Tu­li­pu­nai­nen kirjain

Nathaniel Hawthorne

Luku 1: Vankilan ovi

Puurakennuksen eteen oli kokoontunut väkijoukko: parrakkaita miehiä synkänvärisissä vaatteissa ja harmaissa suippokupuisissa hatuissa sekä heidän lomassaan naisia, toiset huppu päässä, toiset paljain päin. Rakennuksen ovi oli tehty jykevistä tammilankuista ja nastoitettu rautapiikein.

Millaista inhimillisen hyveen ja onnen utopiaa uuden siirtokunnan perustajat ovatkin alkujaan kaavailleet, he ovat poikkeuksetta havainneet, että ensimmäisiä käytännön välttämättömyyksiä on varata osa koskemattomasta maasta hautausmaaksi ja toinen osa vankilan paikaksi. Tämän säännön perusteella voidaan huoleti olettaa, että Bostonin kantaisät olivat rakentaneet ensimmäisen vankilan jonnekin Cornhillin tienoille lähes yhtä hyvissä ajoin kuin olivat rajanneet ensimmäisen hautausmaan Isaac Johnsonin tontille, hänen hautansa ympärille; tuon haudan ympärille kerääntyivät sittemmin kaikki King’s Chapelin vanhan kirkkotarhan haudat. Varmaa on, että viitisentoista tai parikymmentä vuotta kaupungin perustamisen jälkeen puisessa vankilassa näkyi jo sään jättämiä laikkuja ja muita iän merkkejä, jotka synkensivät entisestään sen raskaskulmaista, kolkkoa julkisivua. Tammioven raskaiden rautahelojen ruoste näytti vanhemmalta kuin mikään muu Uudessa maailmassa. Kaiken rikokseen liittyvän tavoin sekään ei tuntunut koskaan olleen nuori. Tämän ruman rakennuksen edessä, sen ja kadun ajouran välissä, oli ruohotilkku, jolla rehotti takiaisia, savikkaa, kellokoisoa ja muuta rumaa kasvillisuutta; se viihtyi ilmeisen hyvin maassa, josta oli niin varhain noussut sivistyneen yhteiskunnan musta kukka, vankila. Mutta toisella puolen ovensuuta kasvoi villi ruusupensas, jonka juuret olivat miltei kynnyksessä ja jota näin kesäkuussa peittivät hennot jalokivet; niiden saattoi kuvitella tarjoavan tuoksuaan ja haurasta kauneuttaan sisään astuvalle vangille ja tuomitulle rikolliselle tämän astuessa ulos kohtaloaan kohti, merkiksi siitä, että luonto saattoi sydämensä syvyyksissä sääliä häntä ja osoittaa hänelle lempeyttä.

Omituisen sattuman ansiosta tämä ruusupensas on säilynyt elävänä historiassa; mutta oliko se vain säilynyt vanhan, ankaran erämaan jäänteenä vielä kauan sen jälkeen, kun sitä alkuaan varjostaneet jättiläismäiset männyt ja tammet olivat kaatuneet – vai oliko se, kuten on hyviä perusteita uskoa, versonut pyhän Ann Hutchinsonin jalanjälkiin hänen astuessaan vankilan ovesta sisään – sitä emme ota ratkaistaksemme. Löydämme sen aivan kertomuksemme kynnykseltä, kun kertomus on juuri astumassa ulos tuosta pahaenteisestä ovesta; tuskin voisimme muuta kuin poimia siitä yhden kukan ja ojentaa sen lukijalle. Toivokaamme, että se voi olla vertauskuvana jollekin suloiselle hyveen kukalle, joka ehkä löytyy matkan varrelta, tai keventää inhimillisen heikkouden ja murheen tarinan synkkenevää loppua.

---