Lainaamamme tiet
Claudia Phelps
Luku 1
He purjehtivat Rookery Trialin kirkkaana aamuna vuodenajan vaihtuessa. Koko loppuelämän ajan auringossa lämpenevä märkä hamppu vei Jesse Martinin takaisin tuolle kannelle, tuohon valoon, kun kaikki oli vielä tekemättä.
Practice Basin kaartui vihreänä koulun etelämuurin alla, missä virta kulki sisään hitaasti ja ulos vielä hitaammin. Kilpaveneet vedettiin varppiköysillä irti kivilaiturista yksi kerrallaan. Heidän yläpuolellaan Tienvartijat seurasivat terassilta huput niskassa, näyttävän tarkkaavaisina. Heidän alapuolellaan laituri oli täynnä oppilaita, joita ei ollut valittu. Jesse oli valittu niin kuin sää valitaan, kenenkään oikein päättämättä. Toisesta kouluvuodesta lähtien mestarit olivat maininneet hänen nimensä halutessaan jonkin reitin nopeasti nimetyksi. Poika oppii nopeasti, mihin häntä tarvitaan.
Hän tarttui pienen sluupin peräsinpinnaan. Vesi tarttui peräsimeen. Hänen pitkä varjonsa lankesi kansilautojen poikki ja osoitti taakse, koulua kohti.
Hänen vyöllään riippui peninkulmanuora, tervattu nyöri, jonka solmuvälit hänen kätensä tunsivat pimeässä. Hän oli solminut sen ensimmäisenä talvenaan ja solminut sen kahdesti uudelleen. Terva oli mustunut ja kiillottunut hänen peukalonsa alla. Muu, mitä hän kantoi mukanaan, ei voinut riippua vyöltä: kaksi kokonaista tiennimeä, ne juurikieliset nimet, joihin Laureate Circuit ja Longhook Passage vastasivat. Hänellä oli ne, koska hän oli kulkenut kummankin tien päästä päähän omalla ruumiillaan, ja vain niin ne voi saada. Laureatea hän oli purjehtinut kilpailuissa ja harjoituksissa, kunnes pystyi kulkemaan sen luomiensa takana, ulos Rookeryn kalliopilarien ja ulomman poijun ympäri ja kotiin. Longhookia hän oli kulkenut edellisenä kesänä, seissyt pimeässä yleisen lautan kaiteen äärellä pohjoisilta vesiltä puhaltavassa tuulessa, ylitys toisensa jälkeen, meno ja paluu ja taas meno, sillä poika, joka tahtoo Tienvartijaksi, opettelee niiden teiden nimet, joista yksikään Tienvartija ei piittaa.
Lähtökello soi. Veneet kallistuivat yhtä aikaa, ja kilpailu alkoi.
Christopher Anderson siirtyi johtoon ennen kalliopilareita, kiirehtimättä, ilman sitä epätoivoista taiturointia, johon muut turvautuivat. Häntä oli ilo katsella takaakin päin. Siinä, missä vuorovesi kiersi ensimmäisen kalliopilarin ympäri, oli enintään veneenmitan levyinen kohta, jossa pyörre virtasi vastasuuntaan; Jesse oli tiennyt siitä kaksi vuotta. Christopher ohjasi keulansa siihen täsmälleen veden kääntymisen hetkellä, antoi sen kuljettaa ja tuli toiselta puolelta ulos jo uuden tuulen mukaan trimmattuna, purje täynnä, kun muiden veneiden purjeet vielä läpättivät. Hänen takkinsa ei edes lepattanut. Terassilla yksi Tienvartija sanoi jotakin toiselle. Molemmat nyökkäsivät, ja nyökkäys kantoi veden yli selvemmin kuin mikään huuto.
Jesse sukaisi märällä kädellä hiuksensa taakse eikä kiroillut.
Se Andersonissa oli vikana: rikas, pitkä, varma itsestään ja valmis tekemään töitä. Koko talven hän oli lähtenyt jollalla vesille hämärissä oppiakseen tuntemaan vuoroveden ensimmäisen kalliopilarin luona. Nyt vaivannäkö piili vaivattomuudessa. Siltä taituruus näytti ulospäin, ja rahalla sai sitä lisää.
Rookeryn kalliopilarien luona veneet kulkivat pitkänä jonona: Anderson, Martin, väli, sitten muut.
Jesse purjehti tuon osuuden niin hyvin kuin ikinä purjehtisi: hän karisti loput veneet kannoiltaan, nipisti veneenmitan matalan saaren edustalla tulleessa tuulenkäännöksessä ja lähestyi edellä purjehtivaa punaruskeaa päätä, kunnes kuuli toisen veneen rungon elävän. Sitten välimatka lakkasi lyhenemästä. Anderson ei antanut mitään takaisin. Väli piti pintansa kuin tosiasia.
Hän otti nuoran vyöltään ja asetti kaksinkerroin taitetun nyörin välimatkan suuntaiseksi, toinen silmä kiinni, niin kuin puuseppä sihtaa lautaa.
Kaksi solmua. Kaksi englanninpeninkulmaa vettä, jotakuinkin, hänen keulansa ja sen pojan välissä, jolle viiri annettaisiin.
Kierroksen loppuosa ei söisi sitä väliä umpeen. Hän teki laskelmansa kylmästi; jokainen vaihtoehto antoi saman vastauksen. Laureate Circuit kiersi ulomman poijun ja palasi kotiin altaaseen, eikä mikään tuuli eikä mikään vuorovesi eikä mikään merimiestaidon keino veisi häntä sen varrella Andersonin ohi ennen maalia. Hyväksytty reitti toisi hänet maaliin toisena. Se toisi hänet maaliin toisena sinä päivänä, kun Tienvartijat olivat tulleet terassille huput niskassa.
Nuora oli yhä hänen käsissään. Hänen peukalonsa oli löytänyt toisen solmun kenenkään pyytämättä.
Tie ei ollut sen alla oleva maa vaan nimetty reitti, jota käyttö, sää ja työ muuttivat. Oikein lausumalla sitä saattoi lyhentää. Matkaa ei kadonnut; sen, mikä yhdeltä tieltä lähti, täytyi siirtyä toiselle.
Hänen keulansa ja Andersonin välissä oli kaksi englanninpeninkulmaa. Laureate Circuitissa oli sen verran ylimääräistä verrattuna sen päiden väliseen lyhimpään reittiin.
Ulomman poijun koillispuolella kaksi rautaista kääntötappia merkitsi Laureaten ja Longhookin kulkukelpoista risteystä. Hänellä oli kummankin senhetkinen nimi. Noiden vankkojen paalujen välistä kulkeva runko saattoi ottaa koulun tieltä kaksi englanninpeninkulmaa ja laskea ne lautan tielle.
Hänen katseensa jäi tappeihin. Sitten hän käänsi peräsintä, suuntasi niitä kohti ja antoi kilpailun jatkua ilman häntä.
Hän joutui heti maksamaan siitä. Andersonin vene piti oikean kurssin kohti ulompaa poijua ja kutistui; kahden solmun väli kasvoi niin suureksi, ettei sitä enää voisi kuroa umpeen. Yhdestä perässä tulevasta veneestä joku huusi hänelle, koska luuli hänen arvioineen matalikon väärin. Hän heilautti kättään katsomatta sinne päin, minkä he saivat tulkita kiitokseksi.
Hänen varjonsa oli kääntynyt veneen mukana ja lankesi nyt hänen eteensä, ulos veden päälle, ja kulki ensimmäisenä.
Hän käänsi keulan tuuleen, päästi tuulen purjeesta ja ohjaili sluuppia kohti vaaleaa vettä. Huolimaton tientyöstö saattoi tappaa. Hän vertasi Laureaten nykyistä hahmoa hallussaan olevaan nimeen, kulma kulmalta, niin kuin avainta sovitetaan lukkoon ennen kuin sitä väännetään väkisin: altaan suu, kalliopilarit, matala saari, ulompi poiju, pitkä paluu. Se vastasi. Tietä ei ollut työstetty sen jälkeen kun hän oli viimeksi kulkenut sen; nimi oli voimassa, ja se oli hänen. Sitten Longhook, joka oli vaikeampi, koska hänen oli rakennettava se yhden kesän öisistä ylityksistä, lautan kaide kylmänä hänen kyynärvarsiensa alla, perässä heiluva lyhty, pohjoiset vedet, kaukaisten saarten laiturit, joille naiset tulivat alas koreineen ja seisoivat odottamassa pimeässä. Sekin vastasi. Nimi oli voimassa, ja se oli hänen.
Edessä ulompi poiju kallisteli mainingeissa. Anderson kiersi sen puhtaasti ja kovaa, nousi käännöksestä pystyyn muut veneet takanaan ja maali edessään ja ratkaisi kilpailun. Kuka tahansa katsoja olisi sanonut niin. Kaikki sanoivat. Terassi kääntyi kohti allasta; kilvoittelun lopettaneet veneet seurasivat, ja tuomarivene kääntyi kohti maalia. Kaikki vesille suunnatut katseet kääntyivät yhtä aikaa väärään paikkaan, eikä salassa pysyminen ole koskaan ollut sen kummempaa.
Kukaan ei katsonut koilliseen matalikolle, missä poika suuntasi koulun sluupin runkoa kahden rautapaalun väliin.
Hän piteli nuoraa vasemmassa kädessään ja peräsinpinnaa oikeassa ja antoi sluupin edetä.
Jälkeenpäin oli niitä, jotka halusivat hänen sanovan, ettei hän ollut ymmärtänyt, mitä teki. Hän ei koskaan sanonut niin. Hän ymmärsi sen täysin. Hän tiesi, että Laureatesta otettujen kahden englanninpeninkulman täytyi mennä Longhookiin, koska siitä vaihdossa on kyse; hän tiesi, että Longhook oli lautan tie ja että lautalla pohjoissaaret saivat jauhonsa ja postinsa ja sairaat lapsensa lääkärin luo; hän tiesi, että matka oli jo ennestään pitkä. Kaikki oli hänelle selvää: lautta, jauhot ja posti, lääkärin tarpeessa oleva lapsi. Sitä vastassa olivat Andersonin punaruskea pää poijua kiertämässä, Tienvartijat huput niskassa ja hänen oma nimensä heidän suussaan. Edellinen ei painanut mitään. Hän oli seitsemäntoista. Hänelle oli sanottu hänen olevan nopea jo siitä lähtien, kun hän ei vielä osannut lukea. Poika, jota on kehuttu nopeudesta, tekee paljon sen eteen, ettei kukaan näkisi hänen epäröivän, ei hän itsekään.
Tapit tulivat hänen kummallekin puolelleen, niin lähelle että hän näki ruosteen tihkuvan valkoisen maalin alta.
Hän ylitti risteyksen, ja ylittäessään hän puhui.
Hän lausui ensin Laureaten nimen juurikielellä ja luki sen tappioksi kaksi englanninpeninkulmaa. Nimi lähti hänestä yhtenä pitkänä hengenvetona, ja sen saaminen ulos vaati työtä, enemmän työtä kuin yksikään nimi oli häneltä koskaan vaatinut; hänen leukaansa särki jo ennen loppua. Sitten hän lausui Longhookin nimen päästämättä tappien välistä vettä ohitseen ja luki samat kaksi englanninpeninkulmaa sen hyväksi. Yhtä suuret mitat. Oikea järjestys. Molemmat tiet hänen kölinsä alla toimivassa risteyksessä, jota hän saattoi käyttää.
Nimet sulkeutuivat toistensa ympärille niin kuin solmu kiristyy.
Merelle ei tapahtunut mitään. Se siinä oli outoa, eikä kukaan, joka ei ole nähnyt sitä, usko, kuinka hiljaista se on. Yksikään aalto ei noussut. Tapit pysyivät lujasti paikoillaan, matalikko pysyi vaaleana ja tuuli puhalsi samalta suunnalta. Mutta maailman kaukainen reuna liikahti. Kaukana etelässä koulun niemi ja altaan suu lähestyivät häntä kuin jokin, jonka muisti lähemmäksi kuin se oli ollut; ulompi poiju ei siirtynyt, satama ei siirtynyt, ja silti niiden välisessä vedessä oli vähemmän matkaa kuin hetkeä aiemmin. Ja pohjoisessa, lautan reitillä, missä kävi lyhyt aallokko, meri venyi. Hän näki sen menevän. Longhookin käännöstä merkitsevä kuohujuova venyi kohti pohjoissaaria, kiireettä, eteni ja eteni, niin kuin köysi juoksee kaiteen yli.
Kumpikaan satama ei liikkunut. Niiden välinen tie liikkui.
Sitten nuo kaksi englanninpeninkulmaa tulivat häneen.
Varoitusta ei tullut. Hän oli soutanut, kunnes kädet halkeilivat, ja kiivennyt koulun portaat läpimärkä ankkuriköysivyyhti taakkanaan. Mikään siitä ei ollut valmistanut häntä. Ruumista ei ole tehty vastaanottamaan matkaa, jota se ei ole kulkenut. Kaksi englanninpeninkulmaa raskasta purjehdusta tuli häneen kokonaisena yhden sydämenlyönnin aikana, paikkaan, jossa ei ollut lainkaan etäisyyttä. Hänen keuhkonsa tyhjenivät eivätkä täyttyneet. Suola avasi kumpaankin kämmeneen pitkiä, halkeilevia haavoja, sellaisia kuin lautturin käsiin tulee talven jäljiltä, mutta nyt se tapahtui kahden hengenvedon välissä ja kuumotti kuin lampunlasi. Molemmat polvet pettivät. Hän putosi olkapää edellä runkoa vasten, ja laudat löivät häneltä ilmat pihalle, ja peräsinpinna heilahti vapaana hänen päänsä yläpuolella, ja sluuppi kääntyi tuuleen ja puomi heilahti yli ja purje hakkasi itseään ontoksi tuulta vasten.
Hän makasi pilssivedessä poski märkiä lautoja vasten ja nuora sormiinsa sotkeutuneena ja kuuli purjeen paukkeen eikä saanut käsiään nyrkkiin.
Matalikko oli tuulen alapuolella. Hän tiesi, mitä matalikko teki veneelle, joka oli kylki tuuleen ja ajelehti.
Rohkeudella ei ollut mitään tekemistä hänen nousemisensa kanssa. Se oli hänelle selvää jälkeenpäin, kun useimmat asiat olivat selviä. Ylös hänet sai Andersonin vene, joka purjehti johdossa pitkää paluuosuutta, ja varmuus siitä, että kaikki – risteyksen ylitys, nimet, lautan tielle lasketut kaksi englanninpeninkulmaa ja kaukaisilla laitureilla koreineen seisovat ihmiset – olisi ollut aivan turhaa.
Ensin hän sai kyynärvartensa peräsinpinnan yli, koska sormet eivät pitäneet, ja kiskoi pinnan alas käsivartensa painolla. Sluuppi kääntyi pois tuulesta. Purje täyttyi ja vene oikeni, ja hän nousi sen mukana toisen polven varaan ja sitten molemmille jaloilleen ja asetti kätensä kunnolla peräsinpinnalle. Se oli pahempaa kuin kaatuminen. Puu painui hänen kämmentensä avoimiin suolahaavoihin ja hän päästi äänen, jota häpesi, ja piti kiinni eikä enää irrottanut otettaan koko loppumatkalla kotiin.
Hän purjehti Laureate Circuitin lyhennetyn loppuosuuden veren ja meriveden valuessa peräsinpinnaa pitkin.
He eivät nähneet hänen tulevan ennen kuin hän oli ohittanut matalan saaren, eivätkä nähtyään uskoneet näkemäänsä. Kaksi englanninpeninkulmaa on paljon vettä otettavaksi pois tieltä. Anderson oli purjehtinut viimeisen osuutensa virheettömästi, niin kuin hän purjehti kaiken muunkin, ja tie hänen allaan oli vain lakannut olemasta yhtä pitkä kuin ennen, eikä siihen auta mikään merimiestaito. Jesse nousi hänen veneensä perän kupeelle, kalliopilarit molempien takana. Anderson kääntyi. Hänen harmaat silmänsä tarkistivat Jessen purjeen, trimmauksen, veden, etsivät virhettä, jota ei ollut. Jesse oli tehnyt hänelle jotakin, mitä mikään anteeksipyyntö ei tekisi tekemättömäksi.
Sitten hän oli ohi, ja sitten hän oli maalissa.
Terassin kello soi maaliintulon merkiksi ja soi väärin, epävarmasti, puoli iskua myöhässä, koska sitä soittava mies oli ollut varma toisesta nimestä.
Hänet tuotiin Practice Basinin kivilaiturin ääreen, kädet kurottivat ylhäältä kohti hänen veneensä parrasta, ja laituri täyttyi, ja melu kimposi koulun muurista takaisin veden yli. Shane Watson tuli portaat alas sitomaan viirin hänen mastonsa huippuun: vanhan miehen huolellinen solmu, kaksi kierrosta ja kytky. Hän teki sitä hitaasti. Hän katsoi purjetta ja veneen asentoa ja sitten Jessen käsiä peräsinpinnalla, molempiin kämmeniin auenneita vereslihaisia suolahaavoja, kuin Jesse olisi viettänyt kauden airo kädessään, yhden aamun purjehduksella kauniissa säässä.
”Olet loukkaantunut”, Shane sanoi.
”Köyden hiertämää.” Hänen oma äänensä kuulosti vakaalta, mikä yllätti hänet. ”Viimeinen tuulenkäännös meni minulta huonosti.”
Shane katsoi häntä vielä hetken. Sitten hän viimeisteli kytkyn ja astui taaksepäin, ja viiri nousi ja napsahti tuulessa, ja laituri huusi, ja siinä se kaikki oli. Kukaan ei kysynyt enempää. Sitä Jesse ei jälkeenpäin koskaan saanut ketään ymmärtämään: miten vähän häneltä vaadittiin. Hänen tarvitsi vain sanoa köydestä jotakin vähäpätöistä ja tylsää ja pysyä pystyssä. Koko koulu asettui sen tarinan ympärille, joka oli sille mieluisin.
Michael Morris pääsi väkijoukon läpi hänen luokseen, läimäytti häntä olkapäähän ja sanoi hänen purjehtineen kuin mies, jota velkojat ajavat takaa, ja sitten Michael katsoi peräsinpinnaa, jossa vesi oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi, ja vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi, että hänen oli mentävä, sillä lautta lähtisi vuoroveden kääntyessä ja äiti nylkisi hänet, jos hän taas myöhästyisi lautalta.
”Mene sitten”, Jesse sanoi.
Hän katseli, kuinka lyhyt, tanakka hahmo nousi portaita kaksi askelmaa kerrallaan, ja piti kiinni viirin nostinköydestä, koska polviin ei ollut luottamista, ja yritti jonkin myöhään heränneen vaiston ajamana toistaa Longhookin nimen itsekseen.
Se oli poissa. Siinä, missä nimi oli ollut, oli muoto, jonka reunat hän saattoi tuntea ja jonka sisällä ei ollut sanaa. Laureatenkin nimi oli poissa. Molemmat tiet olivat kääntäneet kylkeään unissaan ja ottaneet uudet nimet juurikielellä, eivätkä ne olleet kertoneet hänelle, mitkä ne nimet olivat, eikä kukaan elävä voinut antaa niitä hänelle. Hänen olisi lähdettävä hakemaan ne niin kuin hän oli saanut ensimmäisetkin, kuljettava omalla ruumiillaan jokainen englanninpeninkulma sitä vettä, jota siellä nyt oli.
Ulkona kalliopilarien takana, minne kukaan laiturilta ei katsonut, lautta lastasi korejaan matkalle pohjoiseen.
