Näin oli Elizabethin laita, joka oli yhä sama kaunis neiti Elliot kuin kolmetoista vuotta sitten, ja siksi Sir Walterille saattoi antaa anteeksi, että hän unohti tyttärensä iän, tai ainakin pitää häntä vain puoleksi hölmönä, kun hän arveli itsensä ja Elizabethin kukoistavan entiseen tapaan kaikkien muiden kauneuden raunioiden keskellä; hänhän näki selvästi, miten kaikki muut hänen perheensä jäsenet ja tuttavansa vanhenivat. Anne oli riutunut, Maryn piirteet karkeutuneet, jokaisen kasvot naapurustossa kävivät yhä rumemmiksi, ja variksenvarpaiden nopea lisääntyminen lady Russellin ohimoilla oli jo kauan ollut hänelle murheen aihe.

Elizabeth ei ollut aivan yhtä tyytyväinen itseensä kuin isänsä. Kolmetoista vuotta hän oli ollut Kellynchin kartanon emäntä ja johtanut ja määrännyt sellaisella varmuudella ja päättäväisyydellä, ettei kukaan olisi voinut luulla häntä ikäistään nuoremmaksi. Kolmentoista vuoden ajan hän oli hoitanut emännänvelvollisuudet ja sanellut kotona lain, kulkenut ensimmäisenä nelivaljakon vetämien vaunujen luo ja heti lady Russellin jäljessä ulos seudun kaikista salongeista ja ruokasaleista. Kolmentoista talven pakkaset olivat vuorollaan nähneet hänen avaavan kaikki kunnolliset tanssiaiset, joita seudun harvalukuinen seurapiiri saattoi tarjota, ja kolmetoista kevättä olivat puhjenneet kukkaan hänen matkustaessaan isänsä kanssa Lontooseen nauttimaan vuosittain muutamaksi viikoksi suuren maailman elämästä. Kaiken tämän muisto ja tietoisuus siitä, että hän oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, herättivät hänessä jonkin verran haikeutta ja huolta; hän oli täysin vakuuttunut siitä, että oli yhä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hän tunsi vaarallisten vuosien lähestyvän ja olisi riemastunut saadessaan varmuuden siitä, että joku baronettisuvun jäsen kosisi häntä asianmukaisesti seuraavan vuoden tai kahden kuluessa. Silloin hän voisi taas tarttua kirjojen kirjaan ja nauttia siitä yhtä paljon kuin varhaisessa nuoruudessaan, mutta nyt hän ei pitänyt siitä. Oman syntymäajan näkeminen kerta toisensa jälkeen, kun ainoa sitä seuraava avioliittomerkintä koski nuorinta sisarta, teki kirjasta vitsauksen; ja useammin kuin kerran, kun isä oli jättänyt sen avoimena pöydälle hänen viereensä, hän oli sulkenut sen katse muualle käännettynä ja työntänyt sen pois.

Lisäksi hän oli kokenut pettymyksen, josta tuo kirja ja varsinkin hänen oman sukunsa historia väistämättä aina muistuttivat. Lähin perijä, juuri se William Walter Elliot, Esq., jonka oikeuksia isä oli niin jalomielisesti puolustanut, oli tuottanut hänelle pettymyksen.

Jo aivan nuorena tyttönä, heti saatuaan tietää, että tästä tulisi baronetti, ellei hän saisi veljeä, hän oli aikonut avioitua tämän kanssa, ja isä oli aina tarkoittanut, että niin tapahtuisi. He eivät olleet tunteneet häntä poikana; mutta pian lady Elliotin kuoleman jälkeen Sir Walter oli pyrkinyt tutustumaan häneen, ja vaikka lähestymisyrityksiin ei ollut vastattu lämpimästi, hän oli jatkanut niitä sinnikkäästi ja antanut nuoruuden kainon pidättyvyyden anteeksi; ja eräällä heidän keväisistä Lontoon-matkoistaan, Elizabethin ollessa ensimmäisessä kukoistuksessaan, herra Elliot oli pakotettu suostumaan esittelyyn.

Hän oli tuolloin hyvin nuori mies, joka oli juuri ryhtynyt opiskelemaan lakia; Elizabeth piti häntä tavattoman miellyttävänä, ja kaikki hänen varalleen tehdyt suunnitelmat saivat vahvistusta. Hänet kutsuttiin Kellynchin kartanoon; hänestä puhuttiin ja häntä odotettiin koko loppuvuosi; mutta hän ei tullut. Seuraavana keväänä hänet nähtiin jälleen Lontoossa, häntä pidettiin yhtä miellyttävänä, häntä rohkaistiin taas, kutsuttiin ja odotettiin, eikä hän taaskaan tullut; ja seuraava uutinen oli, että hän oli mennyt naimisiin. Sen sijaan, että olisi tavoitellut menestystä Elliotin suvun perilliselle viitoitetulla tiellä, hän oli ostanut itselleen riippumattomuuden avioitumalla varakkaan, alhaisempaa syntyperää olevan naisen kanssa.

Sir Walter oli pannut tämän pahakseen. Suvun päämiehenä hän katsoi, että hänen mielipidettään olisi pitänyt kysyä, varsinkin kun hän oli niin julkisesti ottanut nuoren miehen suojelukseensa; ”Olihan meidät varmasti nähty yhdessä”, hän huomautti, ”kerran Tattersallilla ja kahdesti alahuoneen aulassa.” Hän ilmaisi paheksuntansa, mutta siihen suhtauduttiin ilmeisen välinpitämättömästi. Herra Elliot ei yrittänyt puolustella itseään, ja hän oli yhtä haluton säilyttämään suvun huomion kuin Sir Walter piti häntä siihen arvottomana: kaikki kanssakäyminen heidän välillään oli lakannut.

Vielä usean vuoden kuluttua tämä hyvin kiusallinen tapaus herra Elliotin elämässä suututti Elizabethia, joka oli pitänyt miehestä tämän itsensä vuoksi ja vielä enemmän siksi, että mies oli hänen isänsä perillinen, ja jonka voimakas sukuylpeys saattoi nähdä vain hänessä sopivan puolison Sir Walter Elliotin vanhimmalle tyttärelle. Yhtäkään baronettia A:sta Z:aan hän ei olisi yhtä mielellään tunnustanut tasaveroiseksi. Mies oli kuitenkin käyttäytynyt niin kelvottomasti, että vaikka Elizabeth tähän aikaan (kesällä 1814) käytti hänen vaimonsa kuoleman vuoksi mustia nauhoja, hän ei voinut myöntää, että miestä kannattaisi enää ajatella. Ensimmäisen avioliiton häpeästä olisi kenties voitu päästä yli, koska ei ollut syytä olettaa sen saavan jatkoa jälkeläisissä, ellei mies olisi tehnyt pahempaa; mutta hän oli, kuten hyvät ystävät olivat tapansa mukaan heille kertoneet, puhunut heistä kaikista äärimmäisen epäkunnioittavasti, hyvin vähättelevästi ja halveksivasti juuri siitä suvusta, jonka verta hän itsekin oli, ja niistä kunnianosoituksista, jotka aikanaan tulisivat hänen osakseen. Tätä ei voinut antaa anteeksi.

Sellaisia olivat Elizabeth Elliotin käsitykset ja tunteet; sellaiset huolet toivat varjoja, sellainen levottomuus vaihtelua hänen elämänsä yksitoikkoisuuteen ja hienostuneisuuteen, vaurauteen ja tyhjyyteen; sellaiset tunteet antoivat kiinnostavuutta pitkään, tapahtumaköyhään elämään yhdessä ja samassa maaseudun seurapiirissä ja täyttivät tyhjät hetket, sillä hänellä ei ollut tapana tehdä mitään hyödyllistä kodin ulkopuolella eikä hänellä ollut lahjoja tai taitoja, joista olisi ollut ajankuluksi kotona.

Mutta nyt näiden rinnalle alkoi tulla toinenkin ajatusten ja huolten aihe. Isä oli ajautumassa rahapulaan. Elizabeth tiesi, että kun isä nyt tarttui Baronetageen, hän teki sen karkottaakseen mielestään kauppiaiden suuret laskut ja asiainhoitajansa herra Shepherdin epämieluisat vihjaukset. Kellynchin tila oli tuottoisa, mutta sen tuotot eivät vastanneet Sir Walterin käsitystä siitä, millaista loistoa tilan omistajan asema edellytti. Lady Elliotin eläessä oli ollut järjestystä, kohtuutta ja säästäväisyyttä, jotka olivat juuri ja juuri pitäneet menot tulojen rajoissa; mutta kaikki tuo järkevyys oli kuollut hänen mukanaan, ja siitä pitäen menot olivat jatkuvasti ylittäneet tulot. Sir Walter ei mitenkään ollut voinut käyttää vähemmän rahaa; hän ei ollut tehnyt muuta kuin sen, mitä Sir Walter Elliotilta ehdottomasti vaadittiin; mutta vaikka hänessä ei ollut mitään moitittavaa, hänen velkansa eivät ainoastaan kasvaneet hirvittävän suuriksi, vaan hän sai myös kuulla niistä niin usein, että oli turha yrittää enää salata asiaa tyttäreltä edes osittain. Edellisenä keväänä Lontoossa hän oli vihjaissut asiasta tyttärelleen; hän oli mennyt jopa niin pitkälle, että oli sanonut: ”Voisimmeko säästää? Tuleeko mieleesi yhtäkään menoa, josta voisimme säästää?” Ja Elizabeth, hänen kunniakseen sanottakoon, oli naisellisen säikähdyksensä ensi kiihkossa ryhtynyt vakavissaan miettimään, mitä voitaisiin tehdä, ja ehdottanut lopulta kahta säästökeinoa: luovuttaisiin joistakin tarpeettomista hyväntekeväisyysmenoista ja jätettäisiin salongin kalustus uusimatta. Näihin keinoihin hän oli myöhemmin lisännyt onnellisen ajatuksen, ettei Annelle vietäisi lahjaa, kuten vuosittain oli ollut tapana. Niin hyviä kuin nämä keinot sinänsä olivatkin, ne eivät riittäneet koko ahdingon poistamiseen, ja pian sen jälkeen Sir Walterin oli pakko tunnustaa tyttärelleen koko tilanteen vakavuus. Elizabethilla ei ollut mitään tehokkaampaa ehdotettavaa. Hän tunsi itsensä kaltoin kohdelluksi ja huono-onniseksi, aivan kuten isänsäkin; eikä kumpikaan kyennyt keksimään tapaa supistaa menoja niin, ettei heidän arvokkuutensa olisi kärsinyt eikä mukavuuksista olisi tarvinnut luopua sietämättömällä tavalla.

Sir Walter saattoi luovuttaa vain pienen osan tilastaan; mutta vaikka jokainen eekkeri olisi ollut luovutettavissa, se ei olisi muuttanut mitään. Hän oli alentunut kiinnittämään niin paljon kuin hänellä oli oikeus, mutta myymään hän ei koskaan alentuisi. Ei; niin pahoin hän ei koskaan häpäisisi nimeään. Kellynchin tila oli jätettävä perinnöksi kokonaisena ja eheänä, sellaisena kuin hän oli sen saanut.

He kutsuivat neuvonantajikseen kaksi luotettua ystäväänsä, läheisessä markkinakaupungissa asuvan herra Shepherdin ja lady Russellin; ja sekä isä että tytär näyttivät odottavan, että jompikumpi keksisi keinon poistaa heidän rahahuolensa ja pienentää heidän menojaan ilman, että heidän täytyisi luopua ainoastakaan makunsa tai ylpeytensä vaatimasta nautinnosta.

---